keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Jousikvartetin arki tallentui hienoon dokumenttiin

Quatour Ébènessä soittavat Gabriel Le Magadure kakkosviulua ja Mathieu Herzog alttoviulua. Herzog jätti kvartetin 2015.

Helsingissä käynnistyy maanantaina jälleen dokumenttielokuvatapahtuma Docpoint, jossa esillä on myös kolme klassista musiikkia käsittelevää tai sivuavaa filmiä. Sain ne etukäteen katsottavakseni, ja sen perusteella uskon, että mikään niistä ei kriittisemmällekään katsojalle pettymystä tuota.

Lämpimimmin suosittelen dokumenttia ytimekkäältä nimeltään 4. Se kertoo ranskalaisesta Ébène-kvartetista - siis jousikvartetista – taidemusiikin tekemisen kuningaslajista, kokoonpanosta joka on helppo perustaa mutta lähes mahdoton pitää kasassa.

Ohjaaja Daniel Kutschinski seurasi Ébène-kvartettia kiertueella Itävallassa ja Italiassa ja näyttää läheltä niin arjen kuin juhlan. Kvartetin jäsenet on tavalla tai toisella sitoutettu dokumentin realistiseen kerrontaan, sillä kylmässä illassa nähdään aika roisiakin välien selvittelyä, kun ykkösviulistin itsekritiikki on myrkyttää muiden onnistumisen tunteet. Velikullista näkee että kameran läsnäoloa ei täysin ole unohdettu, mutta mikäs siinä.

He osoittavat myös korkeaa ammatillista nöyryyttä teosten edessä. ”Me ymmärrämme tätä huonosti”, he valittavat Béla Bartókin jousikvartetosta professori Eberhard Feltzille. Omat epävireisyydet käydään myös huolellisesti läpi. Heidän ei siis tarvitse esittää tietävänsä tai osaavansa kaikkea: siinäkö jatkuvan menestyksen salaisuus?

Erikoislähikuvat arvosoittimista ovat kauniita. Käsikirjoitus herkuttelee kvartetin henkilögallerialla: kuvissa seikkailevat kompleksinen primus, ujo kakkosviulisti, nautiskeleva alttoviulisti ja limainen sellisti (onko käsitteessä ”ranskalainen sellistimies” muuta draamallista vaihtoehtoa?)

Vaikka lopussa katsojaa ei palkita, eikä mihinkään tarjota valmiiksi pureksittua vastausta, on tarjolla kuitenkin erinomaisesti dokumentoitua arkea jousikvartetin elämästä.

Daniel Kutschinski: 4 torstaina 28.1.2016 klo 19.15 Kulmasalissa ja lauantaina 30.1.2016 klo 15 Kinopalatsissa.



Kun Dorian Supinin ohjaama dokumentti virolaisesta nykymusiikkitähdestä Arvo Pärtistä alkoi, ajattelin heti etten jaksa katsoa sitä loppuun saakka. Sitten rosoiset kuvat alkoivat imeä puoleensa ja seurasin pian jo huvittuneena kotivideoita, joilla Pärt rämpii korvessa tai leikki lapsenlapsensa kanssa. ”Miksei tehdä kaksisuuntaista kameraa”, hän sanoo kuvaajalle, joka todennäköisesti on hänen vaimonsa Nora (niin kun emme tiedä, kun se kamera ei ole kaksisuuntainen).

Vakavamielisen imagon sävellyksillään luonut Pärt paljastuu vilkkuvasilmäiseksi hulluttelijaksi. Hienoja ovat myös hetket, joissa kamera näyttää musiikkia kuuntelevan mestarin kasvoja – ne vetävät vertoja Tizianin muotokuville. Jos nyt vähän mystifioidaan.

Sitten dokumentti jo loppuu, vaikka puolitoista tuntia siinä meni. Käy niin kuin Pärtin sävellyksiä kuunnellessa; ensin ajattelee että ei tällaista kuunnella jaksa, sitten vajoaa kuuntelemaan, nauttii, ja nauttii yhä enemmän, ja sitten se onkin jo ohi.

Dorian Supin: Arvo Pärt – Even if I lose Everything keskiviikkona 27.1.2016 klo 17 Kinopalatsissa.



Kolmantena tärppinä suosittelen Nick Readin dokumenttia Bolšoi Babylon – en kuitenkaan dokumentaaristen ansioiden perusteella, vaan pikemmin aiheen poikkeuksellisuuden takia. Dokumentti kertoo vuodesta 2013, kun Bolšoin baletinjohtaja Sergei Filin joutui happohyökkäyksen kohteeksi ja oli menettää näkönsä. Taustalla olivat baletin sisäiset kahnaukset, ja syylliseksi paljastui katkeroitunut tähtitanssija Pavel Dmitritšenko.

Kamerat seuraavat työyhteistön vaiheita kiitettävästi myös tapahtuman jälkeen. Saamme nähdä että ilmapiiri on edelleen tulehtunut. Kiista kuntosalista ja pilates-tunneista saa Filinin uudelleen tolaltaan. Aika herkullinen hetki on, kun pääministeri Dmitri Medvedev laukoo kameralle suoraan, että Bolšoi on Venäjän ”salainen ase”, jota se käyttää ulkomaankiertueilla pyrkimyksiensä edistämiseen. Tämä on asia, jonka jokainen taitava poliitikko taiteen voimasta on kautta historian tiennyt, mutta en ole koskaan kuullut että sitä olisi sanottu näin häpeämättömästi ääneen!

Kuvauksessa ja leikkauksessa on kai tavoiteltu sotadokumenttien rouheutta. Musiikkiraita on kuitenkin melkoisen vaatimaton, samoin äänieditointi. Silti paikallisuudesta universaaliuteen kurottautuvana skandaalikuvauksena dokumentti on toki katsomisen arvoinen.

Nick Read: Bolshoi Babylon torstaina 28.1.2016 klo 17 Savoy-teatterissa ja lauantaina 30.1.2016 klo 12 Kinopalatsissa.


Docpoint Helsingissä 25.1.-31.1.2016. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti