maanantai 29. helmikuuta 2016

Metrolla suoraan saunalaiturille

Otso Virtanen palautti perjantaina kirjan Suomi-keskuksen kirjastoon. Rahastonhoitaja Sanna Yli-Siuru suositteli uutta lukemista.
Berliiniin avattiin taas alkuvuodesta uusi sauna. Se sijaitsee erään suomalaispariskunnan kerrostaloasunnossa, makuuhuoneen perällä entisessä varastohuoneessa, kauniin Jugend-oven takana. Varmistin pääsyn löylyihin valmistamalla pariskunnalle ja heidän kahdelle lapselleen ison kattilallisen hapankaalia, josta he vaikuttivat nauttivan.

Saunan on suunnitellut suomalainen arkkitehti ja saunatoimittaja, mutta kylpyhuoneosuuden rakensivat turkkilaiset työmiehet. Löylyt olivat makoisat. Valaistuksen saa säätää romantiikka-asentoon, sillä monet ihmiset näyttävät kauniimmalta hämärässä.

Berliinin saunojen lukumäärää ei tiedetä, mutta suomalaisia asuu kaupungissa viitisen tuhatta. Jossakin aina kiuas sihahtaa.

Upouusi yksityissauna berliiniläisessä kerrostaloasunnossa.
Jos alkoi tehdä mieli saunaan, niin yleisölle avoin suomalainen sauna sijaitsee Berliinin Suomi-keskuksen kotoisissa tiloissa. Se lämpiää joka toinen perjantai ja maksaa 7,50 euroa hengeltä. Miesten vuoro alkaa klo 20.30, mutta silloin saunasta pitää melkein aina hätyytellä pois saksalaisten naisten vakioryhmä, jolta kiukaan naksuna vie ajantajun.

Miesten vuorolle ei yllättäen saapunut ketään muita suomalaisia itseni ja kaverini Otso Virtasen lisäksi. Seitsemän saunojan joukossa oli lähinnä saksalaisia ja yksi malesialainen - monet paikan vakiokävijöitä.

Suomi-keskuksen saunassa saa heittää löylyä.
Saunan päätteeksi kahviosta saa ostaa muun muassa Lapin kultaa ja pullaa. Kirjastosta voi lainata suomenkielistä kirjallisuutta ja mukaan kaapata vaikka Anna-lehden, jonka joku on tuonut kierrätykseen.

Mikä parasta, Suomi-keskuksen saunassa ei ole niitä kummallisia saksalaisia tapoja: ei puhekieltoa eikä löylyä kerran tunnissa heittävää virallista saunamajuria.

Suosittelen. Saunomisen jälkeen kestää taas paremmin Berliinin viimaisia katuja ja saksan kielen paikalleen jäätyneitä lauseenjäseniä.

Saunalaiturilla voi lopuksi nauttia vissyt.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Mykät pakolaiset auttoivat voittoon Berliinin elokuvajuhlilla

Tältä näyttää, kun seisoo hyvin kaukana punaisesta matosta.
Terveiset Berliinin elokuvajuhlilta, Berlinalesta, joka on tänä iltana huipentunut suureen palkintogaalaan. Festivaalin suosituimpiin näytöksiin on joskus hyvin hankala saada lippuja - osa niistä menee loppuun kolmessa sekunnissa, enkä tiedä auttaako sekään, että jotkut tulevat jonoon edellisenä iltana makuupussin kanssa.

Elokuvia on kuitenkin niin paljon, että ohjelmistosta saa koottua itselleen helposti kolmen elokuvan päiväannoksen. Ehkä oli hyvää onnea, että pääsin katsomaan suositun kilpailusarjan dokumenttia, Lampedusan saarella kuvattua dokumenttia Fuocoammare, "Merenroihu", joka hämmästyksekseni hetki sitten voitti koko festivaalin pääpalkinnon eli parhaan elokuvan Kultaisen karhun.

Gianfranco Rosin ohjaamassa dokumentissa Välimereltä saapuvat pakolaisveneet ja saaren asukkaiden arkielämä lomittuvat, mutta eivät kohtaa. Päähenkilönä on 12-vuotias Samuele, joka rakentelee ritsoja ja ahmii mustekalapastaa isoäitinsä keittiössä. Usein hupaisienkin kohtausten kanssa vuorottelee Lampedusan toinen todellisuus, pakolaisveneiden synkkä virta, jonka vaikutusta saaren muuhun elämään ei käsitellä.

Pakolaiset kuvataan massana, jotka eivät saa puheenvuoroa, vaan ovat ainoastaan suojapukuisten työntekijöiden ohjailemia objekteja. Tämä oli seikka, jonka ajattelin aiheuttavan palkintoraadissa epäröintiä, mutta toki asetelman voi nähdä myös tietoisena jännitteen rakennuksena.

Saarelaisten ja pakolaisten välittäjähahmo on lääkäri, kaikkien oopperanystävien riemuksi nimeltään tohtori Bartolo (kuin Sevillan parturista), joka tutkii sekä Samuelea että työskentelee pakolaisten parissa. Hienoa dokumentissa on, että se jättää katsojan mielikuvitukselle tilaa. Nimittäin kaikkein kamalimmat tapaukset pakolaisveneestä saadaan tietää ainoastaan Bartolon kertomana, mutta siitä huolimatta järkyttävää kuvamateriaalia on päätynyt valmiiseen filmiin.

Dokumentin nähtyäni haluaisin itse vaikuttaa siihen, että kumivene- ja paattiliikenne Välimerellä pysäytettäisiin välittömästi, sillä yhtään enempää kammottavia kuolintapauksia ei Eurooppa enää voi vierestä katsella. Pakolaisleirejä rajoilla olisi tuettava ja turvapaikkahakemukset pitäisi kai tehdä ennen matkaanlähtöä. Luulen, että kun tämä dokumentti varsinkin nyt saadun palkinnon jälkeen lähtee leviämään, tulevat eurooppalaisten mielipiteet salakuljettajia vastaan kovenemaan.

Silk Road Ensemblestä kertovan dokumentin jälkeen nautittiin elävästä musiikista.

Suomi oli esillä Berlinalen muissa esityssarjoissa

Berliinin elokuvajuhlien valkokankailla puhuttiin muutamaan otteeseen myös suomen kieltä - tosin huomattavasti harvemmin kuin ruotsia. Näyttelijä Tommi Korpela teki erittäin taitavan roolisuorituksen Axel Koenzenin elokuvan Deadweight päähenkilönä. Korpela tutkii siinä yksinäisyyttä ja johtajuutta herkillä kasvonilmeillä ja pienillä äänensävyn muutoksilla. Rahtilaivaan sijoittuva dokumenttia ja fiktiota sekoittava elokuva on myös voimallinen kuvaus raskaan ruumiillisen työn tekemisestä.

Michael Mooren uutuus Where To Invade Next on pilke silmäkulmassa tehty kehukierros Euroopassa. Suomella on siinä iso osuus onnistuneen koulujärjestelmän mallimaana. Kaksituntinen dokumentti on kuin pitkä kuvallinen stand up -keikka, joka tietysti kärjistää ja värittää, mutta osuu usein hillittömän hauskasti maaliinsa niin että pamahtaa. Mooren tarkoituksena on eurooppalaisten esimerkkien avulla osoittaa, että Yhdysvaltojen kannattaisi käyttää rahansa sotimisen sijasta vaikkapa työntekijöiden lomapäiviin. Lopussa seisoo kuitenkin yllätys.

Ruotsalaiset elokuvantekijät näyttivät kyntensä esimerkiksi hienolla lastenelokuvalla Siv sover vilse (Catti Edfeldt ja Lena Hanno Clyne) sekä nuortensarjassa esitetyllä filmillä 6A (Peter Modestij), joka pitää jännitteen yllä vain yhdessä luokkahuoneessa taitavan käsikirjoituksen ja näyttelijätyön ansiosta.

Hauskaa oheisohjelmaa Berliinin elokuvajuhlilla ovat tekijöiden haastattelu- ja keskustelutuokiot monien näytösten päätteeksi. Silloin saadaan tietää sellainenkin seikka, että Deadweightissä menehtyvä filippiiniläinen merimies ei tee itsemurhaa, vaan kuolee päähän osuneen kontin aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Maukas monitulkintaisuus uhkaakin joskus loppuselittelyissä laimentua.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kuka kutsuisi Annan Musiikkitaloon?

Sopraano Anna Prohaska otti pukuhuoneensa ovella vastaan kiitoksia.
"Ei ole kukaan kysynyt. Mutta tulisin heti mielelläni!" Näin sanoo nuori sopraanotähti Anna Prohaska Berliinin Konzerthausin takahuoneessa valloittavan Shakespeare-konserttinsa jälkeen. Hänellä ei siis ole tiedossa esiintymistä Suomessa.

Kahden tunnin musiikkikattauksessa Prohaska on sekä laulanut että resitoinut William Shakespearen tekstejä Akademie für Alte Musikin solistina. Risto Niemisen esiin nostamaa "musiikkituontia" tässä kohtaa taas kaivattaisiin - että tällainen kokonaisuus kuultaisiin joskus Musiikkitalon suuressa salissa, joinakin niistä vuoden sadasta illasta, kun talo ammottaa tyhjillään.

Anna Prohaska ja Akademie für Alte Musik Berliinin Konzerthausissa.
Perjantain (12.2.2016) konsertin huippukohdaksi muodostui Music for a while Henry Purcellin Oedipuksesta. Hassua sinänsä, että siinä nimenomaan ei ole Shakespearen tekstiä, mutta ehkä teatterilegendan säkeet olivat siinä kohtaa lämmittäneet laulajan ja soittajat täyteen paloon. Prohaska leikitteli tekstillä suvereenisti, viipyillen, makustellen, lennätti ilmoille hälysointeja ja melodian kultalankaa.

Laulujen välissä soitetuissa soitinsarjoissa Akademie für Alte Musik Berlin väliin tunnelmoi, väliin tanssitti 1600-luvun nuottikuvaa suurenmoisella taituruudella. Muusikoista erottui lyömäsoittaja Michael Metzler, joka käsitteli kastanjetteja, pieniä symbaaleja ja ukkospeltiä niin monipuolisesti, että pelkästään niiden osuudesta muodostui oma sinfoninen kokonaisuutensa. Kastanjettien soitossa käsivarsien tanssilliset liikkeet tuottivat ääneen vaikuttavia suunnanmuutoksia.

Mustiin ja punaisiin tehosteväreihin sonnustautuneen soittajajoukon edessä näytti Anna Prohaska Schadowin marmorijumalattarelta. Sekään ei kyennyt estämään levottomuuden tuntemuksia, joita valituslaulu O let me weepin  yltäkylläinen ilmaisu esiin nosti.

Helsingin Musiikkitalo voi huhtikuussa katsella vierestä, kun kaksi tämän konsertin taituria vierailee Kauniaisissa: lyömäsoittaja Michael Metzler konsertoi yhdessä konserttimestari Georg Kallweitin kanssa Kauniaisten Encanto-festivaalilla.

Eurooppa on nykyään yksi suuri konserttisali. Siinä kannattaa olla mukana.

Lyömäsoittaja Michael Metzler on tulossa Kauniaisten ohella Sibelius-Akatemiaan pitämään mestarikurssia.

Akademie für Alte Musikin cembalistina vieraili Petteri Pitko. "Minulla on einen Koffer in Berlin", hän kuvaili pysyvää suhdettaan kaupunkiin.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Berliinin filharmonikkojen konsertti ei ollut pelkkä voitonparaati

Kapellimestari Herbert Blomstedt johti tällä viikolla Berliinin filharmonikkoja. Kuva: Martin U.K. Lengemann.

Tavakseni on tullut pyrkiä konserttipaikalle, kun Herbert Blomstedt, nyt 88-vuotias ruotsalaismaestro, johtaa orkesteria. Pidän siitä että hän esittää anteeksipyytelemättömän paljon romantiikan ajan musiikkia, miten hänen hyväntuulinen karismansa säteilee orkesteriin, ja mistä se musiikiksi muuntuneena kylvettää yleisöä. Hauraiden käsien lyönti ei ole aina tarkka, mutta ehkä se saa soittajat valppaammin kuuntelemaan toisiaan.

Odotukset olivat korkealla, kun Blomstedt torstaina (11.2.2016) asteli Berliinin filharmonikkojen eteen johtamaan maanmiehensä Franz Berwaldin kolmannen sinfonian ja Antonín Dvořákin seiskan. Ajattelin, että taas hyvä ohjelma! Kaksi romanttista sinfoniaa, joiden säveltäjistä Dvořák paistatteli kuuluisuudessa – Berwaldin vaimensivat toiset ruotsalaiset lähettämällä hänet Berliiniin valmistamaan henkensä pitimiksi tekojalkoja.

Tuntia ennen konsertin alkua kuuntelin johdantoluennon, joista on muodostunut niin suosittuja tapahtumia, että Curt-Sachs-sali täytyy viimeistä penkkiä myöden. Tällä kertaa kuulijoita hauskuutti Berliinin filharmonikoiden eläköitynyt soolosellisti Götz Teutsch, joka ihmetteli, ettei koko uransa aikana kertaakaan ollut päässyt soittamaan Berwaldin kolmatta. Levyltä soitetut näytteet antoivat odottaa jännittävää musiikkikokemusta.

Muuten ei Teutschin esitelmään sisältynyt hajanaisia anekdootteja kummempia tiedonmurusia, mutta pitkän uran tehneen muusikon eläväistä kerrontaa on viihdyttävää kuunnella. Takahuoneissa ja kiertuetauoilla vietettyjen kahvihetkien aikana on monesta orkesterimuusikosta kouliintunut tarinankerronnan mestareita.

Kun kello löi kahdeksan, käveli Herbert Blomstedt orkesterin eteen innostuneena kuin partiopoika. Berwaldinsa hän johti ilman partituuria, ilman puikkoa, toiselta harteeltaan hieman ryhdikkäämpänä kuin toiselta.

Alun kvarttileikittely lupasi hyvää. Filharmonikkojen sointi oli huokoinen, maaginen ja erityisesti puupuhaltimet täydellisessä vireessä. Patarumpali Wieland Welzel sai hauskuuttaa yleisöä yllättävillä rummuniskuillaan.

Adagiossa saatiin ihailla ylellistä jousipintaa. Finaalista kehkeytyi oikea miekkailunäytös, jonka vasket ja patarumpu lyhyeen lopettivat. Puolituntinen teos on uusklassismia ennen uusklassismia. Se on hillitön sekoitus Mendelssohnia ja Bruckneria, joka voisi toimia pienemmälläkin jousistolla.

Berwaldissa soi kuitenkin jo selvät merkit siitä, miksi konsertti ei ollut pelkkä voitonkulkue. Fortissimoja kuultiin vain yhdenlaisia, Scherzossa jäivät Berwaldin kirjoittamat soittimien ryhmäkarkelot kovin sotilaallisiksi. Tässä Sinfonie singulièressa olisi paljon valoisuutta ja kepeyttä, mutta aina kun nuotissa luki forte, puskivat filharmonikkojen 28 viulua niin että aurinko pimeni.

Väliajan jälkeen soitetussa Antonín Dvořákin sinfoniassa nro 7 d-molli ongelmat kilpistyivät. Hitaan osan klarinettisoolo peittyi kakkosoboen säestysäänen alle. Keskitaitteen selloteema jäi ykkösviulujen ja puupuhaltimien säestysäänten jalkoihin. Ensimmäisessä osassa jatkoi käyrätorvi säestyskuviota niin kovaa että kuulija ei huomannut seuraavan teeman jo alkavan.

Dynamiikkaa ja balanssiin liittyvistä ongelmista huolimatta tarjosi konsertti hienoja musiikkielämyksiä. Esimerkiksi Finaalista teki orkesteri hillittömän hienon tiivistymän ilmaisuvoimaisine hidastuksineen ja levennyksineen. Ei syyttä Blomstedt loppukiitoksissa hehkuttanut puupuhallinsektiota, jossa tänä iltana soittivat Emmanuel Pahud, Albrecht Mayer, Wenzel Fuchs ja Stefan Schweigert.

Kahdesta sinfoniasta syntyi kutkuttava diptyykki siihen, mitä 1800-luvun säveltäjä saattoi kokoon keittää. Vuonna 1845 valmistunut Berwald osoittautui paljon modernimmaksi teokseksi kuin neljäkymmentä vuotta myöhemmin viimeistelty Dvořák.

Moderniksi paljastui myös Blomstedt - ohjelmasuunnittelussaan. Hän luottaa siihen, että konsertti voi toimia ilman solistia tai nokkelaa tyylikatrillia. Kunhan äänenvoimakkuudet säädetään harjoituksissa toimiviksi.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Kasvaako seuraava Anna Netrebko jo Berliinissä?

Staatsoperin musiikillinen johtaja Daniel Barenboim. Kuva: Thomas Bartilla/Staatsoper.
Ihmettelin kun sopraano Anna Prohaska Berliner Morgenpostin (31.1.2016) haastattelussa sanoi, ettei hän voi nimellään vielä saada katsomoa täyteen. Ajattelin että siinä upea laulaja nyt esittää vaatimatonta, sillä kai moni vetää kalenteriinsa ruksin niiden iltojen kohdalle, jolloin Prohaska esiintyy. Joko oman talonsa Staatsoperin näyttämöllä, Akademie für Alte Musikin solistina, tai missä nyt milloinkin.

Sitten hankin viiden hengen seurueelle lippuja Frank Martinin teosharvinaisuuteen Le Vin Herbé, jossa Prohaska laulaa pääroolia. Lippukassa kertoi heti, että parhaille paikoille saisi koko porukalle alennusliput kahdella kympillä. Kun esitys koitti, oli Schiller-teatterin salissa paljon tyhjiä istuimia.

Prohaska oli oikeassa. Hän ei ole vielä niin tunnettu kuin luulisi, vaikka on debytoinut Berliinin filharmonikkojen solistina 24-vuotiaana, voittanut Echo Klassik -palkinnon ja kuulunut Staatsoperin solistikuntaan vuodesta 2006. Jos Martinia olisi laulanut Anna Netrebko, olisi näytös myyty loppuun.

Staatsoper on paketoinut Martinin sävellyksen kamarioopperakokonaisuuteen, jota se nimittää festivaaliksi. Se on tarpeellinen ratkaisu ajanjaksolle, jolloin talon orkesteri kiertää Japania. Tapahtuman kaksi muuta teosta ovat Mord an Mozart -potpuri ja Benjamin Brittenin The Turn of the Screw.

Brittenin klassikkoteoksesta nähdään syksyn 2014 tuotanto, jonka Claus Guth on ohjannut alati muotoaan muuttavaan arvotaloon. Pääroolia verevästi ja vahvasti esittää Maria Bengtsson, Staatsoperissa säännöllisesti esiintyvä ruotsalaissopraano. Bengtsson hyppäsi Netrebkon sijaiseksi Staatsoperiin 2012. Jälleen oli salissa tyhjiä tuoleja – aivan turhaan.

Tulevina vuosina saatetaan todistaa hetkiä, jolloin jompikumpi näistä naisista nousee Anna Netrebkon rinnalle punaisille matoille jalokivimerkkien mannekiiniksi. Sellaiseen oopperatähteyteen, jossa tuntematonkin teos myydään esiintyjän nimellä loppuun.


Mutta onko Berliinin Staatsoper laulajan imagonrakennukselle paras paikka? Tuntuu siltä, että talossa on yksi niin suuri tähti, etteivät muut pääse loistamaan. Ei, vaikka tämä kapellimestari lähtisi megaorkesterinsa kanssa Japaniin asti.

Kun Berliner Morgenpost (7.2.2016) kysyi Daniel Barenboimilta, mikä hänen asemansa uudessa Barenboim-Said-akatemiassa on, Barenboim vastasi: ”Mitä minun pitäisi tuohon sanoa. Minä en tarvitse titteliä, vai mitä?”

tiistai 2. helmikuuta 2016

Academy of Saint Martin in the Fields on maineensa veroinen kamariorkesteri

Viulisti Julia Fischer soitti lontoolaisorkesterin solistina Konzerthausissa. Kuva: Kasskara / Felix Broede.
Berliinin maanantai-ilta (1.2.2016) oli synkkä ja tihkuinen, mutta Konzerthausin suuressa salissa hehkui. Loppuunmyydyssä konsertissa esiintyi nimekäs lontoolaisporukka: kamariorkesteri Academy of Saint Martin in the Fields, jonka levytykset ovat Suomessakin radiossa vuosikymmenten ajan soineet. Maailmanmaineensa orkesteri sinetöi 1980-luvulla, kun se soitti musiikit Milos Formanin Amadeus-elokuvaan.

Kokoonpanon perusti kapellimestari Sir Neville Marriner vuonna 1958. Se piti ensikonserttinsa nimeään kantavassa uusklassisessa kirkossa Trafalgar Squarella seuraavan vuoden marraskuussa. Silloin ei ollut maanantaisen konsertin viulusolisti Julia Fischer vielä syntynytkään.

Kun porukka maanantaina lavalle asteli, katselin että onpas vähän soittajia. Vain kaksi kontrabassoa ja kolme selloa. Neljä alttoviulua, viisi kakkosviulua ja kuusi ykkösviulua. Mutta kun Andrei Rubtsovin (s. 1982) viulukonsertto oli hiljaisesta avauksestaan täyteen sointiinsa edennyt, ei lisäsoittajia enää kaivannut.

Rubtsovin uusklassinen konsertto ei silti vielä tarjonnut parhaita hetkiä orkesterin soinnin ihasteluun. Sen sijaan saattoi kyllä ihmetellä, miten muusikot pelkistä konserttimestari Harvey de Souzan silmien liikkeistä aina samaan tempoon löysivät. Päätösosa, Bartók-henkinen Vivo con brio ei totta vieköön ollut helppo – mutta sellaiselta se kuulosti!

Julia Fischerin viulunääni loisti kilpaa hänen hymynsä kanssa. Soitto oli kaikin puolin täydellistä huoliteltuine alukkeineen ja määrätietoisine juoksutuksineen. Mustiin pukeutuneita orkesterilaisia vasten Fischer oli kaunis näky Spreenvihreässä pitkässä iltapuvussaan, jossa kaula-aukkoa reunustaneet timanttikoristeet kilpaa korkokenkien, korvakorujen ja hiusklipsin kanssa välkehtivät.

Rubtsovia seurasi Pjotr Tšaikovskin serenadi C-duuri, ihana apolloninen mestariteos, jonka kontrapunktia eivät leiskuvimmatkaan melodiannuolaisut vahingoita. Ykkösviulujen määrä lisääntyi yhdellä, kun Fischer nyt istuutui konserttimestarin paikalle. Ja hyvänen aika, mitä sointeja tämä pieni jousikokoonpano nyt tarjosi! Ehkä maagisinta oli Elegia-osan goottilainen, hauras harmoniakudos, joka tuntui kasvavan konserttisalin lattiasta kuulijoiden ympärille. Monta kertaa!

Äkkilähtö finaaliin oli täysin moitteeton. Upean kokonaissoinnin ohella yksittäiset soitinryhmät eivät päästäneet keskittymistä herpaantumaan. Alttoviulut juoksuttivat kieliltään kukkaishunajaa, William Schofieldin johtamat sellot tiikintuoksua, ja heittivät teemansa ykkösviuluille, jotka saivat sen kiinni kuin perhosen.

Tuliko ikävä kapellimestaria? Ei. Paitsi ehkä ensimmäisen osan teemanpätkissä, jotka nyt jäivät irrallisiksi. No, eihän niihinkään kapellimestari mikään täsmälääke ole, mutta taitavan maestron eleillä arkkitehtuurin olisi varmaan siinäkin kohtaa saanut kantavammaksi.

Väliajan jälkeen soi nerokkaan lapsukaisen Felix Mendelssohnin 13-vuotiaana säveltämä konsertto viululle, pianolle ja jousiorkesterille d-molli. Pirskahteleva ja osaamisen rajoja uhmaava teos oli oiva valinta Berliinin Konzerthausiin, jonka naapurikortteleissa Mendelssohnien pankkiiriperhe asui ja vaikutti. Mendelssohnin lapsuudenajan sunnuntaikonsertit pidettiin tosin hieman kauempana Neue Promenadilla, jossa tämäkin teos luultavasti kantaesityksensä sai.

Pianosolisti Julianna Avdejeva selvitti kiharaisen pianostemman taitavasti ja yhteissoitto tarjosi monta riemunhetkeä. Orkesterissa olivat ykkös- ja kakkosviulut nyt asettuneet vastakkain, kun ne konsertin alkupuolella vielä istuivat rinnakkain.

Yleisö palkitsi hienon illan meluisilla suosionosoituksilla ja sai solisteilta ylimääräisenä numerona vielä Johannes Brahmsin Scherzon sonaattikokonaisuudesta FAE.

Tällaista herkkua haluaisi lisää. Olisi mielenkiintoista kuulla, pystyisikö Academy of Saint Martin in the Fieldsin sointi täyttämään Helsingin Musiikkitalon konserttisalin.


Academy of Saint Martin in the Fields -kamariorkesteri vieraili Berliinin Konzerthausissa.