maanantai 30. tammikuuta 2017

Docpointissa kerrattiin, miten New York Times valehtelee


Sunnuntaina päättynyt dokumenttielokuvien festivaali Docpoint kertoi vanhoja juttuja. Pimeässä elokuvateatterissa hiipi jo mieleeni, kuinka monta pettymystä lajin yleisönsuosio voi kestää.

Eläköitynyt dokumenttielokuvien tuottaja Iikka Vehkalahti sanoi HS:n haastattelussa 25.1.2017: "Kansainvälisyys merkitsee riman nostamista tekijöille. [...] vaatimukset nousevat, kun lähtee maailmalle."

Lausuman perusteella kotimaisia dokumentteja ei kannata katsoa muuta kuin paremman puutteessa. Siksi ohitin Docpointin kotimaiset esitykset ja poljin sunnuntaina katsomaan Fred Peabodyn dokumenttia All Governments Lie: Truth, Deception, and the Legacy of I. F. Stone. Suomeksi dokumentin nimi lupaa paljon: "Kaikki hallitukset valehtelevat".

Pettymykseksi pöyhkeä nimi peitti alleen sisällön tyhjyyden. Ensinnäkin sana hallitus tarkoittikin vain Yhdysvaltain hallituksia. Aikamuoto "valehtelevat" pitäisi myös muuttaa menneeseen. "Kaikki amerikkalaiset hallitukset ovat valehdelleet", kuvaisi aihetta osuvammin.

En tietenkään väitä, etteikö palturin puhumista olisi kaikkialla missä valta ja raha liikkuu, mutta siitä ei dokumentti kyennyt kertomaan. Lisäksi näkökulma oli vahvasti historiassa, josta kuvamateriaalia oli kätevästi saatavilla. Peabody näyttää tuttuakin tutumpia hetkiä Colin Powellista valehtelemassa Irakin joukkotuhoaseista. On Watergatea, Snowdenia ja Vietnamin sotaa. Näemme taas myös matkustajakoneen iskeytyvän pilvenpiirtäjään.

Käsikirjoituksen kiinnostava juonne olisi ollut journalisti I. F. Stonen elämäntarina, mutta siihen ei jaksettu sen syvemmin keskittyä. Kolmantena teemana on Texasista löydetyt pakolaisten joukkohaudat, jotka ilmeisesti eivät kiinnosta suuria tiedonvälittäjiä. Kiinnostamattomuus jäi kuitenkin tarkemmin vahvistamatta.

Tuliko dokumentissa esiin jotain, mitä kaikki eivät olisi jo tienneet? Tuskin, ja se on harmi, sillä aihe on pakahduttavan tärkeä. Hassua myös, että Peabody asemoi itsensä samalle puolelle Donald Trumpin kanssa: haukkumaan New York Timesin kaltaisia tiedonvälittäjiä, jotka eivät kummankaan mielestä kerro "totuutta".

Pitää vielä muistella, mitä Vehkalahti myös lehtihaastattelussa sanoi. "Elokuvat ovat niin kalliita ja vievät niin paljon aikaa, että on epäeettistä olla pyrkimättä ainutlaatuisuuteen."

perjantai 27. tammikuuta 2017

Pikku Myy meinaa aina syödä libreton

Oopperamuumit palasivat 42 vuoden tauon jälkeen Helsinkiin.
Helsinkiläisen tapahtumaviikonlopun mielenkiintoisin uutuus koettiin perjantaina Ruoholahdessa Konservatorion konserttisalissa. Siellä sai ensi-iltansa uusi produktio Ilkka Kuusiston vuonna 1974 säveltämästä Muumioopperasta, jota ei 1970-luvun jälkeen ole Helsingissä esitetty.

Muumiooppera oli Kuusiston ensimmäinen oopperasävellys ja osa 1970-luvun suomalaista oopperabuumia. Se syntyi vuotta ennen Kokkosen Viimeisiä kiusauksia ja Sallisen Ratsumiestä. Lastenoopperana se on jättänyt jäljet monen kansalaisen tajuntaan, joten syytä olisi mainita se aina aikuissisartensa seurassa.

Muumiooppera sai alkunsa, kun Ilkka Kuusisto löysi Muumikirjoja uuden Maisa-vaimonsa hyllystä. Tove Jansson ei aluksi ollut ideasta innoissaan, mutta lupasi luonnostella juonen ruotsiksi.

Suolakurkkujen, vodkan ja Esko Elstelän avustuksella juonesta syntyi oopperalibretto ja siitä sävellys.

Vuoden 1974 kantaesityksen hoiti Kansallisooppera eturivin laulajien voimin. Tällä kertaa asialla on Helsingin Konservatorio lahjakkaine opiskelijoineen. Ohjauksen on tehnyt Ville Saukkonen, kapellimestarina ahkeroi Tuomas Rousi.

Kaikki äänitehosteista lavailmaisuun toimii. Laulajista huikeimman suorituksen teki aiemmin pianistina tunnettu Sanna Iljin, joka syksystä asti on opiskellut yksinlaulua Hanna-Leena Haapamäen johdolla. Hän riisuu esiliinansa ja muuttuu kotiapulaisesta pitelemättömäksi primadonnaksi.

Outi Rättö, Ronnie Karlsson ja Sampo Martikainen saivat paksujen muumipukujensa alta urheasti äänensä kuuluviin. Ihanan kulmikkaita ja värikkäitä olivat rooleissaan Heljä Viirakivi, Anna Ginström ja Wille Enckell. Maija Nevala oli suloisen kauhea Pikku Myy, joka lopussa melkein syö libreton. Tarpeistonhoitaja Emma eli Maija Nuorteva hallitsi karismaattisesti lavaa. Häntä säveltäessään Kuusisto oli ajatellut Vivica Bandleria.

Tuomas Rousin johtama Helsinki Concordia -orkesteri sai Kuusiston musiikista paljon irti. Laulu kuului orkesterin yli melkein aina, ja jos ei kuulunut, niin apua tarjosi tekstityslaite. Siinä olisi tosin mielellään nähnyt myös ruotsinkielisen käännöksen.

Muumioopperan monitasoinen juoni ja musiikilliset ainekset houkuttelevat erilaisiin tulkintoihin. Kristillinen perussanoma löytyy, samoin näytelmä näytelmässä, kritiikkiä oopperalajia (sekä johtokuntaa) kohtaan, jotain itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.

Paljon hauskaa niin nuorille kuin varttuneille. Paljon sitä 1970-lukua, jota ei pitäisi unohtaa.

Muumioopperan esityksiä on 6.2.2017 asti.

Suomen Pankki avaa taas ovensa yleisölle

Tervetuloa Suomen Pankin pääportaikkoon.
Viikonloppuna voi nähdä jonoa Suomen Pankin pääkonttorin edustalla. Ei siellä rahaa, obligaatioita eikä ämpäreitä jonoteta, vaan pääsyä harvinaisten taide-elämysten äärelle. Suomen Pankilla on nimittäin 1200 teosta käsittävä taidekokoelma, jota se nyt kolmannen kerran kaikelle kansalle esittelee.

Edelliset kerrat 2011 ja 2014 vetivät paikalle väentungoksen. Tämän vuoden avoimien ovien päivinä vierailijat saavat nauttia myös säveltaiteesta, sillä Pankki on kutsunut flyygeliään soittamaan kolme nuorta pianistia.

Musiikki on vanhaa tuttua Sibeliusta, jota kuunnellessa voi tuijottaa Gallen-Kallelaa.

Pianisti Erkki Korhonen yhdisti esitelmässään Aulangon, Finlandia-hymnin ja Trumpin virkaanastujaiset.

Kultakauden klassikoita kiinnostavampaa mielestäni on näyttelyn kuraattorin Markku Valkosen pyrkimys palauttaa sodanjälkeiselle tekstiilitaiteelle sille kuuluva arvo. Tekstiilitaiteilijat olivat naisia, joiden työt on tähän mennessä haluttu pitää erillään miesten hallitsemasta maalaustaiteesta. Valkosen mielestä tekstiilitaide tulisi nähdä maalaustaiteen kanssa samanveroisena modernismin saavutuksena.

Tekstiilitaidetta on pankin kenties upein taideteos, Eva Anttilan Työ ja elämä vuodelta 1952, kiinteästi rakennukseen liittyvä monumentaaliteos.

Eva Anttilan tekstiiliteos on yksi Suomen Pankin taideaarteista.

Maija Lavosen teos Sininen kaari on yhtä aikaa veistos, maalaus ja reliefi. Yksityiskohta.

Vasemmalla Aiko Tsukaharan Cloud, oikealla Dora Jungin kuvakudos Portti Saimaalle.

Yksityiskohta Kaarina Heikinheimon kuvakudoksesta Maan ja meren kasvot.

Ensimmäistä vuoden 2011 näyttelyä varten Suomen Pankki perusti henkilökuntansa keskuuteen taidekerhon, johon nykyään kuuluu 85 jäsentä. Sen puheenjohtaja Jukka Valle on pankin järjestelmäasiantuntija. Hän virkistää silmiään mielellään Hannu Väisäsen March Yellowin tai Antti Favénin Elonleikkuun äärellä.

Taidekerholaiset toimivat yleisöpäivän oppaina ja saavat viikonloppu-urakastaan palkkioksi grafiikanlehden. Pääjohtaja Erkki Liikanen tähdensi, että jokainen maksaa palkkiostaan veron.

Pääjohtaja Erkki Liikanen avasi taidenäyttelyn torstai-iltana.

Avajaisissa tarjolla oli kalaa ja lintua.


Kierroksella voi bongata myös entisten pääjohtajien muotokuvia. Tässä Sirkka Hämäläinen.

Pankkirakennuksen vanhan puolen pääportaikkoa hallitsevat Juho Rissasen jättimäiset lasimaalaukset. Markku Valkonen selvitti suomalaisia elinkeinoja esittelevien töiden kasvistoa professori Pekka Niemelän kanssa.

Teoksista löydettiin kolme Suomessa tuskin lainkaan esiintyvää lajia, nimittäin mustamäntyjä, pyökkejä ja huopakaunokkeja. Pilkistääpä yhden tukinuittajan taskusta samppanjapullo.

Erikoisuudet ovat peräisin Ranskasta, jossa lasimaalaukset 1930-luvun alkuvuosina rakennettiin. Hyvä että Ranska on esillä keskuspankin portaikossa. Eihän nykymuotoista Suomea olisi ilman Napoleonia, ja autonomiakin perustettiin ranskan kielellä. (Pidin toki myös näyttelyavajaisten rhônelaisesta valkoviinistä.)

Juho Rissasen lasimaalauksen reunuksia kiertää huopakaunokki.

Kuraattori Markku Valkonen Eero Hiirosen työn äärellä.

Pankkirakennuksen ikkunoista avautuvat kauniit helsinkiläisnäkymät. Tässä Säätytalo.


Risto Rytin työhuone sijaitsi näillä nurkilla. Kaluston hän hankki Keravalta tai Viipurista.


Kokoelman vanhin teos on pääjohtaja Sacklénin muotokuva 1830-luvulta. Hänen kaulallaan näkyy Annan-risti.

Tapio Wirkkala teki lentokonevanerista Eteläpohjalaisen jokimaiseman.

Mutta olisiko Suomen Pankin tämänkertaisen taidenäyttelyn kärki, sodanjälkeinen tekstiilitaide, voinut näkyä myös musiikkiohjelmassa? Jos ajattelee säveltaiteen puolelta varjoon jääneitä lajeja, mieleen tulee esimerkiksi kitaramusiikki. Se olisi voinut soida hyvin tekstiilitaiteen kanssa.




Suomen Pankin taidetapahtuma on auki seuraavasti:

Perjantaina 27.1.2017 klo 14-20
Lauantaina 28.1.2017 klo 11-17
Sunnuntaina 29.1.2017 klo 11-17
Maanantaina 30.1.2017 klo 14-20

torstai 26. tammikuuta 2017

Norjalaisohjaaja nosti oopperalavalle kahdeksankymmentä silikoniturskaa

Ohjaaja Ole Anders Tandberg lähti illaksi kotiinsa Tukholmaan.
Kansallisoopperan lavan valtaavat perjantai-iltana seksi, turska ja väkivalta, kun uusi toteutus Dmitri Šostakovitšin klassikosta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth saa ensi-iltansa. Ohjauksen on tehnyt norjalainen Ole Anders Tandberg, joka on viime vuosina noussut yhdeksi kiinnostavimmista skandinaavisista oopperaohjaajista.

Herrasmiehen päiväkirja tapasi Tandbergin Helsingissä oopperan kenraaliharjoituksen jälkeen, kunhan tämä ensin oli saanut juotua kupillisen kahvia ja poltettua savukkeen. "Voisin puhua tästä tuntikausia", Tandberg sanoo alkajaisiksi. Huokaisen helpotuksesta, kun varmistun että hänellä todellisuudessa on kohtuulliset 45 minuuttia aikaa ennen Tukholman-lennolle lähtöä.

Aloitetaan seksistä. Šostakovitš sävelsi ensimmäiseen näytökseen kunnon panokohtauksen, joka pudottaa suomut katsojan silmiltä. Tandberg näyttää kaikki aktit peittelemättä. Mikä on julkean seksin funktio teoksessa? "Se näyttää koomiselta, kun sitä katselee ulkopuolelta", Tandberg vastaa.

Paneskelu tuo siis tarinaan huumoria. Mutta miksihän Šostakovitš sävelsi siihen niin osoittelevaa musiikkia? "Hän luultavasti nautti seksistä", Tandberg sanoo ja hymyilee veijarimaisesti.


Ohjaaja Ole Anders Tandberg istahti kenraaliharjoituksen jälkeen kahville.
Aina kun tarinassa on seksiä tai kuolemaa, Tandberg marssittaa näyttämölle norjalaisen torvisoittokunnan. Yksi soittajista on päähenkilö Katerina nuorena. Tandberg kertoo, että hänen nuoruudessaan kaikki norjalaisteinit soittivat marssibändeissä. Hänen oma soittimensa oli tenorisaksofoni.

Entä sitten väkivalta? Päähenkilö Katerina Izmailova elää väljähtyneessä avioliitossa ja murhaa aluksi appiukkonsa, sitten aviomiehensä. Ajautuuko Katerina murhaajaksi yhteisön takia, vai siksi että on itse paha? "Sekä että. Hän on sekä syyllinen että yhteisön tuotos", Tandberg vastaa. "Tappaminen tuhoaa hänet. Hänestä tulee epäihminen ja se tuhoaa rakkauden. Mutta kun hän saa rangaistuksen, hänestä tulee onnellinen. Sitten hän on kuin paratiisissa."

Laulajille Tandberg on sanonut, että kaikki vastaukset henkilöhahmojen motiiveihin löytyvät partituurista. "Tämä on musiikillisen dramaturgian mestariteos", hän ylistää Šostakovitšin sävellystä.


Turska ui Venäjältä Lofooteille kutemaan. Kuva: SKO/Stefan Bremer.
Oopperan tekstiä Tandberg työryhmineen ei muuttanut lainkaan. Libretto säilyi, mutta miljöö vaihtui. Alunperin Mtsenskin kihlakunnassa Ukrainan suunnalla tapahtuva tarina on siirretty Norjan Lofooteilla sijaitsevaan kalastajayhteisöön.

Teoksen henkeen muutos ei vaikuta, koska molemmat ovat syrjäisiä paikkoja, joista on käytännössä mahdoton paeta.

Kysyn Tandbergiltä, eikö hän harkinnut edes pientä tekstin viilausta: eikö Katerinan appiukon syömät sienet olisi voitu vaihtaa kalaksi? "Mutta Lofooteillakin on sieniä ja ihmiset poimivat niitä. Myös porot syövät niitä", Tandberg vastaa.

Kalaa, sitä näyttämöllä riittää. Berliiniläisestä tarpeistopajasta on tilattu 40 isoa ja 40 pientä silikoniturskaa. Kahdesta erikokoisesta kalasta on tehty muotit, joihin silikoni on valettu, minkä jälkeen ne on maalattu. Turskat sätkivät kuorolaisten käsissä aidon näköisesti.

Rakastaja Sergei mätkäisee Katerinan aviomiehen kuoliaaksi turskalla. Alkuperäisversiossa Sergei käyttää kynttilänjalkaa, mutta Tandberg vakuuttaa, että 25-kiloinen Barentsinmeren turska voi myös olla tappava. Hän tuntee merten hedelmät, koska on innokas harrastajakalastaja ja omin voimin kiskonut turskia syvyyksistä.



Katerinan roolin laulaa Svetlana Sozdateleva. Kuva: SKO/Stefan Bremer.

Tandbergin ohjaus sai ensi-iltansa syksyllä 2014 Oslon oopperatalossa, minkä jälkeen se tammikuussa 2015 siirtyi Berliinin Deutsche Operiin.

Tukholma on ollut Oslossa syntyneen Tandbergin kotikaupunki kolmenkymmenen vuoden ajan. Siellä hän nostatti lauantaina riemua tuomalla Kuninkaallisen oopperan lavalle uudistetun version Franz Lehárin Iloisesta leskestäSolsidan-tähti Henrik Dorsinin uudelleen kirjoittama operetti on Tukholmassa kevään tapaus. "Nerokas käännös", huusi Svenska Dagbladet, "Tavattoman viihdyttävää" Aftonbladet.

Šostakovitšin teos muistetaan myös esimerkkinä Stalinin kieltämästä taiteesta. Tandberg näkee Stalinin tulistumiselle useita syitä. "Stalin halusi, että ihmiset olisivat uskoneet uuteen elämään. Tyrannin tappaminen oli hänelle liikaa. Šostakovitš oli klovni, joka kertoi totuuden musiikillaan."

Kansallisoopperan Šostakovitš-uutuus nähdään suorana striiminä Yle klassisessa ja kuullaan radiossa perjantaina 24.2.2017. 


Sergei ja Katerina harrastavat avioliiton ulkopuolista seksiä. Kuva: SKO/Stefan Bremer.



perjantai 20. tammikuuta 2017

Asiantuntijat äänestivät Magnus Lindbergin ja muut konkarit keskikastiin



Italialainen musiikkilehti Classic Voice kysyi loppuvuodesta sadalta eurooppalaiselta nykymusiikin tuntijalta parhaita 2000-luvulla sävellettyjä teoksia. Äänestyksen voitti itävaltalainen Georg Friedrich Haas, jonka teos In vain sai 24 mainintaa.

Haasin jälkeen eniten ääniä saivat tanskalainen Simon Steen-Andersen ja englantilainen Rebecca Saunders. Kaija Saariaho löytyy listalta vasta Helmut Lachenmannin, Salvatore Sciarrinon ja Enno Poppen jälkeen.

Mutta missä on tällä viikolla Helsingissä juhlittu Magnus Lindberg? Hän löytyy vasta listan keskivaiheilta saatuaan kahdeksan mainintaa. Molemmat viulukonsertot saivat yhden äänen, konsertto orkesterille ja Al Largo kaksi.

Lindbergin kanssa kahdeksan ääntä saivat kuitenkin myös Karlheinz Stockhausen ja Steve Reich. Hänen taakseen jäivät Pierre Boulez, Arvo Pärt ja Sofia Gubaidulina.

Tulokset voi lukea ilouutisena. Vanhat vakiintuneet nimet jäivät kauas taakse, ja nuoremmat Steen-Andersen (s. 1976) ja Rebecca Saunders (s. 1967) paistattelevat palkintosijoilla.

Kentällä on tilaa uudelle.

Lue äänestystulokset klikkaamalla alla olevaa linkkiä.

torstai 12. tammikuuta 2017

Tapahtui Pasilassa, Pariisissa ja Hampurissa

Hampurin uusi Elbphilharmonie-konserttikeskus avattiin eilen. Kuva: Thies Rätzke.
Eilen keskiviikkona juonsin ensimmäisen suoran radio- ja tv-lähetyksen vuoteen. Kepulisti pystyin peittämään siihen liittyneen suurjännityksen, kunnes lp-soittimen käsittely lähikuvassa paljasti tutisevan käden. Sekin johtui joulupiparkakkujen kaneelista, väitän. Katsokaa Kantapöytä tästä.

Pasilan lasiliukkailla kaduilla mieleni ei vähään aikaan halaja muualle. Paitsi eilen iltapäivän hämärässä, kun luin uutisen Ranskan kansalliskirjaston keskustarakennuksesta. Sen remontaashin ensimmäinen vaihe on kuuden vuoden jälkeen valmistunut.

Jos tänä viikonloppuna joku teistä on Pariisissa, menkää ihmeessä katsomaan - ei tarvita edes kirjastokorttia, koska uudistettuun Richelieu-rakennukseen on vapaa pääsy: Rue de Richelieu 58.

Sen Labrouste-salista on valmistunut lämpimillä ja kylmillä valosävyillä leikittelevä kirjojen katedraali, jonka kupolien alla ajatukset nousevat korkealle. Sali on nimetty sen Napoleon III-aikaisen arkkitehdin Henri Labrousten mukaan.

Korjaus maksoi 230 miljoonaa euroa. Koko rakennuksen remontin on määrä valmistua vuoteen 2020 mennessä.

Pariisin kansalliskirjaston Labrouste-sali.
Toinen ilouutinen kantautui Hampurista, jonka Elbphilharmonie vuosien odottelun jälkeen eilen keskiviikkona avautui. Se on uusi konserttikeskus upeine saleineen, jonka avajaisjuhlan yleisö ylisti Yasuhisa Toyotan suunnittelemaa akustiikkaa NDR-kanavan haastatteluissa. Avajaisiin osallistuivat niin liittokansleri Angela Merkel kuin liittopresidentti Joachim Gauck.

Dramatiikkaa toivat lukuisten avajaisiin laulajiksi kiinnitettyjen taiteilijoiden sairastumiset. Ensin sairastui tenori Jonas Kaufmann, sitten sopraano Anja Harteros. Viime hetkellä vilustui Camilla Tilling. Apuun tulivat Hanna-Elisabeth Müller ja Pavol Breslik.

Tilaisuuden alku viivästyi rajuilman takia. Sekavassa avajaisohjelmassa ei ollut tilaa talon residenssisäveltäjän, Matthias Pintscherin musiikille.

Mutta, Hampuriin on päästävä. Katsokaa avajaiskonsertti tästä.


lauantai 7. tammikuuta 2017

Pimeä kaupunki opettaa meitä näkemään

Valofestivaali Lux Helsingin teokset ovat nähtävissä klo 17-22.
Miten mukavaa avata vuosi 2017 Herrasmiehen päiväkirjassa ja toivottaa samalla kaikille lukijoille erinomaisen hyvää uutta vuotta!

Uusi vuosi alkaa Alppien pohjoispuolella aina ihanissa tunnelmissa: täällä on pimeää. Pimeyttä ei arvosteta, vaikka sen pehmeä peitto on yhtä vähiin käyvä luonnonvara kuin hiljaisuus. Tästä kirjoitan enemmän uuden Antiikki & Design -lehden kolumnissa.

Loputon pimeys on innoittanut monet Euroopan kaupungit järjestämään valofestivaaleja. Hirmuinen väkimäärä vaelsi loppiaisiltana Helsingin katuja ihastellen, ihmetellen ja makustellen valofestivaali Lux Helsingin taideteoksia. Niitä voi käydä katsomassa maanantaihin saakka Tuomiokirkolla ja sen ympäristön kortteleissa.

Kannattaa tehdä talvi-illan lenkki myös Ruoholahden Kaapelitehtaalle, jossa välkkyy ja sirisee pienimuotoisempia valoteoksia. Festivaaliin kuuluvien valoteosten jälkeen alkaa nähdä valon ja pimeyden kauneutta myös muualla. Vielä kerran: Hyvää uutta vuotta!