perjantai 22. tammikuuta 2016

Berliinin filharmonikot saivat taas palasen Magnus Lindbergiä

Säveltäjä Magnus Lindberg odotti toisen viulukonserttonsa ensiesitystä Berliinissä torstaina.
Torstai-iltana 21.1.2016 sain todistaa uuden konserttoteoksen maailmanmatkaa, kun Berliinin-ensiesityksensä sai Magnus Lindbergin (s. 1958) uusi sävellys, toinen viulukonsertto. Sen ovat tilanneet huippuorkesterit Berliinin ohella niin Lontoossa, New Yorkissa, Ruotsissa kuin Ranskassa. Berliinin filharmonikoiden konserttiin se tuli pian New Yorkin -esitysten jälkeen, ja täältä se jatkaa Tukholman Berwald-saliin ja sen jälkeen Pariisiin.

Tapasin säveltäjän ennen konserttia Philharmonien aulassa, jossa hän hyväntuulisena kertoi New Yorkin -konserteista ja solistin, Frank Peter Zimmermannin uudesta viulusta. Kysyin myös siitä, kuinka monta ”kakkoskonserttoa” hän on suunnitellut säveltävänsä. Ei toistaiseksi lisää, sillä kaksin kappalein löytyvät nyt konsertot pianolle, sellolle ja viululle. Kysyin vielä mahdollisesta toisesta klarinettikonsertosta, mutta sellainen ei hänellä harmi kyllä ole suunnitelmissa.

Lindberg muistutti, miten ennen toista maailmansotaa säveltäjät vielä yleisesti loivat konserttoparit: Bartók, Prokofjev ja Šostakovitš muiden muassa sävelsivät kaksi viulukonserttoa. Lindberg halusi palata tähän perinteeseen, sillä ei ole järkevää pakata kaikkia soittimellisia mahdollisuuksia vain yhteen teokseen.

Toisen konserton markkinointi on silti aina hankalampaa – miten herättää yleisön kiinnostus teostyyppiin, jonka avauksen säveltäjä on jo tehnyt, ja jolla ei ole sen kummempaa ohjelmallista sisältöä? Nytkin oli Philharmonien suuressa salissa paljon tyhjiä tuoleja.

Lindbergin musiikkiin on Berliinin filharmonikoilla läheinen ja jo vuosikausia kestänyt suhde. Sen huomasi muusikoiden omistautuneesta soitosta ja hymyilevistä katsekontakteista pulttikaveriin – ne kuvastivat soiton riemua ja ilontunteita erityisesti sointuvasti pauhaavissa huipennuksissa.

Teoksen vakisolistilla Frank Peter Zimmermannilla oli ensimmäistä kertaa käytössään uusi huippusoitin, kiinalaisen mesenaatin lahjoittama Arthur Grumiaux’n aikanaan käyttämä Général Dupont -Stradivarius vuodelta 1727, josta hän vaivattomasti avasi mitä samettisimpia sointeja. Klassisen kaunis viulunsoitto leimasi koko teosta, jonka soolo-osuudessa on vanhanajan tyyliä kuudestoistaosineen, murtosointuineen ja sul ponticelloineen (sanavalinnat perustuvat yhteen kuulemiskertaan, sillä en ole nähnyt nuottia).

Toinen viulukonsertto on ilmaisussaan sinfonisempi kuin ensimmäinen – käytännössä tarkoitan sillä enemmän vuorottelua solistin ja orkesterin välillä sekä materiaalin yhtenäisyyttä. Suurehkolla orkesterilla on upeita välikliimakseja, vaskikoraaleita ja puupuhaltimien filigraanityötä. Soinnissa paistaa aamupäiväaurinko, jonka edessä isorummun iskut silloin tällöin kumisevat kuin suuret kumpupilvet. Keskellä hämmästyttää jonnekin Rahmaninovin suuntaan kumartava melodia-aihe. Rytmiikassa tasajakoiset energianpurkaukset levenevät taas huimaavasti kolmijakoisuuden kautta suurempiin sfääreihin.

Lopussa Lindberg palaa itselleen epätyypillisesti alun materiaaliin, ja teos päättyy arvoituksellisesti.

Yleisön vastaanotto kuulosti laimealta, mutta sitä ei pidä ihmetellä, sillä se oli muutenkin moukkamaisesti käyttäytyvää, niin kuin Berliinissä usein.

Kapellimestari Daniel Harding, säveltäjä Magnus Lindberg ja viulusolisti Frank Peter Zimmermann ottivat vastaan aplodit. 

Konsertin avausteoksena kuultiin Antonín Dvořákin hyvästä syystä unohdettu konserttialkusoitto Othello, joka voisi toimia varoittavana esimerkkinä materiaalin hajanaisuudesta ja ontuvasta dramaturgiasta. Berliinin filharmonikkojen soinnilliset kyvyt tulivat silti upeasti esiin, epäonnista vaskialuketta seuranneesta sointupinnasta lähtien.

Väliajan jälkeen kuultiin Pierre Boulezin pikkunumero Mémoriale, jossa hulisti Emmanuel Pahud pääsi esittelemään huilunsointiaan. Teos oli valittu konsertin ohjelmaan ennen tietoa Boulezin kuolemasta.

Päätteeksi kapellimestari Daniel Harding johti Robert Schumannin sinfonian nro 2 C-duuri, jonka parissa hänen panoksensa herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Hän on ilmaisurikas orkesterinjohtaja, mutta yllättävissä paikoissa veto tuntuu loppuvan. Teokselle ei tässä tulkinnassa syntynyt lainkaan loppuhuipennusta, mutta sellainen kuultiin kyllä täysverevänä ensimmäisen osan lopussa. Scherzo oli loistelias, mutta Harding ei kertaakaan saanut kakkosviuluja ajoissa mukaan ykkösten vastauksiin.

Joka tapauksessa konsertti oli suuri musiikkielämys nimenomaan Berliinin filharmonikkojen soinnin ansiosta. Siitä on aikaa kun olen orkesteria viimeksi kotisalissaan kuullut.

Mutta miten tiivistää kaikki se herkku mitä illan aikana sai kuulla? Ehkä niin, että jokainen soitinryhmä läpikotaisin hallitsee soittimensa ilmaisumahdollisuudet, ja saa kaiken toimimaan muiden kanssa. Tästä osaamisesta syntyy soittamisen ilo ja rentous, mikä entisestään parantaa lopputulosta.


Berliinin filharmonikkojen kontrabasistit Janne Saksala (vas.) ja Esko Laine suostuivat konsertin jälkeen yhteiskuvaan.

Berliinin Philharmonie pakkasiltana.

2 kommenttia:

  1. Kun kuuntelee samaa musiikkiteosta eri orkestereiden soittamana on hämmästyttävää, miten suuria erot voivat olla. Tulee mieleen, mikä on se suurin tekijä, joka saa teoksen kuulostamaan hyvältä. Kapellimestari? Orkesteri? Sävellys itse? Niitä tarkkailemalla saa asiantuntija melko varmaan selvitettyä ainakin missä osasessa olisi toivomisen varaa. Mutta parhaimmillaan, täydellisimmillään, esitys on tietysti silloin, kun kaikki osaset ovat paikallaan. Kun sellaista kuuntelee, eikä sydän ala väpistä, ei tapahdu innostumista eikä tunne hyvää oloa sisimmässään, on vikaa etsittävä itsestä.

    (Parhaillaan tulee Ylen Areenalta dokumenttiohjelma David Bowie´sta. Hieno juttu. Hyvä tilaisuus tehdä tuttavuutta. Vaikuttaa, että hänet esitetään sellaisella innostuksella ja asiantuntevuudella että pakko uskoa hänen ylivoimaisuuteensa rock-starana, vaikka se puoli musiikkia on jäänyt minulle melko vieraaksi, ehkä sen takia, että kuuntelen enimmäkseen ylen ykköstä.)

    Sain viestin, jonka mukana tuli Bovie'n viimeinen video, jonka hän oli halunnut tehdä ennen kuolemaansa. Kun kuunteli sitä, se OLI vaikuttava! Pitänee laajentaa käsitystään musiikista.

    Hektistä musiikkia. Kysymys ei ole enää pelkästä musiikista, vaan kokonaisvaltaisesta tapahtumasta, jossa ulkoisella habituksella, valonheittäjillä, väreillä ja yleisöllä (ehkä myös joukkohysterialla) on oma osuutensa. Käsivarsimetsä huojuu kuuntelevan yleisön päiden yläpuolella ja kaikki liikkuu, huutaa ja soi. Iloa ja surua sanoituksissa, haikeutta. Väriloistoa. Voiko enää puhuakaan "kevyestä" musiikista. Tuohan kääntää ajatukset nurin.

    Kun kuuntelen tuon ohjelman ja konsertit sen jälkeen, onkohan minusta tullut David Bovie-fani? Saa nähdä. On se ainakin eri maailma. Onko sen tarkoitus vain viihdyttää vai kyntääkö se syvemmällä ihmisen mielessä. Se ei ole ihan selvinnyt. Ainakin David itse näyttää panevan itsensä totaalisesti likoon. Jotain hyvin traagista olen aistivinani.

    Voiko samana päivänä puhua klassisesta ja rockmusiikista. Ovatko ne toistensa vastakohtia vai täydentäjiä. Vai elävätkö ne kumpikin omassa maailmassaan.
    Anteeksi, tämä on väärä areena pohtia näitä asioita. Mutta pelkkä sattuma, että tuli näin tehtyä. (tämän saa poistaa, en pahastu).

    VastaaPoista