maanantai 31. lokakuuta 2016

Perttulan kylä ei unohda Crusellia

Crusell ylitti lapsena moneen kertaan Kuhakosken.
Eilen sunnuntaina oli juhlapäivä: sain soittaa Crusellin klarinettikvartettoja hänen lapsuutensa maisemissa Nurmijärvellä. Crusell muutti syntymäsijoiltaan Uudestakaupungista 8-vuotiaana Nurmijärvelle, ja siellä Perttulan kylään, kylän samannimiseen kantataloon.

Silloista kantataloa ei enää ole pystyssä (nykyinen sijaitsee Lopentien toisella puolella), eikä liioin Crusellin perheen asuttamaa mökkiä. Niiden paikalla, kylämäen rinteellä, sijaitsee nuorisoseuratalo Rientola, jonka avarassa salissa kvartettimme eilen esiintyi. Katselimme sieltä samoja aukeita peltovainioita ja korvenreunoja kuin Berndt lapsukaisena. C-molli-kvarteton Pastoraali keinui suloisesti.

Tilaisuudessa julkistettiin Perttulan kyläkirja Kuhajärven rantamilla, johon Perttulan, Numlahden ja Uotilan kylien tapahtumia on yhteen koottu. Crusell on saanut kirjaan oman artikkelin.

Rientolan sali tuli tupaten täyteen kyläläisiä ja muita kiinnostuneita, ja he kuuntelivat keskittyneesti valikoimiamme osia entisen naapurinpoikansa klarinettikvartetoista. Perttulan-aika oli Crusellille tuikitärkeää, koska siellä hän oppi klarinettia soittamaan. Viereisen Uotilan kylässä oli nimittäin sotilastorppa, jossa asui sotilassoittaja Erik Westerberg perheineen. Loppu on Suomen ja Ruotsin musiikinhistoriaa.

Yksi asia perttulalaisia vaivaa. Miksi Crusell on omittu Uuteenkaupunkiin? Varmaan siksi, että rannikolla on ollut rahkeita järjestää vuosittainen Crusell-viikko. Ei kun vaan samanlainen pystyyn Nurmijärvelle! Perttulassa näyttää kohoavan monta isoa taloa, joiden saleihin kotikonsertit järjestyvät. Ja on siellä yksi iso kartanokin.

Perttulan kylästä kertovaa kirjaa saa ostaa mm. Nurmijärven kirjastoista.

torstai 20. lokakuuta 2016

Tämä tietokirja elää syksyn jälkeen monta joulua



Uutuuskirja kertoo muun muassa sen, miten Raamattu liittyy Seitsemän veljeksen Hiidenkiveen.


Mannertenväliselle lennolle olin sattumoisin valinnut mitä parhainta matkalukemista. Se virkisti matkan väsyttämää suomenkieltä, hoiti koti-ikävää ja tarjosi niin paljon uutta tietoa, että kohiseva Airbus A330-300 ympärilläni muuttui lintukodoksi.

Lukemisenani oli tämän syksyn uutuuskirja, Sitaattien salat (SKS), joka artikkelien muodossa kertoo suomen kieleen juurtuneista sanonnoista, henkilöistä ja paikoista. Kirjoittajat Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen esittelevät siinä niin Kauppa-Lopon, Putkinotkon kuin Impivaaran.

Kirjan nimeen nostettu sana sitaatti on siis vain yksi puoli teoksen annista - se taustoittaa sitaattien, kuten Ei saa jäädä tuleen makaamaan, lisäksi henkilöitä, kuten Nummisuutarien Eskon, sekä paikkoja, kuten Lintukodon. Aiheiden edellytyksenä on ollut se, että ne ovat peräisin kirjallisuudesta. Elmo ja Mielensäpahoittaja ovat mukana, vaikka ne ennen menestyskirjaa ilmestyivät radiokuunnelmina.

Parhaimmillaan artikkelit ovat mehuisaa kaunokirjallisuutta itsessään. Hieno on Aleksis Kiven Hiidenkiven kuvailu, jossa jännittävien tapahtumien lomaan punotaan yhteydet Raamattuun, yhteiskuntapolitiikkaan ja vapaustaistelun unelmiin. Hiidenkivi on se suuri kivi, jolle veljekset pakenevat härkiä. Se kuvaa elämän käännekohtaa, uuden aikakauden odotusta ja kulttuurin murrosta. Kohtaus sijoittuu tarkalleen romaanin puoliväliin.

Myös toinen Kivi-aiheinen teksti sanonnasta Syksystä jouluun lukeutuu kirjan valioihin. Se alkaa Eino Leinon Kivi-iltamissa 1901 lukemalla juhlarunolla, jatkuu rinnastaen siihen Kiven elämänvaiheita, mistä kirjoittaja pääsee syksyn ja joulun merkityksiin Kiven tuotannossa. Lopussa muistutetaan, miten sanonta on nykyään siirtynyt kustannusalalle kuvaamaan kirjan lyhyttä elinkaarta. "Melankolian makua" on siinä, että syksyllä ilmestyneet kirjat vanhentuvat joulun jälkeen paperijätteeksi.

Merkitystään muuttaneet sanonnat ovat kirjan kiinnostavinta antia. Sellainen on esimerkiksi Eino Leinon ilmaus Kansakunnan kaapin päällä. Leino käytti sitä satiirisesti toteamaan, miten merkkihenkilö muistetaan pelkästään kipsipäästä arvokkaalla paikalla. Nykykäytössä ironia on unohtunut, ja kaapin päällä oleminen tarkoittaa yksinkertaisesti merkkihenkilön julkista arvostusta tai jopa palvontaa.

Kirjaansa Uusi-Hallila ja Helttunen ovat ottaneet myös sellaisia aiheita, joista en ollut aiemmin kuullut, tai joita en itse olisi osannut nimetä kielenkäyttöön juurtuneiksi ilmauksiksi. Toki on mukavaa, että oppii uutta, mutta sellainen kertonee myös kulttuurin muutoksesta. Hillitte ittes, Matami Röhelin, Sasu Punanen tai Wilhelmiina Wäisänen eivät ole itselleni aiemmin tulleet vastaan.

Nummisuutarien Eskon viereen kirjoittajat ovat nostaneet Nummisuutarien Martan. Onko se tosiaan niin yleisesti tunnettu kirjallisuuden henkilö? Esimerkin nykyisestä käytöstä kirja tarjoaa vain Aku Ankan Nummisuutarit-teemanumeron.

Löysempää ajatuksenjuoksua löydän yksittäisistä lauseista, joissa kirjallisuuden ilmiöt yritetään liittää osaksi kuvitteellista suomalaista kansanluonnetta. Naamalleni ilmestyy uurteita, kun minulle kerrotaan sellainenkin ihmetys että suomalaiset istuvat raitiovaunussa naama peruslukemilla. Havainnot eivät onnistu korostamaan suomalaisten erityisyyttä kirjassa mainittuihin "ulkomaalaisiin" nähden, keitä he sitten ovatkaan. Kenties lentokoneessa ympärilläni naama peruslukemilla istuvia japanilaisia?

Esipuheessa kirjoittajat kertovat olevansa kiinnostuneita kulttuurin siirtämisestä. Vaan eihän kulttuuri ole mikään lohkare. Se on tekemistä, kokemista, sukupolvesta toiseen jatkuvaa elämää, uusien sananparsien pystytystä. Ja sitähän tämäkin kirja tekee: ei se siirrä, vaan kirjoittaa kulttuuria uudelleen, aineksista, joista vanhimmat kumpuavat vuosisatain takaa.

Kirjoittajien rohkeus nostaa päivänvaloon tuntemattomiakin aiheita todistaa kulttuurista, joka on elossa. Jos ette ehdi tarttua tähän kirjaan ennen joulua, niin tehkää se ensi vuonna. Kyllä se useamman joulun yli elää.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Mihin tarvitaan valaanlihaa?

Tokiolaiset ystävykset Kumiko (vas.) ja Naomi söivät lounaaksi valasta Tsukijin markkinoilla.

Tarvitaanko tätä? No, herkullistahan se on. Valaanlihaa myydään avoimesti Tsukijin suurmarkkinoilla Tokiossa. Istun valaanlihaan erikoistuneessa ravintolassa edessäni valaan osia eri tavoin valmistettuna.

Kieltä, filettä, nahkaa, tempuraa ja "pekonia", jota dipataan suola-astiaan. Tartarin päälle on rikottu raaka kananmunan keltuainen.

Valaankieltä (vas.), filettä ja tempuraa.

Annokset maksavat kymmenisen euroa lajilta. File maistuu naudanlihalle, tartar pääosin siihen sekoitetulle sesam-kastikkeelle. Kieli on sitkeätä ja tempurassa rasvan maku peittää muun.

Japanin edelleen harjoittama valaanpyynti herättää raivoa luonnonsuojelijoissa. Suuren merinisäkkään tappaminen aiheuttaa turhaa kärsimystä.

Voisihan tämänkin lihansyönnin lopettaa. Hyvää oli, mutta ei lainkaan välttämätöntä.


Tästä kuljetaan valasravintolaan Tokion Tsukijissa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Tokiolainen viinibaari ei köyhiä kaipaa

Harva sen tietää: tässä sijaitsee Esperance-viinibaari. 
Tokion hienoimman viinibaarin kuvailu alkaa vaikeasti, koska en edelleenkään tiedä, miten sinne pääsee. Mutta älkää huolestuko: kätketty sijainti on osa paikan ideaa.

Kävelin aluksi muun seurueen mukana arvostetun Roppongin alueen vilkkaita pääkatuja, kunnes yhtäkkiä käännyimme hiljaiselle ja pimeälle asuntoalueelle. Sitten laskeuduimme portaat alas, ja pienen oven avattuamme oli meitä vastassa isäntä Tadaaki Narita vaimonsa Akikon kanssa.

Baarin nimi on Esperance, ja se on mielissään, jos uudet asiakkaat eivät sinne noin vain löydä. Vakiintunut kävijäkunta koostuu varakkaista lääkäreistä ja pankkiireista. Viinilasillinen voi maksaa tuhat euroa.

Matsutake-sienet tulivat tällä kertaa Kanadasta.

Paikan pitäjä Tadaaki Narita on suuri klassisen musiikin ystävä. Koko seinän täyttämästä levyhyllystä hän valitsi täksi illaksi muun muassa Pierre-Laurent Aimardin soittamaa Lisztiä.

Erilliseen kabinettiin oli katettu Limoges-tehtaan koristemaalatut posliinilautaset sekä Tadaakin käsinkirjoittama menu, joka lupasi kuusi ruokalajia äyriäisistä kalan kautta karitsaan. Kosketin povitaskuani: luottokortti oli mukana.

Alkajaisiksi avattiin pullollinen Pierre Callot'n Clos Jacquin -samppanjaa. Sen omenainen ja valkoisia kukkia tulviva tuoksu sopi erinomaisesti keittiön tervehdykseen, beluga-kaviaarilla täytettyyn muffiniin.



Sen jälkeen saimme pureksia ympyrän muotoon aseteltuja haaleita simpukoita. Kun samppanja oli juotu, avasi Tadaaki vuoden 1997 Grand cru -Chablis "Bougros":n. Esiin tulvahti niin popcornin kuin toffeen aromeja.

Ja voiko pieleen mennä, jos paistaa halkaistuja matsutake-sieniä? Ne olivat tällä kertaa kanadalaisia, minkä saattoi todeta tavallista valkeammasta väristä.

Täyteläinen Chablis riitti vielä Kyushulta kalastetun meriahvenen seuraksi, mutta sitten oli aika avata illan punaviini. Se oli Robert Arnoux'n Romanée Saint Vivant vuodelta 1987. Viini vaati hieman aikaa kesyyntyäkseen. Muutaman tovin jälkeen se alkoi antaa parastaan, sen marjat ja mausteet kiemurrella savuna kielen päällä. Kohtelias burgundilainen antoi samalla tilaa ruokatoverilleen, australialaiselle karitsalle, jonka eväiksi oli paahdettu muutama pikkukastanja.

Illan ylellisin viini: Romanée-Saint-Vivant vuodelta 1987.

Tähän lopahti illallinen. Juustot unohtuivat isännältä kokonaan, ja saimme ohuen siivun makeaa kreemitorttusta. Siihen ei jälkiruokaviiniä tarjottu, mutta olihan Korsikalta tuotua kivennäisvettä vielä jäljellä.

Koitti laskun aika armoton: 32 400 jeniä per henki. Se on 280 euroa.

Kävellessäni köyhtyneenä miehenä Roppongin katuja minulle kerrottiin, että maksoimme kaverihinnan. Oikea lasku olisi ollut kaksinkertainen.

Kannattiko Esperancessa sitten käydä? Viinien puolesta kyllä, mutta ruoat jäivät pettymykseksi. Vaikka kokin käytettävissä olivat eräät maailman parhaista raaka-aineista, hän ei saanut niiden mahdollisuuksista kaikkea irti.

Akiko ja Tadaaki Narita hyvästelivät illallisvieraat.