perjantai 25. maaliskuuta 2016

Riccardo Muti sai Ranskan kansallisorkesterin säkenöimään

Riccardo Muti johti torstaina Ranskan kansallisorkesteria.
Olipa hyvä palata kuuntelemaan toinen konsertti Ranskan kansallisorkesterilta, sillä viimeksi sen soitto ei kuulostanut maineensa veroiselta. Toisin oli eilen illalla, kun johtajakorokkeelle nousi Riccardo Muti, yksi maailman maineikkaimmista Verdi-johtajista, Milanon La Scalan pitkäaikainen ylikapellimestari ja Ranskan kunnialegioonan komentaja. Onpa hän myös johtanut peräti neljästi Wienin filharmonikkojen siirappisen Uuden vuoden konsertin, mutta kukapa olisi täydellinen.

Pariisissa Muti johti vain yhden illan matkallaan Tokiosta Chicagoon, mutta konsertti saanee Radiotalon salia moninkertaisen määrän yleisöä Arte-kanavan televisioinnin takia.

Konsertin aluksi Muti tarttui mikrofoniin, jolloin moni arvasi mistä on kyse. Matalalla äänellä, viimeistellyillä italiankielisillä lauseilla hän ilmoitti, että täällä pidetään kiinni yhteisyydestä ja kamppailut käydään melodioiden kanssa. Sitten hän nostatti yleisön seisomaan pitämään hiljaisen hetken Brysselin terrori-iskujen uhrien muistolle. Tuhannen neljänsadan ihmisen rikkumaton hiljaisuus oli kaunis ja harvinainen kokemus keskellä Pariisia.

Eiffelin-torni on valaistu Belgian-lipun värein.
Kun yleisö oli istunut uudelleen tuoleilleen, iski Muti Robert Schumannin pianokonserton ensisoinnut ilmoille. Vapaasti laulava oboesoolo vei kuulijat oopperanäyttämölle, missä sitten koko konserton ajan pysyteltiinkin. Tuntui siltä niin kuin jokainen teema olisi ollut puhetta – puhetta melodioilla, sointiväreillä, alukkeilla ja lopukkeilla. Soitinryhmien väliset voimakkuudet pysyttelivät järkähtämättömässä tasapainossa. Romanttisesti virtaavien teemojen kanssa vuorottelivat kiiltäväksi hiotut rytmiset yksityiskohdat.

Ranskan kansallisorkesteri loisti ja säkenöi Mutin käsissä. Taidokkaita yksityiskohtia vilisti silmien edessä niin paljon, että tuntui kuin olisi ollut hotelli Serresin juhlasalongissa ja yrittänyt nauttia jokaisen seinäpanelin jokaisesta lyyrakuviosta. Sellosektion vibratovalikoimasta löytyy ekstramattainen teho, joka tuottaa samanlaisen sulotunteen kuin paksu villamatto selän alla. Puupuhaltajat kykenevät muuntautumaan niin oopperadiivoiksi kuin marssirytmiä sykkiväksi sotilasjoukoksi. Kolmannessa osassa Muti sai fagotistin soittamaan piano pianissimossa jousten kanssa.

Enpä ole pitkiin aikoihin kuullut konserttoa, jossa orkesterin osuus jättää solistin tällä tavoin varjoonsa. Niin, kuka solisti olikaan? Kansainvälistä uraa tekevä nuori David Fray, Pariisin konservatorion kasvatti, joka jälleen ihastutti mezzofortella ja sitä vaimeammilla volyymeillä. Pääteemalla hän unelmoi jännittävästi suurimmaksi osaksi äänenkuljetuksen loogisuuden säilyttäen. Sormet ovat hirvittävän vikkelät ja niissä riitti energiaa vielä ylimääräisenä kuultuun Bachiin.

Suhteessaan Mutiin Fray vaikutti kiltiltä vävypojalta, mitä hän myös oikeasti on: Mutin tyttären, näyttelijä Chiara Mutin aviomies. Tieto on voitu solauttaa markkinointitekstiin selittämään epäsuhtaiselta vaikuttavaa muusikkokumppanuutta.

Väliajalla orkesterille järjestettiin lisätuoleja Richard Straussin sinfonista fantasiaa Aus Italien varten. Nelikymmenminuuttinen sävellys syntyi Straussin Italian-matkan innoittamana, mikä voi kertoa joko nuoren säveltäjän hankaluudesta välittää innoitus yleisölle tai siitä että matkalla piti lähinnä pidätellä haukotusta.

Viimeiseen osaan Strauss luuli lainaavansa napolilaista kansansävelmää, mutta kantaesityksen jälkeen hänelle selvisi, että kyseessä oli Funiculì funiculà, säveltäjä Luigi Denzan tuoreehko hitti. Denza ei lainaamisesta tykännyt, vaan nosti Straussia vastaan oikeusjutun, minkä seurauksena Strauss joutui maksamaan Denzalle tekijänoikeuskorvauksia.

Muti on tähän teokseen kovasti tykästynyt ja johtaa sen kanervaisia maisemia eri puolilla maailmaa. Ensiosan harmoniamuutokset eivät toteutuneet kovin yhtäaikaisesti, mutta epävarmuus lisäsi jännityksen tunnetta. Viimeisen osan virtuoosiset kuudestoistaosat tulivat huiluilta ja klarineteilta täydellisesti, mutta viulujen vuorottelussa vaikutti olevan kuuluvuusongelmia.

Konsertin jälkipuoli muodostui Schumannia latteammaksi. Tunne oli sama, kuin jos Bugatti Veyronia olisi ajanut Chesley B. ”Sully” Sullenberger, mutta reitti olisi kulkenut Fiumicinolta Rooman satamaan. Kokemus sekin.

George Desvallières: Sainte Thérèse d'Avila, descente de croix (yksityiskohta). Paris, Petit Palais.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti