sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Ranskan Radiotaloon mahtuvat urut, kaksi sinfoniaorkesteria ja monta veijaria

Mikko Franck aloitti syyskuussa työt Ranskan radion filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina.
Aikaahan siinä kuluu, kun kaksi Ranskan radion filharmonisen orkesterin viulistia saapuu lavalle. Kuin veljekset he astelevat frakeissaan rinta rinnan, soitinta ja viulunjousta sormissaan roikottaen. Nopeampaa ei voi kulkea, kun toinen kertoo juttua.

Kesken kulkemisen he yhtäkkiä pysähtyvät, toinen taputtaa toista olalle ja räjähtää nauramaan. Jutun huipennus on osunut juuri siihen, puoliväliin viulusektiota, lavan edustalle, kun kello on 20.04 ja konsertin on ilmoitettu alkavan kahdeksalta.

Vaan ei hätää, vasta noin puolet tasavaltalaisesta muusikkokunnasta on paikalla, sillä kaikkeen keskusteluun ja kujeiluun menee oma aikansa. Kun kello on kymmentä yli, viimeinenkin yksinäinen sellisti on löytänyt tuolinsa. Tulee vihdoin melkein hiljaista, vasen ovi aukenee ja ylikapellimestari Mikko Franck kävelee hymyillen orkesterinsa eteen.

Ollaan Ranskan radiotalossa, Maison de la Radiossa, jonka uusi ympyränmuotoinen konserttisali on kaupungin tarkimmin varjeltu salaisuus. Kaikkihan puhuvat vain Philharmonien ökysalista, joka sijaitsee pohjoisessa, kun Radiotalo taas on lännessä, näköetäisyydellä Eiffelin-tornista.

Orchestre tarkoittaa paitsi orkesteria, myös permantoa.
Vuonna 2014 uudistetun talon konserttisali vetää 1400 kuulijaa ja pitää sisällään suuret Grenzing-konserttiurut. Yleisötiloiltaan se on tylsä, mutta sisältä väritykseltään ja muodoltaan varsin kotoisa. 

Akustiikasta esitän varaukseni, sillä kovinkaan antavalta tai erottelevalta se ei kahden kokemuksen jälkeen tuntunut, ei jousten eikä liioin vaskien osalta, mutta kyse saattoi olla vain sattumasta orkesterin soinnissa näiden iltojen kohdalla.

Mikko Franckin johtaman konsertin (18.3.2016) huippukohdaksi muodostui Olivier Messiaenin L’Ascension, neljä sinfonista meditaatiota. Toisteisiin ja niukkavärisiin julistuksiin Franck rakensi vaikuttavan arkkitehtuurin, joka huipentui viimeisen Prière du Christ montant vers son Père -osan sitkeisiin viululinjoihin.

Franckin johtamistekniikka muistuttaa paljon Leif Segerstamia. Pienet kädet muuttuvat suuriksi emännänkouriksi, joilla hän vaivaa sointia kuin pullataikinaa. Vasemman käden nostot ja heristykset tuottavat tarpeellisia sointimuutoksia.

Konsertin aluksi kuultu kantaesitys, Pierre Jodlowskin Ultimatum käytti ääninauhaa ja teatraalista jousen ylösnostoa. Fernando Pessoan runon lomassa kuultiin puhuttelevia teema-aineksia.

Väliajan jälkeen Franck johti Claude Debussyn Images’n tarkasti ja eri tapahtumakerroksista huolta pitäen. Yleisöä ei soitto tuntunut suuremmin tempaavan mukaansa, sillä suosionosoitukset jäivät maltillisiksi. Salissa ammotti ihmeteltävän paljon tyhjiä istuimia ja koko takakatsomo oli jätetty myymättä.

Filharmonikoissa soitti peräti kymmenen kontrabassoa, kahdentoista sellon lisäksi. Vähän sillä silti tuntui olevan vaikutusta esimerkiksi Messiaenin soli-jaksoon. Ehkä kahdeksallakin bassolla pärjäisi, mutta onhan kymmenen jättisoitinta vaikuttava näky.

Tässä he ovat: kymmenen kontrabassoa!
Lauantai-iltana samassa salissa musisoi Ranskan radion toinen orkesteri, Ranskan kansallisorkesteri, joka on ohjelmistoltaan filharmonikoita yleensä konservatiivisempi. Yleisöä oli huomattavasti enemmän ja se antoi meluisia suosionosoituksia – Prokofjevin viidennen sinfonian jälkeen ei edes niin hyvästä syystä.

Illan kapellimestarina toimi Neeme Järvi, jonka sininen taskuliina muodosti mustan frakkitakin ja valkoisen paidan kanssa kätevästi Vironlipun värit. Samalla se muistitti sirkustirehtöörin ulkoasua, mielikuva, mitä kummalliset hartiaelehdinnät ja orkesterin ajoittainen pulaan jättäminen vahvistivat. Niinpä avausnumerosta, Nikolai Rimski-Korsakovin Venäläinen pääsiäinen -alkusoitosta muodostui pikemmin mämmipaljua kuin ihanasti kimaltelevaa ikonostaasia muistuttava kokonaisuus.

Onneksi tässä konsertissa esiintyi solisti, nimittäin orkesterin oma soolokornisti Hervé Joulain, täydellisen suvereeni Reinhold Glièren konserton tulkki. Hän oli legatoissaan sulava, alaäänissä hämmästyttävä ja ylärekisterissä säkenöivä, mutta tarpeen vaatiessa luopui kuningasroolistaan ja laskeutui orkesterin teemalinjan kylkeen luotettavan tuttisoittajan taidolla.

Joulain sai yleisön repeämään riemusta ja vieressäni istuneen miehen tokaisemaan minulle ”Hän on lahja”, mihin vastasin ”suurenmoinen”, mihin hän vastasi ”ainutlaatuinen”. Onneksi tuli ylimääräinen numero, sillä oli enää vaikea keksiä vaikuttavampaa adjektiivia ranskaksi.

Glièren konserton Joulain oli soittanut ilman nuottia, mutta kun hän nyt piti minuutin mittaisen puheen, turvautui hän paperiin. Puheessaan Joulain kunnioitti Pariisin terrori-iskujen uhreja ja omisti ylimääräisen heidän muistolleen. Melodisen sävelmän aikana, jossa harpulla oli iso osuus, moni yleisössä liikuttui kyyneliin, eikä aplodeista taaskaan ollut tulla loppua kuin vasta orkesterin päätettyä lähteä kanttiiniin.

Hervé Joulain (vas.) ja Neeme Järvi saivat aplodit Glière-esityksen jälkeen.
Väliajan jälkeen johti Neeme Järvi Sergei Prokofjevin viidennen sinfonian. Esitys oli nautittava, joskin monet mahdollisuudet kirkkaisiin sointeihin lakastuivat kapellimestarin rohkaisun puutteeseen.

Olisipa samanlainen kiihko ja sanomisenpalo roihunnut sinfoniassa, kuin se väritti ylimääräisenä kuultua Jean Sibeliuksen Andante festivoa! Sen Järvi johti nopealla tempolla, täydellä paahdolla, tarpeelliset väliäänet ja crescendot esiin nostaen. Loppuhuipennuksessa oli jäähyväisten makua.

Orkesteriin Järvi esitteli tyytyväisyyttään pysähtymällä lavalta poistuessaan ykkösviulun viimeisen pultin kohdalle ja kätellessään siinä istunutta soittajaa. Lopuksi hän kaappasi kainaloonsa kakkosviulujen varaäänenjohtajan, ja heidän peräänsä komensi konserttimestari koko kansallisorkesterin joukot.


Ranskan radion orkesterien yhdistämisestä on puhuttu. Minä pitäisin molemmat.

Maison de la Radio sijaitsee näköetäisyydellä Eiffelin-tornista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti