tiistai 4. lokakuuta 2016

Tokiolainen viinibaari ei köyhiä kaipaa

Harva sen tietää: tässä sijaitsee Esperance-viinibaari. 
Tokion hienoimman viinibaarin kuvailu alkaa vaikeasti, koska en edelleenkään tiedä, miten sinne pääsee. Mutta älkää huolestuko: kätketty sijainti on osa paikan ideaa.

Kävelin aluksi muun seurueen mukana arvostetun Roppongin alueen vilkkaita pääkatuja, kunnes yhtäkkiä käännyimme hiljaiselle ja pimeälle asuntoalueelle. Sitten laskeuduimme portaat alas, ja pienen oven avattuamme oli meitä vastassa isäntä Tadaaki Narita vaimonsa Akikon kanssa.

Baarin nimi on Esperance, ja se on mielissään, jos uudet asiakkaat eivät sinne noin vain löydä. Vakiintunut kävijäkunta koostuu varakkaista lääkäreistä ja pankkiireista. Viinilasillinen voi maksaa tuhat euroa.

Matsutake-sienet tulivat tällä kertaa Kanadasta.

Paikan pitäjä Tadaaki Narita on suuri klassisen musiikin ystävä. Koko seinän täyttämästä levyhyllystä hän valitsi täksi illaksi muun muassa Pierre-Laurent Aimardin soittamaa Lisztiä.

Erilliseen kabinettiin oli katettu Limoges-tehtaan koristemaalatut posliinilautaset sekä Tadaakin käsinkirjoittama menu, joka lupasi kuusi ruokalajia äyriäisistä kalan kautta karitsaan. Kosketin povitaskuani: luottokortti oli mukana.

Alkajaisiksi avattiin pullollinen Pierre Callot'n Clos Jacquin -samppanjaa. Sen omenainen ja valkoisia kukkia tulviva tuoksu sopi erinomaisesti keittiön tervehdykseen, beluga-kaviaarilla täytettyyn muffiniin.



Sen jälkeen saimme pureksia ympyrän muotoon aseteltuja haaleita simpukoita. Kun samppanja oli juotu, avasi Tadaaki vuoden 1997 Grand cru -Chablis "Bougros":n. Esiin tulvahti niin popcornin kuin toffeen aromeja.

Ja voiko pieleen mennä, jos paistaa halkaistuja matsutake-sieniä? Ne olivat tällä kertaa kanadalaisia, minkä saattoi todeta tavallista valkeammasta väristä.

Täyteläinen Chablis riitti vielä Kyushulta kalastetun meriahvenen seuraksi, mutta sitten oli aika avata illan punaviini. Se oli Robert Arnoux'n Romanée Saint Vivant vuodelta 1987. Viini vaati hieman aikaa kesyyntyäkseen. Muutaman tovin jälkeen se alkoi antaa parastaan, sen marjat ja mausteet kiemurrella savuna kielen päällä. Kohtelias burgundilainen antoi samalla tilaa ruokatoverilleen, australialaiselle karitsalle, jonka eväiksi oli paahdettu muutama pikkukastanja.

Illan ylellisin viini: Romanée-Saint-Vivant vuodelta 1987.

Tähän lopahti illallinen. Juustot unohtuivat isännältä kokonaan, ja saimme ohuen siivun makeaa kreemitorttusta. Siihen ei jälkiruokaviiniä tarjottu, mutta olihan Korsikalta tuotua kivennäisvettä vielä jäljellä.

Koitti laskun aika armoton: 32 400 jeniä per henki. Se on 280 euroa.

Kävellessäni köyhtyneenä miehenä Roppongin katuja minulle kerrottiin, että maksoimme kaverihinnan. Oikea lasku olisi ollut kaksinkertainen.

Kannattiko Esperancessa sitten käydä? Viinien puolesta kyllä, mutta ruoat jäivät pettymykseksi. Vaikka kokin käytettävissä olivat eräät maailman parhaista raaka-aineista, hän ei saanut niiden mahdollisuuksista kaikkea irti.

Akiko ja Tadaaki Narita hyvästelivät illallisvieraat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti