tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kevään lukuelämys on niinku tässä

Ulkonäkö hämää: Rakkaus niinku on loistava kirja.
Sain lahjaksi karmivan näköisen kirjan, jolla oli karmiva nimi. Rakkaus niinku, kirjoittanut Johannes Ekholm.

Eräänä iltana ajattelin, että luenpa lahjakirjaa edes vähäsen. Kirja alkaa kummallisella dialogilla kirkkonummelaisessa hirsihuvilassa. Miljöö kuvataan isoilla kirjaimilla neutraalina selostuksena:

"ISÄ ON RAKENTANUT TAKAPIHALLE PERGOLAN."

Ensimmäinen repliikki avaa 30-vuotiaan Joonan elämän. "Onko siulla kaikki hyvin?", kysyy Joonalta Sirpa, Joonan isän pohjoiskarjalainen vaimo.

Tuntuu ettei Joonalla ole kaikki hyvin. Hänellä ei ole työtä eikä asuntoa. Mutta se on lukijan riemu, sillä sen takia Joona nauhoittaa käymiään keskusteluja läheistensä kanssa, ja niistä tämä kirja on syntynyt.

Joonan isä, "Suomen Knausgård", on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, jota Joona ensimmäisessä luvussa alkaa tylyttää.

Seuraavissa luvuissa (nimeltään esim. "MAR 21ST, 00:24") Joonalle ilmestyy muita keskustelukumppaneita; netin SAD91RL, Caritas ja Timo. "TIMO KAIVAA MUOVIKASSISTA TOISEN KALJAN, ANTAA SEN SUBUNISTILLE".

Ensisivuista alkaen Ekholmin kirjasta muodostuu kevään lukuelämys. Alan lukea sitä hitaammin jottei se loppuisi. Kerronnan kliimaksi tulee puolivälissä Joonan keskustellessa taas isänsä kanssa.

"Must tuntuu että 'minuus' on enemmän vaa sellanen 'asento' minkä mä voin ottaa suhteessa niihin kysymyksiin, tai se on todistaja, joka parhaansa mukaan yrittää käsittää jotain, mut se ymmärrys voi vaihdella, se ei oo fixattu... Se on niinku käyttöjärjestelmä johon tulee koko ajan päivityksii... Niin siks mun mielest ei oo oleellista kysyä 'kuka minä olen', [...] vaan ajattelen ite ainaki enemmän siihen suuntaan, että 'miten voisin olla' tai 'miten pitäisi olla'."

Ekholm kirjoittaa, miten työ toimii identiteettikoneena, "joka erottaa mut muista ihmisistä, tekee musta sotilaan, hävittää musta siviilin."

Sotilaan itsepetos on siinä, että se kuvittelee olevansa asetakkin puettu siviili. Joonasta tuntuu että nykyajan työntekijät haluavat kaikki olla sotilaita. "Kukaan ei haluu että niitä määritetään jonkun muun asian kautta ku sen mitä ne tekee työkseen, vaikka sit samaan aikaan kaikki vaan näpyttää tietokonetta ja juo luomumokkalattea värikkäistä KeepCupeista."

"Aina kuuluu vihailla kaikkii paitsi omaa firmaa, koska heittaaminen on sitä käyttövoimaa minkä varassa yrittää jaksaa, mut kun se 'oma' vaihtuu tasavälein, eli aina on petturi ja teeskentelijä."

Googlaan Johannes Ekholmin. Hän on syntynyt 1984, työskennellyt graafisena suunnittelijana ja käsikirjoittanut Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän. Kirjastaan Rakkaus niinku hän onkin jo saanut Kalevi Jäntin palkinnon.

Jatkan lukemista.

"Kaikki on niin vitun 'luovia' vaik kukaan ei oikeesti keksi mitään. Kommunikaatio ei oo samaa kuin luominen. Koko ajan kommunikoidaan vitusti, ei mistään."

"2000-luvun alussa näytti viel jotenki aurinkoiselta. Nyt mä osaan photoshoppaa ja kirjoittaa mainoslauseita, ja asun jossain maaseudulla sukulaisten luona. Miksen mä saa asua omassa asunnossa ja syödä lämmintä ruokaa päivittäin ilman että mä huoraan jotain paskaa?"

Nyt kirja on luettu. Lupaan sen lainaksi kaverille. Mutta, ehkä niinku luen sen vielä uudestaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti