maanantai 28. syyskuuta 2015

Berliini – polkupyöräilijän kaupunki?



Saksassa on 68 miljoonaa polkupyörää - enemmän kuin autoja. Sen odottaisi näkyvän kaupunkisuunnittelussa.

Modernit kaupunkilaiset kulkevat kuulemma polkupyörällä. Se on tulevaisuutta, se on edistystä. Päätin liittyä tähän hurskaaseen yhteisöön uudessa kotikaupungissani Berliinissä, jonka pyöräilymahdollisuuksia usein kehutaan.

Aluksi oli yllätys, miten paljon käytetyistä polkupyöristä kaupungissa pyydetään. Vaikka viinipullon voi saada Berliinistä alle kahdella eurolla, maksavat kunnolliset second hand -pyörät yleisesti pitkälle toista sataa euroa. 

Pienen etsiskelyn jälkeen löysin kohtuullisen vaihdepyörän 140 eurolla. Kaupat tehtyäni myyjä sanoi iloisesti, että ”sitten vielä lukko”. Se olisi maksanut 20 euroa, josta kieltäydyin, sillä olin nähnyt lukkoja kaupoissa paljon edullisemmin. Hintatietoisuuteni harmitti kauppiasta, joka nähtävästi teki hyvät katteet lisävarusteiden myynnillä.

Pyörätie on jossain tuolla kahden lastausauton luona.
Sitten oli aika lähteä kotimatkalle uuden ostoksen kanssa. Vapauden ja vauhdin hurma latistui pian, kun näin kehutun pyöräilykaupungin nurjan puolen. Yhtäkkiä päättyviä pyöräkaistoja, poukkoilevia jalankulkijoita, tietöitä, lastausautoja, isoa mukulakiveä, lasinsiruja.

Satula tärisi kadun halkeamissa, vaihteisto lonksui loputtomissa jarrutuksissa ja kiihdytyksissä, avatusta autonikkunasta olin erottavinani sarjan minulle suunnattuja turkinkielisiä kirosanoja. Takarengas puhkesi vasta seuraavana päivänä. Eturengas sen jälkeen.

Berliinissä tarvitaan pistosuojatut renkaat.
Tuntemattomissa kaupunginosissa täytyy varautua ajamaan paljon autojen seassa, sillä hyvät reitit oppii löytämään vasta ajan kanssa. Useasti käy niin, että pyörätie yhtäkkiä päättyy, minkä jälkeen on ahtauduttava autojen sekaan.

Kaupungissa on myös tavattoman paljon aukirevittyjä katuja: Unter den Linden on ollut pitkään kuin pommitusten jäljiltä, eikä poikkeusreiteillä ole ajateltu polkupyöräilijää.

Tavallinen näky Berliinissä: lastausauto tukkii pyörätien.
Hyviä puolia Berliinissä pyöräilyssä on muiden pyöräilijöiden suuri lukumäärä, sillä risteyksistä lähdettäessä parvi polkupyöräilijöitä erottuu liikenteessä paremmin kuin yksi. Lisäksi autoilijat huomioivat kohtuullisen hyvin kevyen liikenteen. Ajokin saa ottaa paikallisjunaan (S-Bahniin) ja metroon, mutta sille pitää ostaa oma lippu.

Muuten Berliiniä riivaavat samat ongelmat kuin muitakin kehityksen alussa olevia pyöräilykaupunkeja: jalankulkijat astuvat pyörätielle taakseen katsomatta, pyöräteitä käytetään pysäköintipaikkoina tai niiden esteeksi aukileväytetään yhtäkkiä auton ovi.

Tulevaisuudessa Berliini haluaa Münchenin ja Hampurin kanssa olla yksi Saksan pyöräilypääkaupungeista. Tavoitteena on, että joka viides matka kaupungissa tehtäisiin polkupyörällä. Pyörätieverkoston rakentamiseen käytetään koko maassa tänä vuonna 94,5 miljoonaa euroa. Odotan parannuksia innolla.

Kinkkinen paikka. Roska-auto ohittaa pysähtyneen lastausauton - polkupyöräilijöitä tulee molempiin suuntiin.


Ja auton ovi auki suoraan pyöräilijöiden eteen.
 
Täällä jossain menee pyörätie.

Ai tuollakin on pyörätie?

Matkanteko ei ole aina kovin tasaista.

Nainen kaivaa laukkuaan - keskellä pyörätietä.

Kaksi jalankulkijaa voi helposti täyttää koko kadun.

Mies astuu pyörätielle katsomatta taakseen.

Nämä miehet pysäyttivät autonsa pyörätielle ja pitivät juttelutauon.

Pyörätiellä voi myös säilyttää roskasäiliötä.

Polkupyöräilijän unelmaväylä: Karl-Marx-Allee. Olisivatpa kaikki pyörätiet tällaisia.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Jousisointi valloitti berliiniläisen pianosalongin



Sergei Malov (vas.), Antti Tikkanen ja Minna Pensola hurmasivat yleisön Berliinissä.

Metrosta purkautuu joukko huonoryhtisiä miehiä, yksi sytyttää tupakan heti portaisiin päästyään. Tyhjä kaljapullo rikkoutuu lattiaan. Maan pinnalla kestää aikansa ennen kuin silmät tottuvat sysipimeään.

On sunnuntai-ilta Weddingin kaupunginosassa Berliinissä, ja minun pitäisi löytää tie paikallisen kaverini suosittelemaan pianosalonkiin. Pianosalonkiin!? Täällähän on pelkkiä döner-kioskeja – ja erotiikkateatteri.

Lyhyen kävelyn jälkeen näkymät muuttuvat. Uusgoottilaisen käräjäoikeuden linnan takaa ylitän Panken kanaalin, jonka vierustaa somistaa rauhallinen Uferstrasse. Kahvila, kukkaistutuksia, nuoria aikuisia. Vihdoinkin: vasemmalta kajastavat lämpimät valot - Christophorin pianosalonki!

Yleisö on löytänyt tiensä Christophorin pianosalonkiin.
Pianosalongissa kunnostetaan vanhoja arvoflyygeleitä, mutta siitä on tullut myös suosittu piano- ja kamarimusiikki-iltojen pitopaikka. Kahdenkymmenen viiden euron lippuun sisältyy juomatarjoilua ja istumapaikka irtotyynyllä pehmustetussa kirpputorituolissa.

Seiniä koristavat vanhat nuottitelineet ja lyyrat.

Toimitusjohtaja Christoph Schreiber mainosti tervetuliaispuheessaan Meta4-kvartetin Saariaho-levyä.

Sunnuntaina 20.9.2015 salongissa esiintyivät Minna Pensola, Antti Tikkanen ja Sergei Malov, jotka muodostavat vuosi sitten perustetun vanhaan musiikkiin keskittyvän jousitrion. Pensola toimii viulistina, Tikkanen soittaa alttoviulua ja Malov vanhaa violoncello da spallaa, jota voisi kuvailla olkapäätä vasten soitettavaksi pieneksi selloksi.

Illan ainoana teoksena trio esitti Johann Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmat sellaisella musikaalisuudella, tarkkuudella ja virtuositeetilla, että se sai salongin satapäisen yleisö puhkeamaan valtaisiin suosionosoituksiin ja vaatimaan ylimääräistä. Nopeat sävelkulut siirtyivät soittajalta toiselle täydellisen vaivattomasti, säestysäänet tukivat kerrontaa ilmeikkäästi ja intonaatio pysyi koko ajan moitteettomana.

Onneksi tämä kokoonpano ei jää pikailmiöksi, vaan muusikot aikovat helmikuussa soittaa muunnelmat levylle ja jatkaa uusien teosten opiskelua – kenties Beethoveniin saakka.

Konsertin päätyttyä esiintyjät jäivät vielä lukuisten innokkaiden kuulijoiden piirittämäksi. Ja tunnelmallinen pianosalonki sai taas uusia vakiokävijöitä.




perjantai 18. syyskuuta 2015

Pietari Inkinen aloitti ylikapellimestarityönsä Prahassa


Ylikapellimestari Pietari Inkinen uuden kotisalinsa edessä.

Tervehdys Prahasta, entisestä Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan pääkaupungista, jossa on loppuviikosta nautittu kesäkauden kenties viimeisistä lämpimistä päivistä. Lämpötila kohosi myös suurta korulipasta muistuttavassa Smetana-salissa, kun kapellimestari Pietari Inkinen, 35, keskiviikkona ja torstaina (16.-17.9.2015) aloitti kautensa Prahan sinfoniaorkesterin uutena ylikapellimestarina.

Inkinen johtaa orkesteriaan aluksi kerran kuukaudessa ja vie sen kiertueille marraskuussa Englantiin, tammikuussa Japaniin ja ensi kesänä ehkä omalle festivaalilleen Saksan Ludwigsburgiin. Hänen kotipaikkansa säilyy Sveitsin Baselissa, mistä käsin hän tekee työmatkansa eri puolille maapalloa. Vuoden kuluttua hän saa toiseksi omaksi bändikseen Japanin filharmonikot Tokiossa.

Prahan sinfoniaorkesteri työskentelee vuonna 1911 valmistuneessa Obecní Důmin Art Nouveau -rakennuksessa, jota englanniksi kutsutaan nimellä Municipal House, mutta jonka toimintaa kuvastaisi yhtä hyvin nimitys Kulttuurikeskus. Se sijaitsee 1400-luvulta peräisin olevan mahtavan Ruutiportin vieressä, entisen hallintopalatsin paikalla. Rakennuksen koristelivat 1900-luvun alun merkittävimmät tšekkitaiteilijat, huomattavimpana Alfons Mucha, ja se toimi lokakuun 1918 itsenäisyysjulistuksen näyttämönä.

Pääsalin, Smetana-salin akustiikka on kaikuisa ja sopii erityisesti romantiikan ajan orkesterimusiikkiin. Bartókia myöhäisemmässä musiikissa jouset ovat jäädä puhaltajien ja lyömäsoittajien alle.

Prahassa toimii Inkisen orkesterin ohella pari muutakin ammattiorkesteria, sekä tietysti kansainvälisesti tunnetuin soittajisto Tšekin filharmoninen orkesteri, jonka kotipaikka on muutaman korttelin päässä sijaitsevassa Rudolfinumissa. Prahan sinfoniaorkesteri on sille hyvä haastaja, vaikka ei nuorempana instituutiona voikaan ylpeillä sellaisilla entisaikojen kapellimestarinimillä kuin Antonín Dvořák tai Gustav Mahler. Aika näyttää, miten voimasuhteet kehittyvät.

Kautensa avajaiskonsertin Inkinen aloitti kahdella riskillä: johtamalla orkesterille aiemmin tuntemattoman Esa-Pekka Salosen teoksen LA Variations (Los Angelesista innottuneita sävelmuunnelmia) sekä valitsemalla päätösnumeroksi tšekkiläisen musiikin merkkipaalun, Antonín Dvořákin sinfonian nro 9 e-molli, ”Uudesta maailmasta”. Turvasatamana näiden välissä esiintyi paikallisen yleisön suosikkiviulisti, Pavel Šporcl, joka kuitenkin soitti harvinaisuuden: Bohuslav Martinůn ensimmäisen viulukonserton. (Sinisellä viululla, jonka on hänelle valmistanut Jan Spidlen vuonna 2005!)

Paikallinen yleisö tuntui ottavan Inkisen avajaiskattauksen myönteisesti vastaan. Huutomyrskyjä ei kuultu, mutta jälkimmäisenä iltana monet nousivat seisten taputtamaan.

Yleisö antoi Inkiselle pitkät suosionosoitukset.
Orkesterissaan Inkinen on saanut kokoelman hyvin persoonallisia soittajia. Puhaltajat soittavat tarvittaessa hirmuisen lujaa: Dvořákin sinfonian loppuhuipennuksissa suunnittelin jo korvien peittämistä, vaikka istuin parvekkeella. Trumpetistien Marek Vajon, Josef Řezníčekin ja Luboš Kovaříkin soinnista löytyy viiltoa.  

Ilahduttavaa silti, että puhaltajilla on ahkerassa käytössä myös volyymiasteikon toinen pää. Hiveleviä pianissimoita kuultiin esimerkiksi klarineteilta hitaan osaan englannintorvisoolon alla, samoin huilun vastauksessa päätösosan klarinettisooloon.

Soolohuilisti Simona Pingitzerillä on hyvin täyteläinen ja ilmava sointi, jota hän tarjoilee taajaan ilman vibratoa. Meluisimmat aplodit sai etevä patarumpali Svatopluk Čech jr., joka keskiviikkona soitti paikoin liian lujaa, mutta torstaiksi antoi Inkisen pyynnöstä enemmän tilaa muille.

Kornosektiota johtaa Zuzana Rzounková, hyvin persoonallinen taiteilija, jonka torvesta irtosi Largossa puhuttelevaa vibratoa. Finaalin säestysäänet sektio soitti räjähtävillä alukkeilla, mutta fortissimoissa on tarpeen vaatiessa myös levollista suuruutta.

Jousiston sointi on hyvin kehittynyt, ja Inkinen muotoili monista teemoista jännitettä ylläpitävää tarinankerrontaa. Largon kiihdytykset osuivat nappiin.

Väliajalla Inkinen jakoi nimikirjoituksia.
 
Kahden konsertin välissä Inkisellä oli aikaa istahtaa iltapäiväkahville vanhankaupungin raatihuoneen vierustalle.

Avajaisviikkoon hän vaikutti olevan silminnähden tyytyväinen, vaikka erilaiset tapaamiset kaupunginjohdon ja taiteilijoiden kanssa ovat pitäneet aikataulut täysinä. Avajaiskonserttiin hän valitsi Dvořákin yhdeksännen siitä syystä, että hänen täytyy joka tapauksessa esittää sitä orkesterin kanssa toistakymmentä kertaa, sillä se on osa kiertueohjelmiston Dvořákin sinfonioiden kokonaisuutta. Se myös sopi avajaiskonsertin uusiin maailmoihin johdattavaan tematiikkaan.

Vaikka Dvořákin yhdeksäs sinfonia on soittajille lähes pyhäinjäännöksen asemassa, he olivat helposti suostuneet esimerkiksi uusiin jousituksiin, balansseihin sekä myös tekemään ensimmäisen osan kertaukset.

Inkinen vaikutti tyytyväiseltä avajaisviikkoonsa Prahassa.
Soittajiin tutustuminen etenee pikku hiljaa. Inkinen arvelee, että aluksi tulevat tutuksi soolopuhaltajat ja äänenjohtajat. Takapulteissa on toisinaan aktiivisia soittajia, jotka tulevat kyselemään yksityiskohdista. Harjoituksissa hän kutsuu soittajia soittimien nimillä, esimerkiksi, ”ykköshuilu, voisitko soittaa tässä hiljempaa”. Vasta kun kaikki ovat tulleet tutuksi, hän voi alkaa käyttää etunimiä.

Kausikonserteissa ohjelmistonsuunnittelu on Inkisen itsensä kontolla. Toimistossa työskentelee myös dramaturgi, jolta tulee ehdotuksia teosvalinnoiksi. Häneltä Inkinen sai vinkin Bohuslav Martinůn ensimmäisestä viulukonsertosta. ”Täältä tullaan joskus rikkaamman ohjelmiston kanssa kotiin”, hän arvelee.

Avajaiskonserttien jälkeen Inkisellä oli hetki aikaa rentoutua pilsnerin ja sianpotkan äärellä. Heti seuraavana päivänä matka jatkui Baselin-kotiin opiskelemaan seuraavan viikon partituureja: Edgar Varèsen ja Claude Vivierin vaativia teoksia.

Sellisti Jaroslav Matějka, viulisti Pavel Šporcl ja kontrabasisti Lukáš Verner hyvästelivät Inkisen.