keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Supertähti epäonnistui huippuorkesterin edessä



Gustavo Dudamel johti Richard Straussin Alppisinfonian.

Konserttielämä tarjoaa aina yllätyksiä. Niin myös maanantaina 26.10.2015, kun varauduin kuulemaan Berliinin Staatskapellen loisteliasta soittoa. Tuoreessa muistissa olivat huikea Helsingin-konsertti ja Wagnerin Mestarilaulajat. Staatskapelle on Valtionoopperan orkesteri, jonka soitto ja ohjelmistotarjonta on tehnyt siitä kovan haastajan maailmanmaineessa paistatteleville Berliinin filharmonikoille.

Maanantaina Staatskapellen sai käyttöönsä kapellimestari, tai pitäisikö sanoa supertähti, Gustavo Dudamel, Philharmonien suuren salin upeassa akustiikassa. Illan ohjelmistoon oli koottu taiteellinen sekamelska, eli kolme orkesteriteosta, joiden väliin mahtuu alkoholin myynti ja joiden kokonaiskesto turvaa kaksi tuntia kestävän kuluttajakokemuksen.

Kun kaikki oli näinkin virheetöntä ja erheetöntä, niin mitä konsertissa tapahtui? Kun orkesteri oli saapunut lavalle ja saanut itsensä viritettyä, katsomovalot himmenivät. Ovesta asteli kalpea ja voipuneen oloinen Dudamel, ja yleisössä jotkut jo huusivat kuin härkätaistelussa. Anton Webernin Passacaglian ensimmäiset pizzicatot osuivat yhteen, vaikka Dudamel niitä puikollaan häiritsikin. Hankalat virityspaikat Staatskapellen puhaltajat saivat heti soimaan. Ja jousistossa oli ihanaa kanervikkoa.

Joseph Haydnin sinfoniaa nro 103 Es-duuri varten kokoonpano pieneni puoleen edellisestä. Soittajat osasivat taas hommansa. Mutta oliko hidas johdanto tosiaan näin tylsä? Ja voi ei, ensiosassa ykkösviulut tarpovat kuin suossa. Miksi nuoteilla ei ole suuntaa, missä ovat kirkkaus ja keveys?

Ilta päättyi Richard Straussin Alppisinfoniaan. Toivoin, että kaikki harjoitusaika olisi käytetty tähän jättiläisteokseen, jossa tarvitaan urkuria, lehmänkelloja ja musikantteja jopa lavan taakse. Soolonpätkät ja jousisto lupasivat taas hyvää, mutta tuttipaikoissa yleisölle tarjoiltiin savea. Jouset peittivät vaskia, vasket jousia, vailla päätä ja häntää, ilman minkäänlaista ajatusta arkkitehtuurista. Kaiken edessä koukkusi tahtipuikollaan Dudamel. Alppisinfonia tämä ei ollut, vaan jonkinlainen suomaa Havelin ja Spreen risteyksessä.

Lehmänkellojen kalisuttelu ja kovaa soittaminen saivat osan kuulijoista viihtymään. Aplodit alkoivat kohtuullisesti, mutta koska taputtaminen viimeistään lämmittää kuulijat, nousi suosionosoitusten volyymi joka kerta kun Dudamel lavalle uudestaan käveli. Olisiko neljännellä kerralla kuulunut jo huutoälämölöä? Itse olin siinä vaiheessa hakemassa takkia naulakolta.

Ilta oli epäonnistunut. Kun orkesterina on Berliinin Staatskapelle, sali Berliinin Philharmonie ja soitettavana potpuri erinomaisia teoksia, on helppo nähdä missä taiteellinen vastuu seisoo. Pian Dudamel joutuu uuteen tulikokeeseen: hän johtaa Valtionoopperassa marraskuussa ensi-iltansa saavan Figaron häiden esitykset.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Arttu Kataja laulaa Wagneria elävien legendojen kanssa


Olaf Bär (vas.), Siegfried Jerusalem, Klaus Florian Vogt, Franz Mazura, Julia Kleiter ja Daniel Barenboim.

Schiller-teatterin lämpiössä ajaudun katsekontaktiin vanhan herran kanssa. Hymyilemme ja nyökkäämme toisillemme. Sitten tajuan: herranen aika, sehän on elävä legenda, oopperalaulaja Siegfried Jerusalem! Ja nyt hän juttelee toisen laulujulkkiksen, Olaf Bärin kanssa!

Richard Wagnerin ooppera Nürnbergin Mestarilaulajat alkaa berliiniläisteatterissa vasta kymmenen minuutin kuluttua, mutta ohjauksen ensimmäinen juoni hykerryttää jo. Laulajat ovat soluttautuneet saliin tungeksivan yleisön sekaan ja astelevat pikku hiljaa muina miehinä katsomon vierustaa lavalle.

Valot pimenevät ja istumaan asettautunut laulajakaarti aloittaa aplodit: maestro Daniel Barenboim saapuu orkesterin eteen. Tänä iltana hän ei säästele, vaan puristaa heti alkusoitosta sellaisen sointisitkon, että Schiller-teatterin katto nousee kymmenen metriä korkeammalle.

Arttu Kataja saa hengähtää kun lavaa rakennetaan toista näytöstä varten.
Väliajalla pääsen backstage-kierrokselle baritoni Arttu Katajan seurassa. Kataja esittää oopperassa Hermann Ortelin roolia ja on saanut päälleen hohtavan valkoisen leveäraitaisen puvun.

Kuljemme sokkeloisia käytäviä pitkin kanttiiniin, jossa tapaamme orkesterissa kolme vuotta kontrabassoa soittaneen Otto Tolosen.

Arttu Katajalle tänä syksynä alkanut näytäntökausi Berliinin Valtionoopperan solistikunnassa on kymmenes. Muistan ihastelleeni hänen vaivattoman oloista lauluaan jo Unter den Lindenin vanhassa talossa. Kataja kertoo, että kyseessä oli hänen debyyttiroolinsa, Burleighin paroni Sir William Cecil Gaetano Donizettin Maria Stuardassa.

Tämä ei ole sairaala, vaan edelleen Berliinin Valtionooppera.
Berliinissä Arttu Kataja on kotiutunut Charlottenburgin kaupunginosaan vaimonsa, pianisti Anna Kondrackan ja kahden lapsensa kanssa. Kotoaan käsin hän viilettää oopperalle polkupyörällä.

Juttu jää kesken, kun esiintyjiä jo kuulutetaan paikoilleen. Kataja saattaa minut takaisin lämpiöön. Vastaan tulee korealainen basso Kwangchul Youn, joka sanoo selvällä suomen kielellä ”terve”. Kataja on puolestaan oppinut häneltä korealaisia kirosanoja.

Kontrabasisti Otto Tolonen nautiskeli väliajalla omenia.
Mestarilaulajien kuusituntinen ilta jatkuu osaamisen ja kokemuksen valtavalla yhteisvoimalla. Hans Sachs, Wolfgang Koch, jaksaa raskaan roolinsa leikiten, vaikka jopa Klaus Florian Voigtilla (Walther von Stolzing) alkaa viime metreillä väsymys kuulua. Solisteista ällistyttävin on 91-vuotias Franz Mazura, joka laulaa timanttisesti repliikkinsä Hans Schwarzina.

Evchen ja Walther saavat toisensa, Berliinin kaupunkilinna vaihtuu ketomaisemaksi. Yleisö huutaa ihastuksesta, eri-ikäiset, eri puolilta maailmaa saapuneet laulajat tarttuvat toisiaan kädestä.

Arttu Kataja muiden mestarilaulajien seurassa.


Kataja jakoi pukuhuoneen Gyula Orendtin ja Paul O'Neillin kanssa.

torstai 15. lokakuuta 2015

Tulisipa taas pimeä!

Valofestivaalit jatkuvat Berliinissä viikonloppuun asti.

Tulisipa jo pimeä - että taas voisi iltakävelyllä näkemästään nauttia! Berliinissä on käynnissä kaksikin valofestivaalia. Katsokaa vaikka.

Tuomiokirkko (Berliner Dom).

Tuomiokirkko.

Ampelmänner.

Kaupunkilinnaa (Berliner Schloss) uudelleenrakennetaan - keskeneräiseen rakennukseen on heijastettu sen entisajan loisto.

Tv-torni (Fernsehturm) ja Mariankirkko.

Hôtel de Rome.

Valtionooppera ("Lindenoper").

Tuomiokirkko.

Viulukilpailun voitto Turkkiin

Turkin Alican Süner voitti Max Rostal -viulukilpailun keskiviikkona.


Berliinissä keskiviikkona 14.10.2015 päättynyt Max Rostal -kilpailu viulisteille ja alttoviulisteille herätti minussa jälleen näränsekaista ihmetystä. Ei kuitenkaan finalistien esitysten takia.

Viikonlopun välieristä pääsin seuraamaan vain puolikasta, johon ilmeisesti osui tavallista keskeneräisempiä soittajia, sillä finaalissa samanlaista tunnetta ei enää syntynyt. Konzerthausin suuressa salissa saatiin nauttia kolme loistokasta oppilasesitystä kahdesta viulukirjallisuuden merkkipaalusta: kaksi Pjotr Tšaikovskin viulukonsertosta ja yksi Béla Bartókin viulukonsertosta nro 2.

Finaaliin päässyt Espanjan Miguel Colom Cuesta puhutteli Tšaikovskin parissa suurella musikaalisuudella ja samettisella viulunäänellä. Välierässäkin vaivanneet tekniset haparuudet jättivät soittajan silti kolmannelle sijalle. Teemalaaksoihin Colom Cuesta jäi rauhassa ympärilleen katsomaan, nousi sieltä sitten hurjaa vauhtia ylös vetäen koko orkesterin mukanaan ja huipulle taas päästyään soitti niin että seuraavaan kylään kuului. Ryusuke Numajirin johtama Konzerthausorchester oli välillä niin innoissaan mukana, että peitti solistin, mutta teki sen sentään musiikillisesti sopivissa kohdissa.

Colom Cuestaa puleeratumpi tekniikka oli japanitar Yasuka Morizonolla, jonka viulu soi kirkkaasti ja tavoitti Béla Bartókin toisessa konsertossa modernismin ytimen. Sen liepeillä Morizono hehkutti romanttisia cantilenoja ja huumasi kuulijat myös mikrointervalleilla. Tuomaristo nosti Morizono toiselle palkinnolle. Morizono on hyväksytty mukaan marraskuussa Helsingissä alkavaan Jean Sibelius -viulukilpailuun.

Illan jälkimmäisen Tšaikovskin soitti Turkin Alican Süner, joka lopulta nousi koko kilpailun voittajaksi. Hän on teknisesti taiturillinen soittaja, joka väkevällä musikaalisuudellaan kaivoi soolo-osuudesta esiin muutaman omaperäisenkin idean. Finaalin kliimaksiin hän karautti kuin sotaan lähtevä ratsumies ja tuntui saavan nopeisiin kuvioihin ylimääräisen energialatauksen. Ainoa harminaihe hänen kohdallaan oli pieni viulunsointi, mikä saattaa johtua huonosta soittimesta.

Palkinnon parhaasta tilausteoksen esityksestä saanut Australian Victoria Wong soitti Søren Nils Eichbergin soolokappaleen Recitare erinomaisesti, sen ilmaisukerroksiin täydellisesti muuntautuen.

Muista kiireistä johtuen jouduin jättämään Max Rostal -kilpailun alttoviuluosuudet kuuntelematta. Siellä voittajaksi selviytyi Kiinan Diyang Mei. Toisen palkinnon sai Korean Sara Kim ja kolmannen niinikään korealainen Sejune Kim.

Viulufinaalin yleisö ei malttanut kuunnella esityksiä vaiti, vaan useista seurueista kuului kuiskintaa, hihitystä ja typeriä kommentteja. Kuulijat myös ottivat valokuvia ja kännykkävideoita, ja heitä päästettiin saliin kesken kaiken, jopa kadenssin hiljaisimpien hetkien aikana.

Kilpailujärjestelyjen epäonnistuminen koettiin tulosten julkistuksen kanssa. Yön ja seuraavan aamun uutispalstat ja aamun kulttuuriuutiset eivät kertoneet mitään Max Rostal -kilpailun tuloksesta, koska vastoin yleistä käytäntöä kilpailu ei samana iltana kommunikoinut palkinnoista uutistoimistoille eikä päivittänyt edes omia nettisivujaan.

Tämä ei harmita minua henkilökohtaisesti. Tämä harmittaa minua kaikkien niiden nuorten viulistien puolesta, jotka hirmuisella työllä raivaavat tiensä orkesterifinaaliin, soittavat ulkoa jonkin kaikkien aikojen vaikeimmista soittimelleen sävelletyistä konsertoista, ja joiden urakka huipentuu siihen, että järjestelijät kuvittelevat salissa kerrottavan lopputuloksen riittävän tiedotukseksi nykyaikaisessa, kansainvälisen tason kilpailussa. Sain tulokset niitä kaksi kertaa pyydettyäni seuraavana iltapäivänä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Viulukilpailun finaaliin pääsee huonommallakin tekniikalla


Kansainvälisen viulukilpailun taso ihmetytti.

Lauantai 10.10.2015. Autiolta näyttää, mutta täällä sen pitäisi olla. Kolmisenkymmentä kuulijaa istuu hajallaan Berliinin taideyliopiston (UdK) konserttisalissa.

Kukahan nyt soittaa? Ahaa, ohjelma löytyy salin ulkopuolelta seinään teipattuna, mutta se on jäänyt avatun oven taakse. Ja nyt kun ensimmäinen kilpailija tulee sisään, oven sulkee yleisössä sitä lähimpänä istuva.

Tämäkö on kansainvälinen Max Rostal -viulukilpailu, itävaltalaissyntyisen viulistin ja alttoviulistin kuolinvuonnaan 1991 käynnistämä mittelö?

Kyllä, ja viulun välierä alkaa oppilasmaisella esityksellä. Schubertia, Debussyä, kohmeinen Carmen-fantasia. Seuraavalla semifinalistilla ei mene paremmin. Karkeaa sointia, volyymiä, kirveellä veistettyä fraseerausta, joka ei totisesti jää pianonkaan jalkoihin.

Paussin jälkeen tulee kilpailija, jolla on vaikeuksia perustekniikassa. Nopeammat kuviot kompastuvat, pitkä ääni alkaa huolimattomasti. Nautittavaa musikaalisuutta, jonka parissa soittaja itsekin vaikuttaa viihtyvänsä.

Päivän viimeisen soittajan voisin ottaa jatkoon. Tekniikka sentään hallussa, tasaisesti hyvä sointi, vaikkakin Schubertissa kankeutta.

Finaalipaikat jaetaan sunnuntai-iltana. Tshaikovskin konserttoa pääsee soittamaan mm. semifinalisti, jolla oli suurimmat vaikeudet perustekniikassa. Hänen opettajansa istuu tuomaristossa. Kyllä, tuomari on varmasti jäävännyt itsensä, mutta vaikutus muiden tuomarien työskentelyyn huokuu yleisöön asti.

Hirvittää, mutta aion mennä kuuntelemaan finaalin. Tämä "kilapilu" täytyy nähdä loppuun asti.

Yöksi viulut vaikenivat.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Sodat ja hävitykset muuttuvat Berliinin illassa kauneudeksi


Akademie für alte Musik esiintyi sunnuntaina pitkästä aikaa kotikaupungissaan.

 
Berliinissä ovat illat pimenneet, mutta päivisin on vielä saatu nauttia syysauringon paisteesta. Eilen se urheasti lämmitti sumu- ja pölypilven lävitse kanaalien rannoilla viihtyviä kaupunkilaisia, vaikka kolea tuuli säännöllisesti teki vierailujaan Pommerin suunnasta. Silloin leikkivät kellastuneet tammenlehvät jalkojen juuressa, ja lukemastani kirjasta halusivat sivut kääntyä itsekseen eteenpäin.

Viikonloppuna alkoi valofestivaali Berlin leuchtet, jonka aikana kaupungin tunnetuimpia rakennuksia valaistaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Gendarmenmarktin aukio tarjosi sunnuntaina (4.10.2015) huikeita näkymiä Akademie für alte Musikin konserttiin saapuvalle yleisölle. Schinkelin sunnitteleman Konzerthausin julkisivuun heijastettiin videoita rakennuksen historiasta. Tulenliekit muistuttivat paikalla sijainneen Langhansin teatteritalon palosta vuonna 1817.


Berliinin Konzerthaus saa iltavalaistuksessa uuden värityksen.
Maailman tunnetuimpiin vanhan musiikin yhtyeisiin lukeutuva Akademie für alte Musik Berlin esiintyi Konzerthausin suuressa salissa ensimmäistä kertaa puolalaisen kapellimestarin Lukasz Borowiczin johdolla. Ohjelmasta oli koostettu toimiva yhdistelmä sotaan, uskontoon ja Euroopan kohtalonvuosiin liittyneitä teoksia.

Ilta alkoi Joseph Haydnin lyhyellä Te Deumilla, joka RIAS-kamarikuoroineen ja laulusolisteineen kohotti odotuksia väliajan jälkeen kuultavaa Haydnin messua Missa in tempore belli kohti.

Päänumeroksi kohosi määriläissyntyisen Paul Wranitzkyn (1756-1808) hilpeä sinfonia, jonka hän sävelsi Campo Formion rauhan kunniaksi. Rauhassa päätettiin Napoleonin sota ensimmäistä liittokuntaa vastaan 1797. Wranitzkyn ura kulki Määristä kreivi Esterházyn hovin kautta keisarikunnan pääkaupunkiin Wieniin vanhan Burgtheaterin musiikinjohtajaksi. Hän oli aikalaistensa Mozartin, Haydnin ja Beethovenin suuresti arvostama muusikko ja liikkui samoissa vapaamuuraripiireissä.

Tätä taustaa vasten ei ollut kummallista, että kuulin finaalissa selvän lainauksen Mozartin sinfonian nro 36, ”linziläisen” finaalista – ehkä Wranitzkyn kunnianosoituksena, ehkä Itävallan rauhaneleen vahvistuksena lyömällä kättä yhteen edesmenneen kollegan kanssa.

Ja kun kuvailin teosta hilpeäksi, se ei ollut tahatonta, vaan yltää määrittelemään jopa surumarssiosan mestatun kuningas Ludwig XVI:n muistoksi. Se yhdessä finaalin kanssa olivat rakennukseltaan perinteisimpiä, kun taas ensiosa oli hillitön potpuri erilaisia teemakerroksia ja sotilasjoukkojen marsseja. Kolmannessa osassa kaikuivat sodan äänet niin hauskasti, että yleisö sen jälkeen repesi pitkiin väliaplodeihin.

Ernst Schlader soittaa Akademie für alte Musikissa puksipuista kopiota 1700-luvun klarinetista.
Yleisö palkitsi esiintyjät pitkillä suosionosoituksilla.

Kun vielä väliajan jälkeen kuultu Haydnin messu sujui mitä kauneimman soiton ja laulun merkeissä, ei voi kuin todeta kapellimestari Borowizcin onnistuneen hermostuttavassa debyytissään. Upeita sooloja kuultiin muun muassa sellisti Jan Freiheitilta ja klarinetisti Ernst Schladerilta.

Verevällä, yhtenäisellä ja ilmeikkäällä soitollaan todisti Akademie für alte Musik jälleen olevan alansa huippua. Sen soittaessa muuttuu kärsimyskin kattoon asti kohoavaksi luonnonsävelsarjaksi.

Konsertin jälkeen Schiller-monumentin äärellä kaikui Mendelssohnin viulukonserton hidas osa.