torstai 29. syyskuuta 2016

Pietari Inkinen toi Wagner-sointinsa Tokioon

Ylikapellimestari Pietari Inkinen vietti töiden jälkeen iltaa sveitsiläisen tyttöystävänsä Sarah Fritzin kanssa.

Crescendo! Uusi crescendo, jälleen crescendo, ja taas crescendo! Crescendo tarkoittaa kasvamista, musiikkiterminä äänen voimistumista, ja näitä nousuja riittää, kun tuore ylikapellimestari Pietari Inkinen johtaa Richard Wagnerin Götterdämmerungia.

Ollaan tiistai-iltana (27.9.2016) Tokion Suntory Hallissa Japanin filharmonikkojen konsertissa, jossa Inkinen esiintyy avajaiskonsertissaan orkesterin ylikapellimestarina. Ohjelmassa on musiikkia sekä Wagnerin Götterdämmerungista että Siegfriedistä. Solisteina laulavat sopraano Lise Lindström ja tenori Simon O'Neill.

Suntory Hallin hieno akustiikka tuo kuuluville monet Inkisen esiin nostamat yksityiskohdat. Kudoksesta erottuvat milloin fagotin pörinä, milloin klarinettien kiilto, milloin ykkösviulujen säestysäänet.

Götterdämmerungin huipennus salpaa hengityksen. Kun viimeinen ääni vaikenee, laskeutuu saliin rikkumaton hiljaisuus. Sitten yleisö puhkeaa kovaäänisiin suosionosoituksiin. Jotkut ponkaisevat tuoliltaan ylös.

Lise Lindström, Pietari Inkinen, Simon O'Neill ja Japanin filharmonikot saivat yleisöltä raikuvat aplodit.

Taas se on tapahtunut: suomalaiskapellimestarin juhlahetki suuren sinfoniaorkesterin edessä. Johtajasukupolvet seuraavat toisiaan. Joskus se oli Järnefelt, eilen Salonen, tänään Inkinen, 36.

Kovaa työtähän se on. Ensin pitää puurtaa partituurin kanssa, sitten vetää tuntikausien harjoitukset ja kestää konsertin paineet. Glamour kestää aplodeista vaatteiden vaihtoon. Taiteilijahuoneen eteen muodostuu onnittelujono, joka ulottuu yleisölämpiöön asti. Suomen suurlähettiläskin odottaa vuoroaan.

Inkisen pukuhuoneen edustalla hehkuu kukkalaite, jonka on lahjoittanut orkesterin perustajan, kapellimestari Akeo Watanaben leski. Suomalais-japanilaissyntyinen Watanabe (1919-1990) tuli tunnetuksi orkesterin kanssa tekemistään Jean Sibeliuksen sinfonialevytyksistä.

Tahtipuikko on nyt siirtynyt Inkiselle, joka on Sibeliuksensa tämän orkesterin kanssa jo tehnyt aiemmassa roolissaan päävierailijana. Jos jatkossa Sibeliusta kuullaan, se tulee olemaan joku harvinaisempi sävellys yhdistettynä Gustav Mahleriin.

Inkisen sopimukseen kuuluu orkesterin johtaminen vähintään kuudessa eri tuotannossa vuosittain. Vuodelle 2019 suunnitellaan Euroopan-kiertuetta. Kotimaassaan orkesteri kiertää helmikuisin eteläistä Kyushun saarta.

Väki tungeksi konsertin jälkeen taiteilijoiden luokse.

Loistelias avajaiskonsertti, voisi sanoa. Soinnit olivat väliin niin kolmiulotteisia, että kuulija tunsi olevansa jonkinlaisen taikavuoren holvistossa. Silti sattui soittajille kaikenlaista pientä vahinkoakin. Epävireisiä aloituksia he yleensä heti korjasivat oikeaan suuntaan. Rohkeus yhteisiin viiltäviin fortissimo-alukkeisiin tulee toivottavasti kasvamaan, kunhan yhteistyö Inkisen kanssa syvenee. Tämänkertaista konserttia kiusasi lyhyeksi jäänyt harjoitusaika. Harjoituksia oli vain kaksi, minkä takia Inkinen joutui käyttämään kenraaliharjoitusajan viimeistä minuuttia myöten.

Tokiosta Inkinen lentää torstai-iltana Australiaan, jossa koittavat Wagnerin Ringin harjoitukset ja esitykset.

Ensi vuonna Inkistä kuulee vihdoin enemmän myös synnyinmaassa. Työt tuovat hänet syksyllä viikkokausiksi Helsingin ja Kouvolan tienoille. Kansallisoopperassa Inkinen johtaa Giacomo Puccinin japanilaisuudesta ammentavaa oopperaa Madama Butterfly.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Pianisti Anna Kuvaja julkaisi syksyn levytapauksen


Syksy alkaa perjantaina klo 14.18. Mutta älkää lannistuko. Tulkaa pois sieltä viltin alta, kaatakaa punaviini lavuaarista alas ja puhaltakaa kynttilä sammuksiin. Hankkikaa uusi kotimainen äänilevy!

1. Fluvial. – Anna Kuvaja, piano.

Anna Kuvajan ensilevy on niin upea, että siihen eivät kynttilät tai punaviini riitä. Kun se soi, täytyy avata samppanjapullo ja sytyttää juhlavalaistus. Kuvaja soittaa taidolla valikoituja teoksia musiikillisen lämpötila-asteikon molemmista suunnista.

Tulkintaa Franz Schubertin A-duuri-pianosonaatista kutsuisin tapaukseksi. Avausteemassa huomio kiinnittyy nerokkaaseen temponkäsittelyyn, jolla Kuvaja pinoaa raskaat sointumurikat, pidätykset, purkaukset ja herkät motiivinpalaset tasapainoon. Sitä seuraa maaginen Andantino barokkisine koristeluineen. Scherzon kimmeltävät roiskaisut, alarekisterin jyrinät ja siirtymät valssijaksoihin pitävät yhä kuulijan lujasti otteessaan. Kaiken kruunaa päätösrondo, hurjine asteikkovyöryineen.

Eikä siinä vielä kaikki. Sibeliuksen neljä lyyristä kappaletta on saanut seurakseen Maurice Ravelin sävellyksen Jeux d’eaux. Erityiskiitos siitä, että mukaan on mahtunut suomalaisen klassismin suuren nimen Thomas Byströmin Air russe varié, joka on yllättävä, mutta mitä toimivin valinta kolmatta vuosisataa edustamaan.

BBC ehti jo ylistää levyä. Kun kerrotaan, että tämä on Kuvajan ensimmäinen levy, se toivottavasti tarkoittaa, että jatkoa seuraa.




2. J. S. Bach: Goldberg-muunnelmat. La Compagnie Pochette, eli Minna Pensola, viulu, Antti Tikkanen, alttoviulu, ja Sergei Malov, violoncello da spalla.

Berliinissä asuvan viulisti Sergei Malovin esityksiä olen viime aikoina suurella mielenkiinnolla kuunnellut. Hänen esityksensä esimerkiksi Maurice Ravelin viulusonaatista Ruovedellä viime kesänä irrotti ruosteet niin viulun kuin flyygelinkin kielistä.

Taannoin saatiin eri kaupungeissa nauttia Malovin yhteistyöstä viulistipari Minna Pensolan ja Antti Tikkasen kanssa. Esimerkiksi Berliinin Christophori-pianosalongissa he esittivät Bachin Goldberg-muunnelmat sellaisella intensiteetillä, ettei aina henkeä saanut.

Nyt on trion Bach-tulkinta ikuistettu levylle. Trion nimeksi on pantu ”La Compagnie Pochette”, ja levyn kansikuvissa se palelee itävaltalaisessa lehdossa. Minna Pensola soittaa viulua, Antti Tikkanen alttoviulua ja Malov ”olkaselloa”, eli violoncello da spallaa, jota soitetaan nimensä mukaisesta olkapäätä vasten.

Moni-ilmeistä ja pikkutarkkaa yhteissoittoa kuunnellessa voi ihmetellä, onko kolmen jousisoittimen yhteispelillä enää mitään teknisiä tai tulkinnallisia rajoitteita? Intonaatio on täydellistä, koristelut tarkoituksenmukaisia, tärkeimmät teemat lennähtävät soittajalta toiselle kevyesti kuin perhonen.

Dynamiikan suhteen oma makuni suosii maltillisempia crescendoja, varsinkin ylärekisterissä, mutta toki näin leveällä skaalalla saa pitkään teokseen enemmän tuisketta. Nuottien pituuksien variointi on yksi levyn herkullisimmista puolista, joten eipä tästäkään yhdellä kuulemalla selviä.



3. Debussy: Images. – Mikko Heininen, piano.

Pieni ja vielä tuntematon levy-yhtiö lähetti kiinnostavan äänitteen Oulusta. Oulussa vaikuttava pianisti ja lehtori Mikko Heininen on julkaissut viime vuoden marraskuussa Tulindberg-salissa pitämänsä konsertin, jonka ohjelmassa oli Claude Debussyn molemmat Images-sarjat.

Läsnäolon tuntu on vahva ja Heininen saa nuottikuvan välkehtimään. Oleelliset äänet erottuvat pakottomasti vieden tarinaa eteenpäin. Levy-yhtiö on nimeltään QuetzalCoatl, jonka tavoitteena on jatkaa oululaisten pianolevyjen julkaisua. Jukka Lappalaisen ja Heikki Timosen äänitys toistaa flyygelin sävyt monipuolisesti.


Lopuksi

Kuunnelkaa näitä kolmea levyä junassa, ratsastuskilpailun katsomossa, merenrannalla, omenapuiden alla, siikaverkoilla, suppilovahveroiden äärellä. Ne kutsuvat paikkoihin, joissa näkee lähelle ja kauas. Joissa tuoksuu hedelmä ja humus.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kolme ei-loppuunmyytyä ei-sensaatiota Arkiviikolta

Kerstin Avemo laulaa Tukholmassa Yönkuningattaren roolia. kuva: Hans Nilsson / Kungliga Operan.
Joko ne Juhlaviikot meni? Hyvin pärjäsi, ilman kaikkia tajunnanräjäyttäviä legandaarisia sensaatioita. Pakenin myös sinitukkaisia naisia. Hehän suunnittelevat Suomeen konserteista kirjoittamiskieltoa. Kielto tulee siirtymäajan jälkeen laajenemaan koko EU:hun.

Mutta ei hätää, päivitän tämän kirjoituksen Ahvenanmaan Pålsbölessä sijaitsevan palvelimen kautta, sillä saarimaakunta tulee saamaan EU-säädöksiin erivapauden. Musiikkikriitikot löytävät uuden kotinsa veronkiertäjien, punkkien ja nuuskaajien joukosta.

Mutta ne kolme ei-loppuunmyytyä ei-sensaatiota? Yksi on Suomesta, yksi Ruotsista ja yksi Saksasta.

1. Taikahuilu Tukholman kuninkaallisessa oopperassa. Tämä kannattaa käydä kokemassa. Eva Ollikainen johtaa etevästi, laulusolisteista suurimman vaikutuksen tekee Karl-Magnus Fredriksson, vaikkakin hänellä on vain pieni Kaitsijapapin (ruotsiksi Talaren) rooli. Jens Persson on mainio Papageno. Avausaariassaan hän kokeilee erilaisia houkutuspillejä, joista vasta viimeinen soittaa G-duurin. Dueton "Bei Männern, welche Liebe fühlen" repliikeissä Pamina ja Papageno laulavat tavanomaisesti  "Han" ja "Hon", mutta sitten vielä "Hen", mikä saa yleisön hirnumaan. Hen on ruotsin kielen uudehko sukupuolineutraali persoonapronomini.

2. Shakespearen Rikhard III. Berliinin Schaubühne vieraili Tukholman Bergmanfestivaalilla esittämässä Thomas Ostermeierin ohjausta Shakespearen näytelmästä. Musiikkivälikkeiden esittämiseen tarvittiin rumpusetti ja äänitettyä bassojytkettä. Onneksi aavistin nykyisten teatterintekijöiden halun vaurioittaa yleisön kuuloa, joten olin ottanut mukaani korvatulpat. Niitä totta vieköön tarvittiin. Lars Eidinger teki hienon roolityön nimihenkilönä. Muuten ilmaisu ja visuaalinen toteutus oli kaikkialle levinnyttä nykytyyliä: betonia, käsittelemätöntä puuta, värittömiä pukineita, piehtarointia lattialla, roikkumista ja melua. Se on "aitoa" teatteria, jota nyky-yleisö kaikkialla haluaa ja osoittaa sille seisten suosiotaan.

3. Kaartin soittokunta Temppeliaukion kirkossa. Eero Lehtimäki vieraili kapellimestarina ja loi luottamusta soittajakuntaan selkeillä eleillään ja näytöillään. Varèsesta Friedrich Guldaan ulottuva ohjelma hykerrytti. Jaani Helander soitti Guldan pähkähullun sellokonserton taitavasti ja otti jokaisesta tunnelmanvaihdoksesta ilon irti. Päätösnumerona kuullussa Richard Straussin puhallinsinfoniassa "Fröhliche Werkstatt" oltiin niin tiukasti kiinni partituurissa, että persoonallista ilmaisua oli tematiikasta hankala erottaa. Kaartin soittokunta soitti puhtaasti, mutta väläytteli pianissimoita turhan harvoin.