torstai 31. joulukuuta 2015

Hyvää uutta vuotta!

Praha, syyskuu 2015.
Tänään, Pyhän Sylvesterin-päivänä, on taas aika kiittää lukijoita kuluneesta vuodesta ja toivottaa mitä parhainta tulevaa! Vuoden viimeisenä metkuna perustin yleisön pyynnöstä Facebookiin Herrasmiehen päiväkirja -sivun, jossa toivon kaikkien kiinnostuneiden näyttävän peukkuaan ylöspäin. Sinne päivitän blogijuttujen ohella pienempiä havaintoja arjen suloisuuksista. VR:n majava saa kunnian olla ensimmäinen.

Vuoden 2015 luetuin bloggaus paljasti Pariisin uuden Philharmonie-salin pudonneet rappaukset. Kirjoitus Pariisin uusi konserttisali näyttää katastrofaaliselta keräsi 1866 käyntiä. Juttukohtaiset lukijamäärät eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä blogin etusivulle tulemisia ei niissä ole mukana. Tavanomaisena päivänä blogia käy lukemassa pari sataa kävijää.

Ja vielä uuden vuoden lupaus: kun Facebook-sivuni saa sata tykkäystä, lupaan matkustaa uudelleen Pariisin Philharmonien saliin ja raportoida, joko pudonneet rappaukset on korjattu.

Kiitos ja lukemisiin!

-Janne.

Praha.
Wien. lokakuu 2015.
Praha.
Praha.
Praha.
Praha.

Praha.









Tukholma, syyskuu 2015.
Berliini, joulukuu 2015.
Wien.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Suomen johtava äikänmaikka julkaisi vauhdikkaat muistelmat



Sykin opettajakuntaa vuonna 1993. Kirsti Mäkinen toiseksi ylimmässä rivissä toinen oikealta.

Pienenä koululaisena ihmettelin, kuka oli käytävällä ohitse lipuva yläluokkien opettaja. Ylöspäin kun katsoin, näin rauhaa ja viisautta ilmaisevat kasvot. Ja ikään kuin naisesta olisi sädehtinyt valoa! Eikä se ollut mikään lepattava kynttilänliekki, vaan tasaisesti kaikkialle hehkuva tähti, joka kenties edellisiltana oli taas puhunut televisio-ohjelmassa koulusta ja suomen kielestä.

Tullessani lukioikään sain tietää, että kyseessä oli eräs maamme tunnetuimmista äidinkielen lehtoreista: Kirsti Mäkinen. Nykyään eläkevuosia viettävä Mäkinen (s. 1939) teki pitkän elämäntyön Helsingin suomalaisen yhteiskoulun (SYK) äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ja niitti samalla valtakunnallista mainetta luentomatkoilla, oppikirjoilla ja muilla julkaisuillaan. Suosituimmaksi on kohonnut vuonna 2002 ilmestynyt Suomen lasten Kalevala, jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa viikossa. Käännöksiä on japanin ja englannin jälkeen tulossa serbiaksi, arabiaksi ja turkiksi.

Tänä syksynä Mäkinen julkaisi muistelmateoksensa Pulpetin henki (Otava), jossa hän kertaa hengästyttävällä vauhdilla kaikkea tekemäänsä. Sivuja on 236, mikä antaa tilaa vain muutamalle rauhallisemmalle elämänpohdiskelulle. Monessa kohtaa oli käteni kohota viittaukseen: ”Opettaja, saako kysyä?" Vauhti ja sujuvuus ovat toki myös kirjan raikas ansio – saattaa olla, että juuri siinä Mäkisen työkokemus toimittajana näkyy – tiivistämisen taidossa ja kirkkaassa ajatuksenkuljetuksessa.

Miten onnistuneesti Mäkinen kuvailee kouluarkkitehtuuria! Hän kuljettaa valoaan Isonnevantien betonikuutiossa ja näyttää meille sisäikkunoiden rivistöt, juhla-aulan mittasuhteet ja ylioppilaskirjoitusten maisemasalin. Aihe laajenee opettajainhuoneen sosiaalisiin suhteisiin, mutta paljon jää sanomatta. Istumapaikan valinta tai lasiseinä tuottivat varmasti sattumuksia, mutta minkälaisia?

Muistelukset Tampereen-kouluajoista ovat hauskoja. Tekstissä on liikettä, lämpötiloja ja ääniä. ”Siellä ei vakavikko pärjää”, Mäkinen huomauttaa opettajantyöstä jo esipuheessa.


Mäkisen kirja on samalla tärkeä dokumentti sodanjälkeisen sukupolven maailmankuvasta. Sellaiset arvot kuin säästäväisyys, ahkeruus ja perhekeskeisyys määrittävät tekstiä. Partiolaisena hän kävi tervehdyskäynneillä vähävaraisten luona. ”Kierrokset olivat sen verran vavahduttavia, että minun on ollut joskus vaikea ymmärtää elämänmuotoa, jota nyky-Suomessa kutsutaan köyhyydeksi”, hän kirjoittaa. Suhteellinen köyhyys lienee siis ollut maassamme tuntematon käsite jopa oppineiden piirissä.

”Selvisimme hävyttömän vähällä. Se on mahdollista jos on tarpeen. Sen vuoksi sukupolveni ei aina ymmärrä nykyopiskelijoiden valituksia oluttuoppien täyttämän baaritiskin äärellä.” Niin, olihan se helpompaa Mäkisen nuoruudessa, kun hänen siskonsakin ”pestautui” lentoemännäksi, ja Mäkinen itse ”oli” kesätoimittajana. Sodanjälkeinen yhteiskunta näyttää Mäkisen kertomana usein karkkikaupalta, jossa on makua ja väriä jos vain yksilö itse on ahkera. Ehkä se sellainen olikin.

Muistelmateos dokumentoi myös entisaikain naisasiaa, joka muussa tapauksessa katoaisi kai kokonaan ihmisten muistista. Lasten Kalevala -ideastaan Mäkinen sai aluksi kaksi kielteistä kustannuspäätöstä. ”Pakko sanoa, molemmat olivat miehiä”, hän kirjoittaa. Kalevala-korun naistensauna ja Otavan Leena Majander tuottivat lopulta myönteisen vastauksen. ”Kyllä on eroa naisten ja miesten välillä.” Vaikka tällainen argumentointi jää minulle käsittämättömäksi, on sukupuoliseen oppositioasemaan heittäytyminen tuottanut voittojakin. Sellainen on esimerkiksi Mäkisen käynnistämä viimeisten kotiapulaisten muistojen keruukilpailu – taustanaan havainto, että miksi ainoastaan miesten ammatit olivat saaneet osakseen keruukilpailuja ja julkaisuja.

Kaksikielisessä kodissa kasvanut Mäkinen esittää myös aiheellisia kysymyksiä ruotsin kielen opetuksesta maassamme: ”Missä suomen- ja ruotsinkielisten koulujen yhteistyö?” Mäkinen on havainnut, että ruotsinkieliset varovat yhteistyötä enemmistön kanssa, sillä he pelkäävät sen koituvan vähemmistön tuhoksi. En paljasta, mihin lopputulemaan hän ruotsin opetuksen osalta päätyy. Terävät huomiot kannattaa ajatuksella lukea – samoin näkemykset uskonnosta, jotka yhdessä Antti Nylénin tekstien kanssa saivat minut aikanaan muuttamaan mielipidettäni.

Mikä sitten valita Kirsti Mäkisen kaikista tekemisistä merkittävimmäksi? Nostan korkeimmalle Suomalaisen päivän 2.2.1999, jonka Mäkinen keksi Kalevalan juhlavuotta kunnioittamaan.

Tuona päivänä kehotettiin ihmisiä pitämään päiväkirjaa ja lähettämään tekstinsä Kansanrunousarkistoon. Se noudattaa hienosti Kalevalan kutsua, ensimmäisen runon kehotusta ”Veli kulta, veikkoseni, lähe nyt kanssani laulamahan”. Käytännön toteutuksen hoiti Sanomalehtien liitto. Kirjoituksia kertyi 23 000 – korvaamattoman arvokas tekstiaines, arjen eepos, seitsemän hyllymetriä ihmiseloa.

Suomalaisen päivässä kuvastuu myös Kirsti Mäkisen elämäntyö suuressa mittakaavassa. Valo, joka ei sukupolvien ketjussa sammu. Opettaja, joka kannustaa lukemaan ja kirjoittamaan, uusia lauluja laulamaan, omilla eväillä ahkeroimaan.

Kouluneuvos Kirsti Mäkinen. Kuva: Otava/Irmeli Jung.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää Joulua!


Jouluvalmistelut entisen Itä-Berliinin Tierparkissa ovat pitkällä. Paprikat on pilkottu, oljet vaihdettu ja uima-altaat siivottu.

Apinahäkissä oli tanssi jo alkanut. Hirvi juoksenteli hermostuneena laitumella ja tiikeri sai lyhyen raivokohtauksen.


Herrasmiehen päiväkirja toivottaa kaikille lukijoilleen Hyvää Joulua!















sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kaupunkiperinne jatkuu - olohuoneet täyttyvät elävästä musiikista

Kotikonsertin emäntä Anna Aminoff tarjoili mustapapukeittoa. Kurt Nuotio ja Dmitri Pitulko odottavat vuoroaan.

Joulunodotustani Berliinissä ovat sulostuttaneet kotikonsertit. Tänä viikonloppuna pääsin kahdessa eri olohuoneessa kuulemaan sekä huippuhienoa jousikvartettia että harvinaisia teoksia puhallinkvintetille.

Lauantai-iltana 12.12.2015 kutsui huilisti Anna Aminoff Schönebergin-taloonsa suomalaisystäviään Atrium-kvartetin esityksiä kuuntelemaan. Aateliskodin korkeassa salissa yhtye esitti suolikielillä Pjotr Tshaikovskin sekä Johannes Brahmsin kaksi jousikvartettoa (kun vanhanaikaisista suolikielistä kyse on, tekisi mieli kirjoittaa "jouhikvartettoa").

Siinä varsinkin ykkösviulisti Sergei Malovin soittoa kuunnellessa tuli todistetuksi sellainenkin asia, etteivät suolikielet välttämättä tuota moderneja kieliä vaimeampaa ääntä, vaan ovat muulla tavoin laadullisesti erilaisia. Kvartetilla on suunnitelmissa soittaa suolikielillä jopa 1930-luvun musiikkia.

Atrium-kvartetti valmistautui soittamaan Tshaikovskia. Vasemmalta Sergei Malov, Anton Iljunin ja Dmitri Pitulko.

Atrium-kvartetin sellisti Anna Gorelova loihti teoksiin kauniita pizzicatoja.

Kirjailija Outi Pakkanen (vas.) asuu Berliinissä väliaikaisesti, kollega Eppu Nuotio pysyvästi.


Seurakoirat Sanni ja Isla vaikuttivat soiton jälkeen nälkäisiltä.
Viulisti Sergei Malov tervehti sopraano Riikka Hakolaa, joka oli palannut konserttimatkalta Kairosta.


Sunnuntaina 13.12.2015 kokoontui Steglitzin kaupunginosaan kätkeytyvään tuomarintaloon joukko Berliinin Sibelius-orkesterin ystäviä ja muusikoita. Amatöörisoittajien muodostama puhallinkvintetti soitti taitavasti muun muassa Hedwige Chrétienin, Anton Reichan ja Otto Mortensenin sävellyksiä.

Lopuksi yhtyivät kaikki laulamaan joululaulut "Still, still, still, weil's Kindlein schlafen will", "Maria durch ein Dornwald ging", "Alle Jahre wieder", "Es ist ein Ros entsprungen" sekä tietysti "Stille Nacht, heilige Nacht".

Dörte Peiffer (vas.), Jan Kohlhaas, Christoph Dunmann, Stephanie Landgraf ja Claudia Hein pitivät olohuonekonsertin.


Chrétien edustaa harvoin kuultua puhallinkvintetto-ohjelmistoa.

Musisoinnin jälkeen nautittiin maustettua kaakaota ja vieraiden tuomia leivonnaisia.

Illaksi soitto sammui.

Vanhojen joululaulujen veisuu yhdisti meidät sukupolvien ketjuun nauttia musiikista kaupunkikodeissa.

Musisointiin yhtyi jo 1700-luvulla kreivien, porvareiden ja oppineiden muodostama amatöörisoittajisto. Se on seikka, josta nykyisessä konserttikulttuurissa voisi useammin muistuttaa.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Klassisen musiikin pimeä puoli tallentui valokuvaan

Riikka Holopaisen kanssa yhteiskuvassa. Kolmannen henkilön nimi jäi arvoitukseksi.

Tammikuussa, heti Loppiaispäivänä, televisioidaan jälleen Lappeenrannan laulukilpailun finaali. Sitä mainostaaksemme asetuimme juontajaparini Riikka Holopaisen kanssa valokuviin. Poseerasimme aluksi Radiotalon aulassa, jonka seinään kiinnitetyissä televisioissa välkkyy eri tv-kanavien ohjelma sellaisena kuin se sillä hetkellä sattuu näkymään.

Yhden valokuvan jälkeen purskahti valokuvaaja Sandra Saulo hillittömään nauruun. Ihmettelimme, miksi.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Sibeliuksen opiskelukaupungissa vietettiin kotoisat syntymäpäiväjuhlat

Pianisti Anna Kondracka tervehti illan päähenkilöä.

"Mistä lastu lainehilla, pilske pieni aallon päällä", aloitti baritoni Arttu Kataja Jean Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäiväjuhlat Suomen Berliinin-suurlähetystössä. Pimeässä illassa hohtavaan lähetystörakennukseen oli saapunut tungokseen saakka väkeä musiikkia ja paneelikeskusteluita kuuntelemaan.

Viulisti Daniel Stabrawa, professori Tomi Mäkelä ja äänitystuottaja Christoph Franke keskustelivat Sibeliuksen musiikista.

Kauniit melodialinjat vaihtuivat monipolviseksi debatiksi, kun Katajan jälkeen lavalle nousi Halle-Wittenbergin Martin-Luther-yliopiston musiikkitieteen professori, tohtori Tomi Mäkelä.

"Miten saatte Sibeliuksen pohjoisen soinnin tallennettua?" Mäkelä nauratti yleisöä suuntaamalla kysymyksen Berliinin filharmonikkojen äänitetuotannosta vastaavalle Christoph Frankelle. Franke vähätteli merkitystään soinnin luojana ja kertoi, että esimerkiksi mikrofonien sijoittelulla on äänenkäsittelyä suurempi vaikutus.

Hänen mielestään Sibeliuksen orkesterimusiikissa on poikkeuksellisen monia hetkiä, joissa yksi sointi muuttuu toiseksi vähitellen. Tämä tuo ongelmia äänitteiden koostamiseen, jos halutaan liimata yhteen soittoa useista eri otoista, sillä sopivaa leikkauskohtaa on vaikea löytää.

Keskusteluun liittyi Mäkelän ohjauksessa tohtoriksi valmistunut Jorma Lünenburger, joka muistutti, miten Sibelius uransa ensimmäiset kymmenen vuotta sävelsi voittopuolisesti kamarimusiikkia.


Tohtori Laura Hirvi johtaa Berliinin Suomi-instituuttia.

Sibeliusta juhli myös Berliinin filharmonikkojen soolokontrabasisti Janne Saksala.

Professori Tomi Mäkelä vietti iltaa Berliinin filharmonikkojen konserttimestarin Daniel Stabrawan seurassa.

Lähetystön juhlien jälkeen kiirehdin kahden Berliinissä asuvan pianistin, Anna Kondrackan ja Sami Väänäsen seurassa naapurikaupunginosa Kreuzbergiin, jossa sijaitsevassa Passionkirchessä oli toinen Sibelius-juhla jo ehtinyt alkaa. Kerkesimme kauniiseen kirkkosaliin parahiksi väliajalle Sektiä nauttimaan.

Musiikkiohjelma jatkui suomalaistaiteilijoiden esittämillä surumielisillä sävellyksillä, joiden väliin baritoni Hans Lydmanin karismaattisesti esittämä Ilkka Kuusiston Suomalainen vieraanvara toi tarpeellista ilonpilkettä.


Passionskirchen Sibelius-juhlan esiintyjät kokoontuivat yhteiskumarrukseen.


Sopraano Kirsi Tiihonen (vas.) otti vastaan kiitoksia.

Berliinissä asuva oopperafani Anja Lankinen oli varustautunut teemaan sopivalla kaulaliinalla.

Konsertin jälkeen esiintyjät kokoontuivat nauttimaan voileipäkakkua, kuohuviiniä ja pullapitkoa.

Berliinin suomalaisyhteisöt näyttivät Sibeliuksen syntymäpäivänä parhaat voimansa. Pienestä eurooppalaisesta kansallisvaltiosta löytyy säkenöiviä keskustelijoita ja väkeviä musikantteja. He joutuvat etsimään paikkansa kertomuskartalta aina niin, että keskellä on se kaikkien tuntema vanha kaupunki: Jean Sibelius.

Uudet sukupolvet löytävät tiensä Berliiniin: sellisti Sirja Nironen opiskelee kaupungissa Frans Helmersonin johdolla.



tiistai 8. joulukuuta 2015

Tupakka palaa Sibeliuksen Berliinin-kodissa

Sibeliuksen kotitalon asukkaat olivat innostuneita Marlene Dietrichistä.

Sibeliuksen syntymäpäivä valkeni Berliinissä Olli Mustosen tulkitsemilla pianokappaleilla, joita RBB:n Kulturradio jo ennen seitsemää soitti. Kun samalla avasin Tagespiegelin, löysin kulttuurisivuilta ison Sibelius-jutun hienon valokuvan kera.

Auringon noustua läksin katsomaan Sibeliuksen Berliinin-kotitaloja. Kurfürstenstrasse 40:ssä hän asui kevään 1890, jossa valmistui opiskeluvuoden päätyö, pianokvintetto g-molli.

Kurfürstenstrasse 40.
Talo sijaitsee nykyisin melko rauhattomalla alueella kivenheiton päässä isosta pornoluolasta. Portti on sattumalta auki, joten pääsen kurkistamaan vehreälle sisäpihalle. Ensimmäisen kerroksen parvekkeella poltellaan tupakkaa.

Seurue on hyvin hämmästynyt, kun kyselen talon kuuluisasta asukkaasta. Mistään sellaisesta he eivät ole kuulleetkaan, eivätkä tunnista Sibeliusta nimeltä. Sen sijaan he neuvovat minua jatkamaan matkaa viereiselle kadulle, jolla on asunut Marlene Dietrich.

Marienstrasse 4 on saanut seinäänsä Sibeliuksesta kertovan kyltin.
Jatkan matkaani Brandenburgin portin pohjoispuolelle, jossa sijaitsevaan Marienstrasse neloseen Sibelius Berliinin-matkansa aluksi 1889 muutti. Alsacelainen isäntäperhe piti kuulemma möykkää, mutta nykyään Marienstrasse vaikuttaa hiljaiselta ja siistiltä paikalta. Talon seinään on kiinnitetty Sibeliuksesta kertova muistokyltti.

Marienstrassella oli vaisu juhlatunnelma.

Syntymäpäivä Berliinissä jatkuu musiikki- ja puhetilaisuudella Suomen suurlähetystössä. Myös Suomi-keskus järjestää oman illanviettonsa.

Sibelius saapui Berliiniin 10.9.1889.