maanantai 31. elokuuta 2015

Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri paljasti viimein salaisuutensa


Muissa sinfoniaorkestereissa fagotistit Jos de Lange ja Jos Lammerse istuisivat kahta paikkaa oikeammalla.

Useassa yhteydessä maailman merkittävimpien sinfoniaorkesterien joukkoon luettu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri teki sunnuntaina 30.8.2015 uusintavierailun Helsingin Musiikkitaloon. Onneksi, sillä edellinen Helsingin-konsertti kaksi vuotta sitten jäi mieleen lähinnä tylsänlaiskana heittokeikkana.

Nyt oli kaikki toisin – mukaansa tempaava kapellimestari Daniel Harding, energiaa, soiton iloa ja ohjelmassa kaksi jumalatarten lahjaa ihmiskunnalle: Mozartin pianokonsertto nro 18 B-duuri sekä Anton Brucknerin sinfonia nro 5 B-duuri. Nykyaikaisten sinfoniakonserttien takiaiset, Béla Bartók ja Gustav Mahler, voidaan siis ainakin joskus frakin hihasta irti repäistä.

Alkunumerona kuultu Mozart osoitti, että soittajisto sopii parhaiten myöhemmin sävellettyyn orkesterimusiikkiin. Sointi on paksua ja usein bassovoittoista, vaikka kontrabassojen määrä vähennettäisiin kolmeen. Allegro vivacen alkutahdeissa sai ihailla ykkösviulujen herkkyyttä, mutta aiheen fanfaarimaisuus ei liiemmin korostunut.

Huippukohdaksi muodostui Andanten keskitaite, jonka sforzato-vuorotteluissa orkesteri pihisi ja puhkui kuin jokin ylikuumeneva höyrykone. Syynä ilmiöön lienee väkevä bassosektio, jonka jousen vedoista irti purkautuva kitka aikaansaa ilmavirtausta muistuttavan soinnin.

Solisti Kristian Bezuidenhoutin lasinen kosketus ei aina pärjännyt orkesterille, vaan muutama tärkeäkin ääni jäi yleisön musikaalisen arvauksen varaan. Hänen taipuisa Mozart-näkemyksensä silti välittyi, erityisesti ylimääräisenä kuullussa sonaatinosassa (II Andante cantabile / nro 10 C-duuri KV330).


Daniel Harding johti Brucknerin viidennen.

Anton Brucknerin sinfonioita verrataan usein katedraaleihin, pyrkimyksenä kai sanallistaa niiden suuria mittasuhteita ja viitata tekijänsä uskonnollisuuteen. Daniel Hardingin tulkinnan mukana eläessäni mietin, miten huonosti katedraaliksi kutsuminen tähänkin teokseen sopii.

Kaksoisfuugan jälkimmäinen teema on toki ikään kuin ristinmuotoinen, mutta muu osa teoksen musiikista ajettaisiin mistä tahansa kirkkotilasta pian luutien ja heinähankojen kanssa ulos. Sävelkielessä on itämaista erotiikkaa, varietee-teatterin välisoittoja, pakanatansseja, naivismia, ja onko se itse pelsepuupi, joka kerran tökkää pitkän kyntensä keskelle partituuria ja saa loogisesti alkaneen teemankehittelyn lässähtämään?

Kaiken värikirjon ja sointipuhkun toteuttivat Harding ja orkesteri sellaisella antaumuksella, ettei vierailukonserttien sarjaan toista näin järisyttävää musiikkikokemusta montaa mahdu. Moni-ilmeisyyttä ihaillessani tulin kiinnittäneeksi huomiota Brucknerin valitseman soitinvalikoiman klassisuuteen: ei tarvita kontrafagottia, englannintorvea, Es-klarinettia, isorumpua, peltejä, harppua tai lehmänkelloja ison tarinan kertomiseen. Kaksinkertaiset puut ja patarummut riittävät.

Erikseen on mainittava Concertgebouw’n pasuunasektio ja tuuba, jotka tarjoilivat järisyttäviä syväsointeja. Loppukliimaksissa heidän ja käyrätorvien vuorottelu liidätti kuulijan korkealle alppien yläpuolelle.


Concertgebouw-orkesterin klarinetisti Olivier Patey ja fagotisti Jos de Lange lupasivat tulla Helsinkiin uudestaan.

Spektaakkelin jälkeen menin lavan taakse soittajia kiittelemään. Siellä taas kerran paljastui, että kaikkien muusikoiden nimiä ei vaivauduta soittajalistaan lainkaan kirjoittamaan. Esimerkiksi loistavasti soittaneena soolofagotistina oli sijainen nimeltä Jos Lammerse, joka jäi kuulijoille täysin tuntemattomaksi. Varsinkin kiertueilla muusikkolistan laatiminen olisi lastenleikkiä: täytyyhän organisaation muutenkin listata, minkä nimiset ihmiset lentokoneessa matkustavat ja hotellihuoneissa asuvat.

Ja kiitos soittajien, sain viimein valaistusta Concertgebouw’n puupuhaltajien erikoiseen istumajärjestykseen. Takarivissä fagotistit istuvat kuulijasta katsoen vasemmalla ja klarinetistit oikealla, mikä on päinvastoin kuin kaikissa muissa tunnetuissa sinfoniaorkestereissa.

Fagotisti Jos de Lange kertoi, että erikoinen järjestys muotoutui kauan aikaa sitten ylikapellimestari Bernard Haitinkin käskystä. Alun perin Concertgebouw’n puupuhaltajien eturivissä istuivat vasemmalta lukien huilut, oboet ja klarinetit, ja heidän takanaan käyrätorvet ja fagotit. Haitink halusi korkeat puut eteen, jolloin klarinetistit siirtyivät taakse, mutta koska fagotit halusivat pysyä käyrätorvien vieressä, fagotit siirtyivät entisestään vasemmalle ja jättivät oikealle puolelle tilan klarinetisteille. Näin oli syntynyt maailman erikoisin puupuhaltajien istumajärjestys.


Jos de Lange piirsi kaavion klarinetistien siirtymisestä takariviin.


Fagotistit pitävät siitä, että ovat lähempänä käyrätorvia, koska heillä on klassisessa ohjelmistossa usein samankaltaista soitettavaa. Ja kun kontrabassotkin ovat yleisöstä katsoen vasemmalla, ovat fagotit myös lähempänä heitä.


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Radiosarjan päätösjakso tulee Uudesta-Seelannista


Peurat tervehtivät hienostelijaa Queenstownissa.

Viimeisessä Hienostelua-radio-ohjelmassa lähdetään Uuteen-Seelantiin hyvän viinin ja musiikin perään.

Itselleni mieluisinta musiikkia löytyi pääkaupunki Wellingtonista, jossa seurasin maan kansallisorkesterin, Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin työskentelyä Jean Sibeliuksen Lemminkäis-sarjan parissa.

Viinien etsimiseen menikin sitten hieman kauemmin aikaa. Pestauduin Waiparassa sijaitsevalle Antill Estate -tilalle talviavuksi. Meikäläisenä Juhannuksena siellä leikattiin käsivoimin lähes 5000 Pinot noir -köynnöstä. Kaltaiselleni sisätyön tekijälle se oli melkoisen raskas kokemus, mutta sen vastapainona sain iltaisin nauttia heidän köynnöstensä edellisvuosien antia, joista paras kokemus oli vuoden 2010 Pinot noir. Naapuritiloilta Pyramid Valleysta ja Pegasus Baysta ostin myös tuliaisia.

Eteläsaaren viinien jälkeen pohjoisen Waiheken viinit olivat pettymys. Moni sanoo, että Uudessa-Seelannissa viinit myydään ja nautitaan liian nuorina. Pohjoisessa tämä käsitys sai minultakin vahvistusta.

Claudia Elze Weersing omistaa Pyramid Valleyn viinitilan.

Waiparan viinialue sijaitsee tunnin ajomatkan päässä Christchurchista.
Julian Young kasvattaa Pinot noiria ranskalaisten esikuvien mukaan.

Wellingtonin kasvitieteellisessä puutarhassa on 25 hehtaaria kukkaloistoa.
Antill Estatea halkoo museorautatie, jota liikennöidään viikonloppuisin.

Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin toimitusjohtaja Christopher Blake toimistossaan.









Uuden-Seelannin musikaalisin laululintu on tui.
Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin konserttimestari Vesa-Matti Leppänen joutui uudessa kotimaassaan luopumaan jääkiekosta.
Vesa-Matti Leppänen toivotti yleisön tervetulleeksi konserttiin.
Maoreja on nykyään 15 prosenttia maan väestöstä.
Hylje sukelsi esiin Tasmanian valtamerestä.


Kuuntele tästä Hienostelua Uudessa-Seelannissa.




Musiikit:
John Psathas: Matre’s Dance. Philip Smith ja Evelyn Glennie.
Lilburn: Canzona nro 2 orkesterille. Ithaca College Festival Orchestra, joht. Grant Cooper.
Sibelius: Tuonelan joutsen. Michael Austin ja Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen.
Lilburn: Sinfonia nro 2 C-duuri. Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Ashley Heenan.
Lilburn: Aotearoa. Uuden-Seelaniin sinfoniaorkesteri, joht. John Hopkins.
Lilburn: Juhla-alkusoitto. Uuden-Seelaniin sinfoniaorkesteri, joht. John Hopkins.

torstai 20. elokuuta 2015

Hienostelua-sarja loppuu


Arvon lukijat, hyvät pitkän elämän ja vieläkin pitemmän taiteen ystävät! Tärkeä tehtäväni on ilmoittaa, että Yleisradion ohjelmatarjontaa vuodesta 2011 koristanut Hienostelua-sarja loppuu. Viimeinen kartano-ohjelma kuullaan tänään klo 11.

Heinäkuussa yhdelllä jaksolla oli 100 000 kuulijaa. Kesäkuussa 96 000. Kiitos jokaiselle!

Ensi viikolla, 27.8.2015, on vuorossa extra-jakso, eräänlainen länsisiipi, jossa etsitään musiikkia Uudesta-Seelannista. Sinne Tasmanian-meren aallokoihin jää hienostelu, osaksi joka päivä ja yö maailman rantoja huuhtelevia suolapyrskyjä.

Jätän myös esiintymiseni RSO Musiikkitalossa -tv-sarjassa, ja juontajaksi tilalleni tulee kirjailija-toimittaja Minna Lindgren. Kantapöydässä vuoroni hoitaa Vesa Kytöoja.

Itse vetäydyn joksikin aikaa muihin maisemiin musiikintutkimusta tekemään ja klarinettia soittamaan. Sekä tietysti Herrasmiehen päiväkirjaa päivittämään.

Kiitos kaikille mukana elämisestä ja kauniista viesteistä! Tavataan jatkossakin tässä blogissa.

To speak serious of the light and light of the serious.

Minna Lindgren alkaa juontaa RSO Musiikkitalossa -ohjelmia.


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Järvikylän kartanolla vilja kasvaa ja miespolvet vaihtuvat


Järvikylän kartanoa isännöi nykyään Albert Grotenfelt.


Joka puolella näkyy kirkkaita vesiä, viljavia peltoja ja kohisten kasvavaa nurmea. Jätän automobiilin vanhan navettarakennuksen viereen ja jatkan koivukujanteen läpi jalkamiehenä. Apilapellon takana siintää retkeni kohde, vuonna 1882 valmistunut Järvikylän kartanon keltainen päärakennus. Samankaltaisuutta Pernajan Malmgårdin kanssa on väitetty näkyvän. Itse en sellaista havaitse.



Hiekka-alueet on siistitty, maali hohkaa eikä rikkaruohoja näy. Vasemmalle jää tenniskenttä. Etupihalla minut vastaanottaa nykyinen kartanonherra KTM Albert Grotenfelt (s. 1974) rennossa puuvillapaidassa. Tila siirtyi hänelle neljä vuotta sitten Karl-isältä, jonka 1980-luvulla aloittama kasvihuoneviljely on tuotoillaan mahdollistanut rakennuskannan ylläpidon.

Kartanon omassa viljelyksessä oleva pelto-ala on noin 215 hehtaaria, jolla kasvaa ohraa, kauraa ja siirtonurmea. Metsää on noin 1900 hehtaaria, työntekijöitä kesäkaudella kuusi, talvella kaksi.

Järvikylä on vuodesta 1674 lähtien kuulunut Grotenfeltin aatelissuvulle, jonka 11. sukupolvea nykyinen omistaja Albert edustaa.”Koen että tämä kaikki on lainassa”, hän sanoo. ”Päätösvalta on tietysti tällä hetkellä itsellä, mutta tätä tulee joku jatkamaan, ja yritän pitää huolen siitä että tätä on hyvä lähteä jatkamaan.”

Albert Grotenfelt kasvattaa tilalla siirtonurmea.
Tilan ainoa paikka, jossa sukupolvenvaihdos ei vielä ole tapahtunut, on päärakennus. Sen noin kahdeksaa sataa neliötä asuvat Albertin vanhemmat: suvun päämies, varatuomari Karl Grotenfelt, sekä humanististen tieteiden kandidaatti Nanna Grotenfelt.

Albert Grotenfeltin kanssa päärakennukseen suunnittelee muuttoa hänen perheensä, kolme poikaa ja vaimo, kreivitär Catharina. Toistaiseksi he käyttävät 30 metrin päässä sijaitsevaa punaista siipirakennusta, joka toimi aikanaan pehtoorin asuntona sekä toimistona.

Koska päärakennus on edelleen yksityiskoti, saan nähdä ainoastaan eteishallin, suuren salin ja kirjaston. Valokuvaaminen on nykyään sallittu vain suuressa salissa – mutta sielläkään ei yleisötilaisuuksien aikana, joita järjestetään kerran vuodessa osana Joroisten musiikkipäiviä.

Suorakulmion muotoinen kasettikattoinen sali sopii akustiikkansa puolesta erinomaisesti kamarimusiikille. Yleisöä mahtuu satakunta.

Suuressa salissa pidetään konsertteja.

Grotenfeltien sukuvaakuna kunnostettiin ja siirrettiin Joroisten kirkosta kartanolle.

Ikkunoista näemme pellot ja kosteikon, joka on rakennettu suodattamaan ja sitomaan peltoviljelyn mahdollisia ravinne- ja kiintoainesvalumia. Läheinen Valvatus-järvi ulottui 1800-luvulla lähelle päärakennusta, mistä muistona näkyy vanha verkkovaja. Pelloista moni on siis vanhaa järvenpohjaa.

On aika tehdä lähtöä, mutta Grotenfelt kertailee vielä kotikartanonsa vaiheita. 1700-luvulla isäntiä ei sotien takia tilalla paljon näkynyt. 1860-luvulla Ruotsissa kouluttautunut Nils Grotenfelt otti käyttöön uusimpia maatalouskoneita ja järjesti torpparien lapsille opetusta. Kartanon herkullinen voi tunnettiin Pietarissa saakka.


Järvikylän vanha voimuotti.

Pistäydymme vielä vajaan rakennetussa kotimuseossa katsomassa vanhaa venäjänkielistä voimuottia. Siihen on kaiverrettu kartanon nimi kyrillisin kirjaimin.

Kynnyksellä on varottava paikan edellisenä kesänä omakseen ottanutta kyykäärmettä. Pieni otus, mutta sen edessä kartanonherrakin pelkää.




Musiikit:
Lully: Marssi oopperasta Phaëthon. Les Musiciens du Louvre, joht. Marc Minkowski.
C.P.E. Bach: Presto sinfoniasta B-duuri. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri, joht. Sakari Oramo.
Falckenhagen: Allegro duetosta G-duuri. Hannu Annala ja Mari Mäntylä.
Mozart: Romanssi pianokonsertosta nro 20 d-molli. Martha Argerich ja Mozart-orkesteri, joht. Claudio Abbado (konserttinauhoitus Luzernista 2013).
Weber: Finaali (Presto) sinfoniasta nro 1 C-duuri. Tapiola Sinfonietta, joht. Jean-Jacques Kantorow.

lauantai 15. elokuuta 2015

Tämän runon haluaisin kuulla



Vuoden hillittömin kirjauutuus on Antti Holman julkaisema Kauheimmat runot, joka esittelee neljä kirjallisuuteemme rikastuttavasti vaikuttanutta kynäniekkaa. He ovat Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toiseks-Paraske ja Edith Södermalm.

Holma on tietenkin vain ollut teoksen toimittaja, sillä runot on koottu näiden kirjoittajien itsensä tuotannosta. Tosin Edith Södermalmin tuotanto on ilmeisesti pieni, sillä se on kuulemma alun perin julkaistu .pdf-tiedostoina.

Kirjaa aloittaessani en heti nauranut, sillä räävittömään parodiamaailmaan tutustuminen vei aikansa. Usein vilahteleva - tai sanoisinko housut kokonaan riisuva - alatyyli tuntui vieraalta. Runokieli vei kuitenkin pian mukanaan. Ja minkäs Reino Leino tyylilleen mahtaa.

Suosikkini runojen joukosta on Sirsi Sunnaksen Pimpula ja Pumpula, jotka runon lopussa pääsevät jekkuineen taivaaseen. "Miksi? Tiedetä ei." Kritiikkiä annan silti siitä, ettei kunnolla kerrota, oliko runo peräisin kokoelmasta Tittiäisen satiainen. Ja kuinka monta näytettä on Leinon kokoelmasta Velkahirsiä?





Antti Holman seuraavaksi teokseksi ehdotan kokoelmaa "Tämän runon haluaisin kuulla". Kehitin Holmalle kaksi uutta kirjoittajaa, joiden tuotantoa toivon hänen meille löytävän.

Minna Xanth (oik. Beata Wilhelmina Johansson, s. 6.6.1966) on kuopiolainen toimittaja, kirjailija ja satanisti. Xanthin novelleissa voimakkaat naiset elävät yhteiskunnan ja kristillisten arvojen ristipaineessa. Henkilövalikoimassa esiintyvät usein lastenmurhaajat, alkoholistit ja salaperäiset mustalaishahmot. Xanthin olohuoneessa on järjestetty spiritistisiä istuntoja. Keväällä 2003 Xanthia vastaan nostettiin syyte kannibalismista, mutta se raukesi syödyksi väitetyn koulutytön ilmaannuttua takaisin oppitunnilleen. Tuotantoa: "Papin perhe", "Salakari" sekä nuorten hevoskirja "Juoppo-Lopo".

Sakari Kopelius, (s. 1.2.1934) on suomalainen kustantaja, kirjailija ja tonttu-ukko. Kopelius toimi Kokoomuksen valtiovarainministerinä 1992-1995 ja oli mukana perustamassa Lasten liikennekaupunkia. Kopeliukselta on peräisin käsite "Kopeliuksen koura", joka viittaa Kopeliuksen ministeriaikana tehtyihin säästöihin. Silloin maahanmuuttajaperheiden lapsiluku rajattiin kahteen ja joulupukki tapettiin hirttämällä. Kokemuksistaan politiikassa Kopelius julkaisi kirjan "Samassa veneessä - Äyskärin kertomuksia". Suomen kaikkien aikojen parhaiten myynyt kirja on jääkiekkoelämäkerta "Koivu ja tähti". Myös vähemmän tunnettu runosatiiri "Virpominen jouluaamuna". Sai professorin arvonimen 2001.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Metrolinjan ja kerrostalojen välistä löytyy Herttoniemen kartano

Niklas Kullberg ja Anna Finnilä asuvat Herttoniemen kartanon pihapiirissä.

Kun elokuun aurinko täällä paistaa, kylvettää se esiin erään pääkaupungin kauneimmista näkymistä. Nykyisen Itä-Helsingin alueliitosten maille jäänyt Herttoniemen kartano hehkuu kerrostalojen keskellä kuin ujo kaunotar vaaleankeltaisessa leningissään.

Pääsisäänkäynnin kukkaistutusten vierellä tapaan kartanon mailla asuvan pariskunnan, museolehtori Anna Finnilän ja pääopas Niklas Kullbergin. Heidän kanssaan teen aluksi kierroksen puiston pikku-Versaillessa, joka parin hiekkakujanteen jälkeen muuttuu englantilaiseksi maisemapuistoksi.

Puistoa koristavat Engelin suunnittelemat huvimajat, sorsalammikot ja suutelijoiden polku. Onpa paikan kuuluisin omistaja, Viaporin komentaja Carl-Olof Cronstedt nähty täällä kummittelemassa. Vielä 1970-luvulla työntekijät häiriintyivät aaveista niin paljon, että paikalle kutsuttiin meedio Kassinen ajamaan ne pois.

Päärakennuksen salit on jaettu niin, että alakerta esittelee viimeisten yksityisten omistajien Bergbomien aikaa ja yläkerta Cronstedtin elämää. Yläkerran saliin saatiin 1990-luvulla lahjoituksena Cronstedtille kuuluneita huonekaluja ja esineistöä sekä suvulta että kalusteita ostaneelta antiikinharrastajalta.

Finnilä ja Kullberg asuvat yhdessä kartanon punamullatuista taloista. Ikkunoista avautuu maalaismaisema, metrolle on kävelymatka. "Viihdymme kyllä", Finnilä sanoo.

Ranskalaisen muotopuutarhan keskeltä näkee päärakennukselle.

Päärakennusta vastapäätä siintää Engelin huvimaja.

Sorsalammikko näkyy muun muassa elokuvassa Katariina ja Munkkiniemen kreivi.

Niklas Kullberg päärakennuksen alla sijaitsevassa vanhan fajanssitehtaan uunissa.

Kartanolta on löytynyt jäänteitä entisen fajanssitehtaan tuotannosta.
Carl-Olof Cronstedt sai vuoden 1790 Ruotsinsalmen meritaistelun voitosta palkinnoksi teeastiaston.

Vihreän salin katossa on maanviljelyksestä kertovia kuva-aiheita.

Cronstedtin salin värit ja materiaalit noudattelevat kuunari Amphionin sisustusta.


Alakerran Toscanan-punainen sali on Bergbomin omistajasuvun (1859-1919) ajalta.
Jos raskaana oleva nainen haluaa poikalapsen, tulee hänen Juhannusyönä ryömiä tämän lehtikuusen yhteen kasvaneiden oksien välistä.
Suutelijoiden polku kulkee puiston eteläpuolella.

Kuuntele tästä kierros Herttoniemen kartanolla.



Musiikit:
Telemann: Keikari-rondo tragikoomisesta sarjasta D-duuri. Arte dei Suonatori, joht. Martin Gester.
Debussy: Pellavatukkainen tyttö. Andreas Ottensamer ja Rotterdamin filharmoninen orkesteri, joht. Yannick Nezet-Seguin.
Vivaldi: Allegro konsertosta D-duuri ”Tikli”. Maurice Steger, nokkahuilu, ja I Barocchisti, joht. Diego Fasolis.
Madetoja: Lento misterioso sinfoniasta nro 1 F-duuri. Helsingin kaupunginorkesteri, joht. John Storgårds.
Gossec: Allegro ma non presto sinfoniasta Es-duuri. Les Agrements, joht. Guy van Waas.