lauantai 30. tammikuuta 2016

Kunnianosoitus Peter Joseph Lennélle

Berliini, Tiergarten.
Tänä vuonna on preussilaisen puutarha-arkkitehti Peter Joseph Lennén (1789-1866) kuolemasta kulunut 150 vuotta. Lenné suunnitteli muun muassa Berliinin upean Tiergartenin, jonka tähtimäisten kujanteiden lomassa usein kuljeksin.

Kaupunkipuistoissa vallitsee talvipäivinä erityinen tunnelma. Värien niukkuus herkistää aistit. Pakkasen kuivattamat koristemarjat ja kuolleiden kukintojen haituvat ovat kuin pyhäinjäännöksiä lämpimistä kesäpäivistä.

Vasta talvisessa Tiergartenissa kulkenut ihminen tietää, mitä on kauneus.









keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Malja sadalle tykkääjälle

Herrasmiehen päiväkirja varasi matkan Pariisiin.

Herrasmiehen päiväkirjan vuodenvaihteessa perustettu Facebook-sivu on rikkonut sadan tykkääjän rajan, skål!

Samalla lunastan lupaukseni lähteä Pariisiin. Reissu toteutuu maaliskuussa, joten silloin on kulunut tasan vuosi siitä kun ihmettelin uuden Philharmonie-konserttitalon lohkeillutta parvea.

Sanan- ja ilmaisunvapaus on yksi kaupungin arvokkaimmista opetuksista. Aion jatkossakin kritisoida sekä ottaa vastaan kritiikkiä.

Siis: Kiitos kaikille tykkääjille - ja myös kaikille niille jotka eivät tykkää!

perjantai 22. tammikuuta 2016

Berliinin filharmonikot saivat taas palasen Magnus Lindbergiä

Säveltäjä Magnus Lindberg odotti toisen viulukonserttonsa ensiesitystä Berliinissä torstaina.
Torstai-iltana 21.1.2016 sain todistaa uuden konserttoteoksen maailmanmatkaa, kun Berliinin-ensiesityksensä sai Magnus Lindbergin (s. 1958) uusi sävellys, toinen viulukonsertto. Sen ovat tilanneet huippuorkesterit Berliinin ohella niin Lontoossa, New Yorkissa, Ruotsissa kuin Ranskassa. Berliinin filharmonikoiden konserttiin se tuli pian New Yorkin -esitysten jälkeen, ja täältä se jatkaa Tukholman Berwald-saliin ja sen jälkeen Pariisiin.

Tapasin säveltäjän ennen konserttia Philharmonien aulassa, jossa hän hyväntuulisena kertoi New Yorkin -konserteista ja solistin, Frank Peter Zimmermannin uudesta viulusta. Kysyin myös siitä, kuinka monta ”kakkoskonserttoa” hän on suunnitellut säveltävänsä. Ei toistaiseksi lisää, sillä kaksin kappalein löytyvät nyt konsertot pianolle, sellolle ja viululle. Kysyin vielä mahdollisesta toisesta klarinettikonsertosta, mutta sellainen ei hänellä harmi kyllä ole suunnitelmissa.

Lindberg muistutti, miten ennen toista maailmansotaa säveltäjät vielä yleisesti loivat konserttoparit: Bartók, Prokofjev ja Šostakovitš muiden muassa sävelsivät kaksi viulukonserttoa. Lindberg halusi palata tähän perinteeseen, sillä ei ole järkevää pakata kaikkia soittimellisia mahdollisuuksia vain yhteen teokseen.

Toisen konserton markkinointi on silti aina hankalampaa – miten herättää yleisön kiinnostus teostyyppiin, jonka avauksen säveltäjä on jo tehnyt, ja jolla ei ole sen kummempaa ohjelmallista sisältöä? Nytkin oli Philharmonien suuressa salissa paljon tyhjiä tuoleja.

Lindbergin musiikkiin on Berliinin filharmonikoilla läheinen ja jo vuosikausia kestänyt suhde. Sen huomasi muusikoiden omistautuneesta soitosta ja hymyilevistä katsekontakteista pulttikaveriin – ne kuvastivat soiton riemua ja ilontunteita erityisesti sointuvasti pauhaavissa huipennuksissa.

Teoksen vakisolistilla Frank Peter Zimmermannilla oli ensimmäistä kertaa käytössään uusi huippusoitin, kiinalaisen mesenaatin lahjoittama Arthur Grumiaux’n aikanaan käyttämä Général Dupont -Stradivarius vuodelta 1727, josta hän vaivattomasti avasi mitä samettisimpia sointeja. Klassisen kaunis viulunsoitto leimasi koko teosta, jonka soolo-osuudessa on vanhanajan tyyliä kuudestoistaosineen, murtosointuineen ja sul ponticelloineen (sanavalinnat perustuvat yhteen kuulemiskertaan, sillä en ole nähnyt nuottia).

Toinen viulukonsertto on ilmaisussaan sinfonisempi kuin ensimmäinen – käytännössä tarkoitan sillä enemmän vuorottelua solistin ja orkesterin välillä sekä materiaalin yhtenäisyyttä. Suurehkolla orkesterilla on upeita välikliimakseja, vaskikoraaleita ja puupuhaltimien filigraanityötä. Soinnissa paistaa aamupäiväaurinko, jonka edessä isorummun iskut silloin tällöin kumisevat kuin suuret kumpupilvet. Keskellä hämmästyttää jonnekin Rahmaninovin suuntaan kumartava melodia-aihe. Rytmiikassa tasajakoiset energianpurkaukset levenevät taas huimaavasti kolmijakoisuuden kautta suurempiin sfääreihin.

Lopussa Lindberg palaa itselleen epätyypillisesti alun materiaaliin, ja teos päättyy arvoituksellisesti.

Yleisön vastaanotto kuulosti laimealta, mutta sitä ei pidä ihmetellä, sillä se oli muutenkin moukkamaisesti käyttäytyvää, niin kuin Berliinissä usein.

Kapellimestari Daniel Harding, säveltäjä Magnus Lindberg ja viulusolisti Frank Peter Zimmermann ottivat vastaan aplodit. 

Konsertin avausteoksena kuultiin Antonín Dvořákin hyvästä syystä unohdettu konserttialkusoitto Othello, joka voisi toimia varoittavana esimerkkinä materiaalin hajanaisuudesta ja ontuvasta dramaturgiasta. Berliinin filharmonikkojen soinnilliset kyvyt tulivat silti upeasti esiin, epäonnista vaskialuketta seuranneesta sointupinnasta lähtien.

Väliajan jälkeen kuultiin Pierre Boulezin pikkunumero Mémoriale, jossa hulisti Emmanuel Pahud pääsi esittelemään huilunsointiaan. Teos oli valittu konsertin ohjelmaan ennen tietoa Boulezin kuolemasta.

Päätteeksi kapellimestari Daniel Harding johti Robert Schumannin sinfonian nro 2 C-duuri, jonka parissa hänen panoksensa herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Hän on ilmaisurikas orkesterinjohtaja, mutta yllättävissä paikoissa veto tuntuu loppuvan. Teokselle ei tässä tulkinnassa syntynyt lainkaan loppuhuipennusta, mutta sellainen kuultiin kyllä täysverevänä ensimmäisen osan lopussa. Scherzo oli loistelias, mutta Harding ei kertaakaan saanut kakkosviuluja ajoissa mukaan ykkösten vastauksiin.

Joka tapauksessa konsertti oli suuri musiikkielämys nimenomaan Berliinin filharmonikkojen soinnin ansiosta. Siitä on aikaa kun olen orkesteria viimeksi kotisalissaan kuullut.

Mutta miten tiivistää kaikki se herkku mitä illan aikana sai kuulla? Ehkä niin, että jokainen soitinryhmä läpikotaisin hallitsee soittimensa ilmaisumahdollisuudet, ja saa kaiken toimimaan muiden kanssa. Tästä osaamisesta syntyy soittamisen ilo ja rentous, mikä entisestään parantaa lopputulosta.


Berliinin filharmonikkojen kontrabasistit Janne Saksala (vas.) ja Esko Laine suostuivat konsertin jälkeen yhteiskuvaan.

Berliinin Philharmonie pakkasiltana.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Jousikvartetin arki tallentui hienoon dokumenttiin

Quatour Ébènessä soittavat Gabriel Le Magadure kakkosviulua ja Mathieu Herzog alttoviulua. Herzog jätti kvartetin 2015.

Helsingissä käynnistyy maanantaina jälleen dokumenttielokuvatapahtuma Docpoint, jossa esillä on myös kolme klassista musiikkia käsittelevää tai sivuavaa filmiä. Sain ne etukäteen katsottavakseni, ja sen perusteella uskon, että mikään niistä ei kriittisemmällekään katsojalle pettymystä tuota.

Lämpimimmin suosittelen dokumenttia ytimekkäältä nimeltään 4. Se kertoo ranskalaisesta Ébène-kvartetista - siis jousikvartetista – taidemusiikin tekemisen kuningaslajista, kokoonpanosta joka on helppo perustaa mutta lähes mahdoton pitää kasassa.

Ohjaaja Daniel Kutschinski seurasi Ébène-kvartettia kiertueella Itävallassa ja Italiassa ja näyttää läheltä niin arjen kuin juhlan. Kvartetin jäsenet on tavalla tai toisella sitoutettu dokumentin realistiseen kerrontaan, sillä kylmässä illassa nähdään aika roisiakin välien selvittelyä, kun ykkösviulistin itsekritiikki on myrkyttää muiden onnistumisen tunteet. Velikullista näkee että kameran läsnäoloa ei täysin ole unohdettu, mutta mikäs siinä.

He osoittavat myös korkeaa ammatillista nöyryyttä teosten edessä. ”Me ymmärrämme tätä huonosti”, he valittavat Béla Bartókin jousikvartetosta professori Eberhard Feltzille. Omat epävireisyydet käydään myös huolellisesti läpi. Heidän ei siis tarvitse esittää tietävänsä tai osaavansa kaikkea: siinäkö jatkuvan menestyksen salaisuus?

Erikoislähikuvat arvosoittimista ovat kauniita. Käsikirjoitus herkuttelee kvartetin henkilögallerialla: kuvissa seikkailevat kompleksinen primus, ujo kakkosviulisti, nautiskeleva alttoviulisti ja limainen sellisti (onko käsitteessä ”ranskalainen sellistimies” muuta draamallista vaihtoehtoa?)

Vaikka lopussa katsojaa ei palkita, eikä mihinkään tarjota valmiiksi pureksittua vastausta, on tarjolla kuitenkin erinomaisesti dokumentoitua arkea jousikvartetin elämästä.

Daniel Kutschinski: 4 torstaina 28.1.2016 klo 19.15 Kulmasalissa ja lauantaina 30.1.2016 klo 15 Kinopalatsissa.



Kun Dorian Supinin ohjaama dokumentti virolaisesta nykymusiikkitähdestä Arvo Pärtistä alkoi, ajattelin heti etten jaksa katsoa sitä loppuun saakka. Sitten rosoiset kuvat alkoivat imeä puoleensa ja seurasin pian jo huvittuneena kotivideoita, joilla Pärt rämpii korvessa tai leikki lapsenlapsensa kanssa. ”Miksei tehdä kaksisuuntaista kameraa”, hän sanoo kuvaajalle, joka todennäköisesti on hänen vaimonsa Nora (niin kun emme tiedä, kun se kamera ei ole kaksisuuntainen).

Vakavamielisen imagon sävellyksillään luonut Pärt paljastuu vilkkuvasilmäiseksi hulluttelijaksi. Hienoja ovat myös hetket, joissa kamera näyttää musiikkia kuuntelevan mestarin kasvoja – ne vetävät vertoja Tizianin muotokuville. Jos nyt vähän mystifioidaan.

Sitten dokumentti jo loppuu, vaikka puolitoista tuntia siinä meni. Käy niin kuin Pärtin sävellyksiä kuunnellessa; ensin ajattelee että ei tällaista kuunnella jaksa, sitten vajoaa kuuntelemaan, nauttii, ja nauttii yhä enemmän, ja sitten se onkin jo ohi.

Dorian Supin: Arvo Pärt – Even if I lose Everything keskiviikkona 27.1.2016 klo 17 Kinopalatsissa.



Kolmantena tärppinä suosittelen Nick Readin dokumenttia Bolšoi Babylon – en kuitenkaan dokumentaaristen ansioiden perusteella, vaan pikemmin aiheen poikkeuksellisuuden takia. Dokumentti kertoo vuodesta 2013, kun Bolšoin baletinjohtaja Sergei Filin joutui happohyökkäyksen kohteeksi ja oli menettää näkönsä. Taustalla olivat baletin sisäiset kahnaukset, ja syylliseksi paljastui katkeroitunut tähtitanssija Pavel Dmitritšenko.

Kamerat seuraavat työyhteistön vaiheita kiitettävästi myös tapahtuman jälkeen. Saamme nähdä että ilmapiiri on edelleen tulehtunut. Kiista kuntosalista ja pilates-tunneista saa Filinin uudelleen tolaltaan. Aika herkullinen hetki on, kun pääministeri Dmitri Medvedev laukoo kameralle suoraan, että Bolšoi on Venäjän ”salainen ase”, jota se käyttää ulkomaankiertueilla pyrkimyksiensä edistämiseen. Tämä on asia, jonka jokainen taitava poliitikko taiteen voimasta on kautta historian tiennyt, mutta en ole koskaan kuullut että sitä olisi sanottu näin häpeämättömästi ääneen!

Kuvauksessa ja leikkauksessa on kai tavoiteltu sotadokumenttien rouheutta. Musiikkiraita on kuitenkin melkoisen vaatimaton, samoin äänieditointi. Silti paikallisuudesta universaaliuteen kurottautuvana skandaalikuvauksena dokumentti on toki katsomisen arvoinen.

Nick Read: Bolshoi Babylon torstaina 28.1.2016 klo 17 Savoy-teatterissa ja lauantaina 30.1.2016 klo 12 Kinopalatsissa.


Docpoint Helsingissä 25.1.-31.1.2016. 

torstai 14. tammikuuta 2016

Zubin Mehta piti syntymäpäiväkonsertin ja pelasti kaverinsa


Zubin Mehta on nyt Berliinin Staatskapellen ainoa elossa oleva kunniakapellimestari.


Konsertit merkitsevät tietysti muutakin kuin pelkkää musiikkiesitysten kuuntelemista. Niillä juhlistetaan valtiopäiviä, kansallispäiviä, syntymäpäiviä, vuoden vaihtumista ja vappua. Näyttäydytään, tavataan ystäviä ja tapetaan aikaa. Joku myös ansaitsee rahaa.

Kaikki tämä muu kuin itse musiikinkuuntelu tuntui olevan keskiössä kapellimestarilegenda Zubin Mehtan syntymäpäiväkonsertissa, jonka hän johti Berliinin Philharmonien suuressa salissa keskiviikkona 13.1.2016 orkesterinaan Berliinin Staatskapelle. Mehta on orkesterin kunniakapellimestari, ja sen solistina pianoa soitti musiikillinen johtaja Daniel Barenboim.

Bombayssa muusikkoperheeseen syntynyt Mehta nousi suuren yleisön tietoisuuteen toimimalla kolmen tenorin konserttien kapellimestarina. Huhtikuussa 80 vuotta täyttävä maestro on vieraillut Ankkalinnassakin nimellä Supi Mehtä.

Keskiviikkoisen konsertin ensimmäinen puolisko muodostui Barenboimin selviämistaisteluksi Robert Schumannin pianokonserton parissa. Taite taitteelta eteenpäin häntä auttoi rakas vanha ystävä Mehta, jonka hän on tuntenut vuoden 1956 Sienan kapellimestarikursseilta asti.

Barenboim soitti hirvittävän huonosti. Hän löi väärin, kompuroi tempossa, paukutti kengällään pedaaleja ja piti tarpeettomia hidastuksia ilmeisesti oikeat sormenkohdat löytääkseen. Flyygelinsointi oli vuoroin tahmea, vuoroin kivikova. Vasemmalla puolella seisoi tahtipuikko kädessään vanha kamu Zubin luotettavana kuin vuori, ja huolehti siitä että orkesteri pysyi räpiköivän pianistin kanssa samoilla tahtiviivoilla.

Tietynlainen levottomuus levisi loppuunmyytyyn saliin. Ihmiset katsoivat toisiaan, pudistelivat päitään, joku lähti kadenssin aikana pois. Odotin buuauksia, mutta loppuaploidessa yleisö oli Barenboimille yhtä kannustava kuin Mehtakin. Silti ylimääräisen soittaminen oli jo liikaa. Kuulimme Schumannin Traumes wirrenin täynnä hirvittäviä aksentteja. Valtavat aplodit peittivät jostain kumpuavan mölyhuudon.

Pelättävissä on, että Barenboimin voimat ovat ehtyneet. Pitäessään alkupuhetta Pierre Boulezin muistolle hän aluksi unohti nostaa langattoman mikrofonin suunsa eteen. Sekään ei auttanut, kun kaikista sanoista ei saanut selvää. Boulezin Notations III:n johtaessaan hän kuitenkin vaikutti suvereenilta maestrolta ja veteli pitkillä puikonvedoilla jättiorkesteristaan mehukkaita sointeja.

Viipyilevä kuolemanpelko väritti vanhojen herrojen konserttia. Boulez lähti Kurt Masurin ja Lorin Maazelin perään. Viimeksi on Nikolaus Harnoncourt vetäytynyt lavoilta, ja musiikkimaailma odottaa taas suru-uutista.

Illan pääteoksena Zubin Mehta johti Gustav Mahlerin sinfonian nro 1 D-duuri, johon hän palautti alkuperäisen toisen osan Bluminen. Hyvä ratkaisu! Feierlich und gemessen -osassa kontrabasisti Otto Tolonen tarjoili herkän soolon.

Ilahduin Mehtan taitavasta balansointityöstä – kaikki tuntui kuuluvan pakottomasti ja loogisesti. Mahlerin kirkasotsainen loppuhuipennus irrotti yleisön lopussa penkeistään. Mikäs siinä, olihan soitto mukaansatempaavaa ja tarpeellisissa kohdissa hartauteen kutsuvaa.

Philharmoniesta taputusten aikana poistuessani ajattelin, että tässä konsertissa oli kyse tunnekokemuksesta, jota musiikkiteokset ainoastaan säestivät. Mehtan ja Barenboimin pitkästä ystävyydestä tarjoiltiin illan aikana elokuvakohtaus, johon yleisö voi omia vanhuuden ja haavoittuvuuden kokemuksiaan heijastaa.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kansallismuseo kertoo turisteille, että Suomi sijaitsee Aasiassa


Kansallismuseosta voi lähteä Eurooppaan.

”Eurooppaan”, huutaa otsikko Kansallismuseon Sibelius-näyttelyn seinällä. Jahas, kertooko teksti Sibeliuksen paluumatkasta Yhdysvalloista? Vai japanilaisten Sibelius-innostuksesta?

Ei, seinätekstissä selostetaan Sibeliuksen musiikin ulkomaanesityksistä ja uusista kustannussopimuksista. Helsingin filharmonisen seuran orkesteri konsertoi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 ja solmi sopimuksen saksalaisen kustantajan Robert Lienaun kanssa. Mutta ”Eurooppaan”? Miten Sibelius tai hänen musiikkinsa voi Helsingistä lähteä Eurooppaan? Sehän on sama kuin lähtisi Oulusta Suomeen.

Tämä historiallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen lapsus ei valitettavasti ole harvinainen. Se kertoo kirjoittajansa alitajuisesta taipumuksesta Suomen erillishistorian vaalimiseen. Suomea kuvataan saarena tai lintukotona, jonne eivät milloin mitenkin piirrettyjen rajojen ulkopuoliset tapahtumat ulotu. Nuijasodassakin väkevät suomalaiset talonpojat vain kapinoivat herroja vastaan. Ei tarvitse selittää nujakan yhteyksiä Roomaan asti. Erillishistorian vaikutus näkyy nettikeskustelujen asenteissa edelleen.

Suomen ymmärtäminen kaikista maailman maanosista erilliseksi saareksi on silti paradoksaalisesti juuri eurooppalainen ilmiö. Iso-Britannia on oikeasti saari, ja sielläkin puhutaan Eurooppaan-menosta. Kypros, Portugali, Kroatia ja Sveitsi kokevat olevansa syrjässä.

Sitähän suurin osa eurooppalaisista valtioista on: kaukana kansallisuusaatteen syntysijoilta Saksasta, tai vapauden, veljeyden ja tasa-arvon murtautumispaikasta Ranskasta. Eurooppalaisuuteen kuuluu oma position kyseenalaistaminen samalla tavoin kuin protestanttisuuteen kuuluu oman uskonnon epäily ja demokratiaan sen itsensä kritiikki.

Kun Sibelius-näyttelyn amerikkalainen turisti tavaa keskellä Euroopan-matkaansa tekstiä ”Towards Europe”, hän on saapunut eurooppalaisuuden ytimeen.

Kansallismuseon Sibelius-näyttely sijaitsee Oulusta katsoen syrjäisessä Helsingissä, mutta sinne kannattaa ennen sulkeutumista (13.3.2016) matkustaa, sillä näyttelyssä on monta herkkupalaa, kuten Sibeliuksen seitsemänteen sinfoniaan säveltämät kaksi alkuperäistä lopetusta täydellä sinfoniaorkesterilla soitettuna. 

Mannerheimintien toisella puolella Aurora Karamzinin huvilassa on samaan aikaan avoinna Helsingin kaupunginmuseon musiikkinäyttely, joka on juhlavaa Sibelius-näyttelyä rennompi ja avoinna vielä vuoden verran.

Welcome to Europe!

Näyttelyssä on esillä Sibeliuksen sedältään saama venetsialainen Santo Serafin -viulu.

torstai 7. tammikuuta 2016

Hämähäkit vilistivät Lappeenrannan laulukilpailuissa



Lappeenrannan linnoitus.

Eilen päättyneissä Lappeenrannan laulukilpailuissa kohtasin taas musiikkitapahtumien eliöstöön kiinteästi kuuluvan vipeltäjän: hämähäkin. Hämähäkki voi olla kulttuuriperheen lellikkilapsi, konserttitoimiston johtaja tai eläkkeelle jäänyt pikkukaupungin intendentti.

Hämähäkkien elämäntehtävänä on vartioida klassisen musiikin ympärille kutomaansa seittiä. Sisäpuolelle pääsee vain hämähäkkien solmiman pienenpienen portin läpi. Muuta kautta yrittävät jäävät seittiin saaliiksi, jolta hämähäkit imevät mehut pois.

Hämähäkki myrkyttää tapahtuman kuin tapahtuman. Jos hämähäkki ei pääse konserttipaikalle, se vaanii esityksiä radiosta tai tv:stä. Vaikka sillä on huono näkö, se kykenee pilaamaan shoutbox-keskustelujen ilmapiirin ja paheksumaan kommentaattorin sanamuotoja lajitovereiden kanssa Facebook-seinällä.

Hämähäkkien ansiosta meillä on hirveän vaikeaa puhua klassisesta musiikista muutoin kuin vain yhdellä tavalla. Nuoret, kokemattomat tekijät saavat tilaisuuksia vain, jos he tekevät hommat samoin kuin aina ennenkin. Konserteissa samat ihmiset esittävät samoja kappaleita, samassa järjestyksessä, samaan kellonaikaan. Perusteluksi riittää kiukkuinen vetoaminen käsitteeseen ”sivistys”, joka on tietysti juuri sellainen kuin hämähäkki sen itse määrittelee.

Miksi hämähäkki toimii näin? Syynä voi olla imumahaista koukkuleukaa vaivaava turvattomuuden tunne. Klassinen musiikki on sille maailman viimeinen juottokaukalo, jossa asiat ovat samalla tavalla kuin silloin kun isä vielä eli. Kaukalossa voi myös kuunnella puhdasta, oikeaoppista suomenkieltä, joka radiosta vieläkin sen yhden ainoan lempitoimittajan suusta valuu.

Jos joku tämän idyllin rikkoo, on hämähäkki irti!