perjantai 25. maaliskuuta 2016

Riccardo Muti sai Ranskan kansallisorkesterin säkenöimään

Riccardo Muti johti torstaina Ranskan kansallisorkesteria.
Olipa hyvä palata kuuntelemaan toinen konsertti Ranskan kansallisorkesterilta, sillä viimeksi sen soitto ei kuulostanut maineensa veroiselta. Toisin oli eilen illalla, kun johtajakorokkeelle nousi Riccardo Muti, yksi maailman maineikkaimmista Verdi-johtajista, Milanon La Scalan pitkäaikainen ylikapellimestari ja Ranskan kunnialegioonan komentaja. Onpa hän myös johtanut peräti neljästi Wienin filharmonikkojen siirappisen Uuden vuoden konsertin, mutta kukapa olisi täydellinen.

Pariisissa Muti johti vain yhden illan matkallaan Tokiosta Chicagoon, mutta konsertti saanee Radiotalon salia moninkertaisen määrän yleisöä Arte-kanavan televisioinnin takia.

Konsertin aluksi Muti tarttui mikrofoniin, jolloin moni arvasi mistä on kyse. Matalalla äänellä, viimeistellyillä italiankielisillä lauseilla hän ilmoitti, että täällä pidetään kiinni yhteisyydestä ja kamppailut käydään melodioiden kanssa. Sitten hän nostatti yleisön seisomaan pitämään hiljaisen hetken Brysselin terrori-iskujen uhrien muistolle. Tuhannen neljänsadan ihmisen rikkumaton hiljaisuus oli kaunis ja harvinainen kokemus keskellä Pariisia.

Eiffelin-torni on valaistu Belgian-lipun värein.
Kun yleisö oli istunut uudelleen tuoleilleen, iski Muti Robert Schumannin pianokonserton ensisoinnut ilmoille. Vapaasti laulava oboesoolo vei kuulijat oopperanäyttämölle, missä sitten koko konserton ajan pysyteltiinkin. Tuntui siltä niin kuin jokainen teema olisi ollut puhetta – puhetta melodioilla, sointiväreillä, alukkeilla ja lopukkeilla. Soitinryhmien väliset voimakkuudet pysyttelivät järkähtämättömässä tasapainossa. Romanttisesti virtaavien teemojen kanssa vuorottelivat kiiltäväksi hiotut rytmiset yksityiskohdat.

Ranskan kansallisorkesteri loisti ja säkenöi Mutin käsissä. Taidokkaita yksityiskohtia vilisti silmien edessä niin paljon, että tuntui kuin olisi ollut hotelli Serresin juhlasalongissa ja yrittänyt nauttia jokaisen seinäpanelin jokaisesta lyyrakuviosta. Sellosektion vibratovalikoimasta löytyy ekstramattainen teho, joka tuottaa samanlaisen sulotunteen kuin paksu villamatto selän alla. Puupuhaltajat kykenevät muuntautumaan niin oopperadiivoiksi kuin marssirytmiä sykkiväksi sotilasjoukoksi. Kolmannessa osassa Muti sai fagotistin soittamaan piano pianissimossa jousten kanssa.

Enpä ole pitkiin aikoihin kuullut konserttoa, jossa orkesterin osuus jättää solistin tällä tavoin varjoonsa. Niin, kuka solisti olikaan? Kansainvälistä uraa tekevä nuori David Fray, Pariisin konservatorion kasvatti, joka jälleen ihastutti mezzofortella ja sitä vaimeammilla volyymeillä. Pääteemalla hän unelmoi jännittävästi suurimmaksi osaksi äänenkuljetuksen loogisuuden säilyttäen. Sormet ovat hirvittävän vikkelät ja niissä riitti energiaa vielä ylimääräisenä kuultuun Bachiin.

Suhteessaan Mutiin Fray vaikutti kiltiltä vävypojalta, mitä hän myös oikeasti on: Mutin tyttären, näyttelijä Chiara Mutin aviomies. Tieto on voitu solauttaa markkinointitekstiin selittämään epäsuhtaiselta vaikuttavaa muusikkokumppanuutta.

Väliajalla orkesterille järjestettiin lisätuoleja Richard Straussin sinfonista fantasiaa Aus Italien varten. Nelikymmenminuuttinen sävellys syntyi Straussin Italian-matkan innoittamana, mikä voi kertoa joko nuoren säveltäjän hankaluudesta välittää innoitus yleisölle tai siitä että matkalla piti lähinnä pidätellä haukotusta.

Viimeiseen osaan Strauss luuli lainaavansa napolilaista kansansävelmää, mutta kantaesityksen jälkeen hänelle selvisi, että kyseessä oli Funiculì funiculà, säveltäjä Luigi Denzan tuoreehko hitti. Denza ei lainaamisesta tykännyt, vaan nosti Straussia vastaan oikeusjutun, minkä seurauksena Strauss joutui maksamaan Denzalle tekijänoikeuskorvauksia.

Muti on tähän teokseen kovasti tykästynyt ja johtaa sen kanervaisia maisemia eri puolilla maailmaa. Ensiosan harmoniamuutokset eivät toteutuneet kovin yhtäaikaisesti, mutta epävarmuus lisäsi jännityksen tunnetta. Viimeisen osan virtuoosiset kuudestoistaosat tulivat huiluilta ja klarineteilta täydellisesti, mutta viulujen vuorottelussa vaikutti olevan kuuluvuusongelmia.

Konsertin jälkipuoli muodostui Schumannia latteammaksi. Tunne oli sama, kuin jos Bugatti Veyronia olisi ajanut Chesley B. ”Sully” Sullenberger, mutta reitti olisi kulkenut Fiumicinolta Rooman satamaan. Kokemus sekin.

George Desvallières: Sainte Thérèse d'Avila, descente de croix (yksityiskohta). Paris, Petit Palais.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Ranskan Radiotaloon mahtuvat urut, kaksi sinfoniaorkesteria ja monta veijaria

Mikko Franck aloitti syyskuussa työt Ranskan radion filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina.
Aikaahan siinä kuluu, kun kaksi Ranskan radion filharmonisen orkesterin viulistia saapuu lavalle. Kuin veljekset he astelevat frakeissaan rinta rinnan, soitinta ja viulunjousta sormissaan roikottaen. Nopeampaa ei voi kulkea, kun toinen kertoo juttua.

Kesken kulkemisen he yhtäkkiä pysähtyvät, toinen taputtaa toista olalle ja räjähtää nauramaan. Jutun huipennus on osunut juuri siihen, puoliväliin viulusektiota, lavan edustalle, kun kello on 20.04 ja konsertin on ilmoitettu alkavan kahdeksalta.

Vaan ei hätää, vasta noin puolet tasavaltalaisesta muusikkokunnasta on paikalla, sillä kaikkeen keskusteluun ja kujeiluun menee oma aikansa. Kun kello on kymmentä yli, viimeinenkin yksinäinen sellisti on löytänyt tuolinsa. Tulee vihdoin melkein hiljaista, vasen ovi aukenee ja ylikapellimestari Mikko Franck kävelee hymyillen orkesterinsa eteen.

Ollaan Ranskan radiotalossa, Maison de la Radiossa, jonka uusi ympyränmuotoinen konserttisali on kaupungin tarkimmin varjeltu salaisuus. Kaikkihan puhuvat vain Philharmonien ökysalista, joka sijaitsee pohjoisessa, kun Radiotalo taas on lännessä, näköetäisyydellä Eiffelin-tornista.

Orchestre tarkoittaa paitsi orkesteria, myös permantoa.
Vuonna 2014 uudistetun talon konserttisali vetää 1400 kuulijaa ja pitää sisällään suuret Grenzing-konserttiurut. Yleisötiloiltaan se on tylsä, mutta sisältä väritykseltään ja muodoltaan varsin kotoisa. 

Akustiikasta esitän varaukseni, sillä kovinkaan antavalta tai erottelevalta se ei kahden kokemuksen jälkeen tuntunut, ei jousten eikä liioin vaskien osalta, mutta kyse saattoi olla vain sattumasta orkesterin soinnissa näiden iltojen kohdalla.

Mikko Franckin johtaman konsertin (18.3.2016) huippukohdaksi muodostui Olivier Messiaenin L’Ascension, neljä sinfonista meditaatiota. Toisteisiin ja niukkavärisiin julistuksiin Franck rakensi vaikuttavan arkkitehtuurin, joka huipentui viimeisen Prière du Christ montant vers son Père -osan sitkeisiin viululinjoihin.

Franckin johtamistekniikka muistuttaa paljon Leif Segerstamia. Pienet kädet muuttuvat suuriksi emännänkouriksi, joilla hän vaivaa sointia kuin pullataikinaa. Vasemman käden nostot ja heristykset tuottavat tarpeellisia sointimuutoksia.

Konsertin aluksi kuultu kantaesitys, Pierre Jodlowskin Ultimatum käytti ääninauhaa ja teatraalista jousen ylösnostoa. Fernando Pessoan runon lomassa kuultiin puhuttelevia teema-aineksia.

Väliajan jälkeen Franck johti Claude Debussyn Images’n tarkasti ja eri tapahtumakerroksista huolta pitäen. Yleisöä ei soitto tuntunut suuremmin tempaavan mukaansa, sillä suosionosoitukset jäivät maltillisiksi. Salissa ammotti ihmeteltävän paljon tyhjiä istuimia ja koko takakatsomo oli jätetty myymättä.

Filharmonikoissa soitti peräti kymmenen kontrabassoa, kahdentoista sellon lisäksi. Vähän sillä silti tuntui olevan vaikutusta esimerkiksi Messiaenin soli-jaksoon. Ehkä kahdeksallakin bassolla pärjäisi, mutta onhan kymmenen jättisoitinta vaikuttava näky.

Tässä he ovat: kymmenen kontrabassoa!
Lauantai-iltana samassa salissa musisoi Ranskan radion toinen orkesteri, Ranskan kansallisorkesteri, joka on ohjelmistoltaan filharmonikoita yleensä konservatiivisempi. Yleisöä oli huomattavasti enemmän ja se antoi meluisia suosionosoituksia – Prokofjevin viidennen sinfonian jälkeen ei edes niin hyvästä syystä.

Illan kapellimestarina toimi Neeme Järvi, jonka sininen taskuliina muodosti mustan frakkitakin ja valkoisen paidan kanssa kätevästi Vironlipun värit. Samalla se muistitti sirkustirehtöörin ulkoasua, mielikuva, mitä kummalliset hartiaelehdinnät ja orkesterin ajoittainen pulaan jättäminen vahvistivat. Niinpä avausnumerosta, Nikolai Rimski-Korsakovin Venäläinen pääsiäinen -alkusoitosta muodostui pikemmin mämmipaljua kuin ihanasti kimaltelevaa ikonostaasia muistuttava kokonaisuus.

Onneksi tässä konsertissa esiintyi solisti, nimittäin orkesterin oma soolokornisti Hervé Joulain, täydellisen suvereeni Reinhold Glièren konserton tulkki. Hän oli legatoissaan sulava, alaäänissä hämmästyttävä ja ylärekisterissä säkenöivä, mutta tarpeen vaatiessa luopui kuningasroolistaan ja laskeutui orkesterin teemalinjan kylkeen luotettavan tuttisoittajan taidolla.

Joulain sai yleisön repeämään riemusta ja vieressäni istuneen miehen tokaisemaan minulle ”Hän on lahja”, mihin vastasin ”suurenmoinen”, mihin hän vastasi ”ainutlaatuinen”. Onneksi tuli ylimääräinen numero, sillä oli enää vaikea keksiä vaikuttavampaa adjektiivia ranskaksi.

Glièren konserton Joulain oli soittanut ilman nuottia, mutta kun hän nyt piti minuutin mittaisen puheen, turvautui hän paperiin. Puheessaan Joulain kunnioitti Pariisin terrori-iskujen uhreja ja omisti ylimääräisen heidän muistolleen. Melodisen sävelmän aikana, jossa harpulla oli iso osuus, moni yleisössä liikuttui kyyneliin, eikä aplodeista taaskaan ollut tulla loppua kuin vasta orkesterin päätettyä lähteä kanttiiniin.

Hervé Joulain (vas.) ja Neeme Järvi saivat aplodit Glière-esityksen jälkeen.
Väliajan jälkeen johti Neeme Järvi Sergei Prokofjevin viidennen sinfonian. Esitys oli nautittava, joskin monet mahdollisuudet kirkkaisiin sointeihin lakastuivat kapellimestarin rohkaisun puutteeseen.

Olisipa samanlainen kiihko ja sanomisenpalo roihunnut sinfoniassa, kuin se väritti ylimääräisenä kuultua Jean Sibeliuksen Andante festivoa! Sen Järvi johti nopealla tempolla, täydellä paahdolla, tarpeelliset väliäänet ja crescendot esiin nostaen. Loppuhuipennuksessa oli jäähyväisten makua.

Orkesteriin Järvi esitteli tyytyväisyyttään pysähtymällä lavalta poistuessaan ykkösviulun viimeisen pultin kohdalle ja kätellessään siinä istunutta soittajaa. Lopuksi hän kaappasi kainaloonsa kakkosviulujen varaäänenjohtajan, ja heidän peräänsä komensi konserttimestari koko kansallisorkesterin joukot.


Ranskan radion orkesterien yhdistämisestä on puhuttu. Minä pitäisin molemmat.

Maison de la Radio sijaitsee näköetäisyydellä Eiffelin-tornista.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Päiväkävelyllä kevätkylmässä Pariisissa


Pariisissa on kevät, mutta viiltävän kylmä sellainen. Joutilas päiväkävely eteni Bastiljin vankilan viimeisten kivien, Père-Lachaisen hautausmaan, Bataclan-teatterin muistokukkien ja St Eustache -kirkon urkukonsertin kautta Palais-Royalin kukkien äärelle.


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Pariisissa kehotetaan taputtamaan osien välissä

"Taputtakaa kun haluatte!" neuvoo ohjelmalehti.
Olen nyt lunastanut lupaukseni matkustaa Pariisiin, josta lähetän parhaat terveiset! Pääkaupunki on ensipäivien aikana ehtinyt sekä irvistää että hymyillä, millä en tarkoita pelkästään kirkuvan viiman ja makean auringonpaisteen mannermaista yhdistelmää, vaan asukkaiden kykyä vaihtaa äkisti mielialojaan uusienkin tuttavuuksien edessä.

Heti perjantai-iltana (11.3.2016) pääsin nauttimaan musiikkitapahtumasta, jonka ideoiden toivon leviävän kaikkialle maailmaan eksistentialismin, metrin mitan ja kuumailmapallon tapaan. Kyse on Pariisin kamarimusiikkikeskuksen (Centre de Musique de chambre de Paris) uudenlaisista konserteista, jotka kestävät korkeintaan tunnin ja joissa esitetään kerrallaan yksi teos.

Esimerkiksi eilen kuultiin klo 20 Mozartin klarinettikvintetto, jonka pääsi kuulemaan 12 eurolla. Sen jälkeen sarjan taiteellinen johtaja, sellisti Jérôme Pernoo toivotti ihmiset tervetulleiksi baarin puolelle nauttimaan iltapalaa ja tapaamaan esiintyjiä.

Taiteellinen johtaja Jérôme Pernoo (oik.) esitteli illan yllätysesiintyjän, alttoviulisti Léa Henninon.
Klo 21.30 alkoi jälkimmäinen konsertti, myös 12 euroa, jossa Zadig-trio soitti Schumannin Pianotrion nro 1 d-molli. Hieman ennen Schumannia paikalle tulleet kutsuttiin jo saliin, jossa klarinetisti Raphaël Sévère kitaristikaverinsa kanssa esitti oman sävellyksensä. Projektia voi tukea yhteisörahoituksella.

Kun sitten Schumann oli kuultu, seurasi yllätysnumero, jazzin puolelta klassiseen konserttiin lainattu ”Bœuf de chambre”, jonka ideana on että vakiintuneeseen yhtyeeseen liittyy mukaan vieraileva jäsen ja he soittavat jotain ennalta odottamatonta. Bœuf tarkoittaa nautaa, mutta jazz-sanastoon ”faire le bœuf” tuli pariisilaisesta Le Bœuf sur le toit -ravintolasta, jonne muusikot 1900-luvun alussa kokoontuivat jammailemaan.

Eilisessä konsertissa Zadig-trion kolmen herran seuraan liittyi alttoviulisti Léa Hennino, joka kuulemma sattumalta tavattiin Pariisissa. Nelikko tarjosi energisen esityksen Mozartin pianokvartetosta g-molli.

Mi-sa Yang soitti Mozartin kvinteton viuluosuudet runollisesti.
Pariisin kamarimusiikkikeskus ravistelee konserttikulttuuria myös siten, että ohjelmalehtiseen on isoilla kirjaimilla painettu kehotus taputtaa silloin kun mieli tekee. ”1900-luvun tapa olla taputtamatta osien välissä on historiallisesti absurdi”, teksti ohjeistaa. Sen rohkaisemana Salle Cortot’n yleisö taputti joka osan lopuksi.

Konserteissa vallitsi rento tunnelma, kun päällysvaatteetkin sai viedä saliin. Hieman kuin elokuvajuhlilla – ei sielläkään tarvitse yhdellä lipulla ostaa sisäänpääsyä kolmeen toiseensa liittymättömään elokuvaan, jos haluaa nähdä vain yhden. Eivätkä elokuvat ala aina klo 19, vaan näytöksiä on myös klo 21.30 ja jopa klo 15.


Esityksen jälkeen yleisö jutteli alttoviulisti Yuko Haran (oik.) kanssa.