perjantai 10. helmikuuta 2017

Vakavaksi vetää, läheltä liippaa: isoisän arkkurahat



Enoni on kirjoittanut muistiin suvun tarinaa. Perhe joutui sodan keskeltä pakenemaan Uudellemaalle. Sinne jäivät Terijoelle Pietarin kylkeen laajat maat ja huonekalukauppa. Evakkoperhe eli Järvenpäässä köyhyydessä.

Lokakuussa 1953 isoisä joutui Helsinkiin sairaalaan.

"Lauantaina kävimme koko perhe katsomassa isää", eno kirjoittaa. "Hän oli kovin heikkona, puhekin hyvin epäselvää. Kai hän aavisti poislähtönsä olevan lähellä, koska sanoi minulle: 'Minä luotan sinuun'. Nämä olivat isän viimeiset sanat minulle."

"Kotimatkalla kuului linja-auton radiosta Erkki Junkkarisen laulama Hopeahääpäivä. Äiti itki."

"Sunnuntaina, Pyhäinpäivänä 1.11. ovelle kolkutettiin. Koska meillä ei ollut puhelinta, äitini oli pyytänyt sairaalan henkilökuntaa soittamaan naapuriimme, kun isän tilassa tapahtuisi jotain. Isä oli kuollut yöllä yhden aikaan. Sitä oli niin vaikea uskoa, etten pitkään aikaan pystynyt edes itkemään. Nyt tätä kirjoittaessani itken, vanha mies."

"Hautajaiset olivat vaatimattomat, meillä ei ollut varaa edes ruumisarkkuun. Sitten tuli avuksemme eräs neiti Litmanen. Hän lainasi äidille arkkurahat ja auttoi ja tuki meitä muutenkin."

* * * * *

Tiedän ihmisiä, jotka vähättelevät köyhyyttä. He ovat yleensä itse varakkaita, ja heidän mielestään köyhyydessä ei ole suurempaa ongelmaa, koska ennenkin oli kurjaa. Tällaista päättelyketjua minun on aina vaikea seurata.

Luulenpa että pienikin eläytymiskyky johtaisi sellaiseen päätelmään, että "ei koskaan enää".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti