perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kolme tuntia menneisyyttä soi taas Savonlinnassa


Olavinlinna jäi torstaina suviyön pimeään.

Pitihän se käydä katsomassa, kun siitä on niin moni melua pitänyt. Basso Matti Salminen, 70, lauloi viimeisen kerran uudessa Boris Godunov -produktiossa Savonlinnan oopperajuhlilla, viimeisenä iltana (30.7.2015), luovutti Monomah-hattunsa viimeistä kertaa pojalleen ja kuoli viimeisen kerran Olavinlinnan lavalla (ehkä).

Kuolema oli pehmeä. Tsaari ei jysähtänyt kiville, vaan upposi kuoron käsivarsien lomaan kuin uimapallo heinikkoon. Tuli pimeätä. Aplodit repivät hiljaisuuden rikki, oli pimeätä, taputettiin, oli pimeätä. Sitten valonheitin syttyi, keilassa oli Salminen, ja väki nousi penkeistään ylös riemuhuutoja päästelemään.

Matti Salminen valloitti taas yleisönsä.

Kuolemaa lukuunottamatta Modest Musorgskin kolmituntisen oopperan toteutus piti onnistuneesti yllä tasaista tylsistymisen tunnetta. Kun spektaakkeli tehdään Matti Salmisen varassa, ei ilmeisesti pidetty ongelmallisena sitä, että Nicola Raabin ohjaus muistuttaa konserttiesitystä, jossa aina se liikuttaa käsiään jolla on lauluvuoro. Tylsistyminen vaihtui kerran hetkeksi epäuskoon, kun kuorolaiset pantiin kuudennen ja seitsemännen näytöksen välin hiljaisuudessa vetämään piilosta uusia pukineita.

Tylsistymisen vastapainoksi saattoi ihailla Leif Segerstamin johtaman oopperajuhlaorkesterin soittoa. Jokainen ääni tuntui saavan oman ajatuksensa siitä, mihin se oli menossa ja miksi. Erilaisilla aksenteillakin oli oma luonteensa.

Matti Hyökin valmentama oopperajuhlakuoro oli taas vedossa. Energisenä ja hyvin soivana joukkona se olisi ansainnut ohjauksen, joka ei olisi ollut niin suuressa ristiriidassa sointikuvansa kanssa.

Ruotsalaisen Linus Fellbomin valosuunnittelu käytti kekseliäästi hyväkseen myös varjoja ja pimeyttä. Sivurooleista esiin nousi taitavasti laulanut tenori Dan Karlström.
 













Matti Salmisen laulussa toisiinsa kietoutuneet tekninen osaaminen ja väkevä tulkinnallinen näkemys herättivät minussa jälleen suurta ihailua. Viimeinen vuosikymmen on hiljentänyt instrumenttia, mutta Boriksen rooliin mezzoforte sopii, kunhan orkesteria tietyissä kohdin malttaisi soitattaa hiljaisemmin.

Moni suomalainen merkkifestivaali vaikuttaa nykyään elävän vahvasti menneisyyden muistoissa. Boris ja Salminenkaan eivät liikuttaisi yleisöä niin paljon, elleivät mukana soisi tarinat 1970-luvun esityksistä.

Oopperan lopussa tsaari luovuttaa kultaisen shapkansa pojalleen. Uudet festivaalijohtajat: käyttäkää valtaanne ja luokaa jotain niin hehkuvaa, että se jättää menneisyydenkin varjoonsa.

Esiintyjät saivat seisovat suosionosoitukset.


torstai 30. heinäkuuta 2015

Bosgårdin kartano otti vieraan vastaan kiireessä

Bosgårdin kartanon päärakennus valmistui vuonna 1803.


Kartanokierrokseni vei minut jälleen Porvoon suuntaan, minne vanhasta muistista osaan jo ajaakin, sillä niin monella kartanolla on Helsingin itäpuolen seudut koristettu. Siellä korkeiden lehtipuiden ja laidunmaiden takana piileksii pieni Bosgårdin kartano. Jo hiekkatiellä tiesin, että lähellä ollaan, kun jättimäiset charolais-lehmät tuijottivat minua. Samalla tavalla kuin usein maalla ihmisetkin.

Bosgård on toden totta elävä maatila: kokoa sillä on 850 hehtaaria, rakennuksia 13 ja liikevaihtoa 1,3 miljoonaa euroa. Naudanlihan myynnin ohella tila elää matkailusta, metsästä ja peltoviljelystä. Nykyinen isäntä, 32-vuotias Aarne Schildt, aloitti johdossa kolme vuotta sitten.

Paikalle päästyäni minua odotti yllätys. Aarne-isäntä ilmoitti puhelimitse, että haastattelun ”hoitaa” hänen isänsä Kaarlo. Mukavanoloinen vanha isäntä tulikin pian vilpolan vierustalle tulijaa tervehtimään, mutta kertoi samalla, että aikaa haastattelulle olisi täsmälleen yhden tunnin verran. Ei muuta kuin nauha heti pyörimään, sillä valmis radio-ohjelmakin olisi tunnin mittainen.


Täysikasvuinen Charolais-hieho painaa 500 kilogrammaa, sonni 700 kilogrammaa.


Alkujutustelun jälkeen vanha isäntä ei esitellytkään pääpihaa eikä päärakennusta, vaan vei minut vanhalle heinävintille koko loppuajaksi. Vierailuni aikana paikka oli autio, kahvila kiinni, mutta traktori täydessä toimessa muutaman työmiehen voimin.

Mutta käydäänpä sitten nopeasti asiat läpi, kunhan vanha isäntä on ensin malttanut sulkea kännykkänsä. Bosgård tarkoittaa vanhassa ruotsissa viljavaa asuinpaikkaa. Vanhan emämaan Ruotsin puolella sen nimisiä paikkoja on useampia – nykyisen Suomen alueella vain tämä.

Schildtin suvulle Bosgård siirtyi 1952, Kaarlo Schildtin syntymävuonna. Lapsuus kartanomiljöössä oli vilkasta, sillä työntekijöitä oli parisenkymmentä. ”Leikkikavereita oli heti kun avasi oven. Tämmöisiin paikkoihin kuuluu, että on paljon ihmisiä”, Schildt kertoo. Naapurin Sannäsissä oli sekä koulu että kyläkauppa. Nyt Schildtillä on kaksi pojanpoikaa, joiden kanssa on lähdettävä kauemmas. ”Jos ne jotain haluaa, niin se on sitten Porvoo mihin mennään.”

Tässä sijaitsi Husholmenin entinen pienlinnoitus.

Bosgårdin pihapiiri on Museoviraston suojeluksessa. Punainen talo on luultavasti ollut vanha päärakennus.


Schildtin aatelissuvun kenties kuuluisin jäsen on Kaarlo Schildtin isoisän isoisä, Wolmar Styrbjörn Schildt, 1800-luvulla elänyt piirilääkäri ja säästöpankin johtaja, joka keksi suomen kieleen uusia sanoja, esimerkiksi taide, tiede, uskonto ja puoliso. Hän yritti turhaan vakiinnuttaa suomen kieleen venykekirjoitusjärjestelmää, jossa pitkät vokaalit olisi korvattu yhdellä kirjaimella, jonka päällä on aksenttimerkki.

Wolmar Schildtin takia Bosgårdin juuret ovat oikeastaan Jyväskylän seudulla, sillä sieltä myydyillä mailla kartanon hankinta aikanaan rahoitettiin. ”Se oli visionääri se mies”, Schildt sanoo esi-isästään. Wolmar Schildtillä oli sormensa pelissä myös Jyväskylän yliopiston edeltäjän, vanhan opettajankoulutusseminaarin perustamisessa.

Viimeisimmän, vuonna 2012 tapahtuneen isännän vaihdoksen jälkeen Kaarlo Schildt sai jäädä asumaan Bosgårdin päärakennuksen yläkertaan, koska ei mielestään muualla osaisikaan asua. Kartano sijaitsee keskellä lajirikasta luontoa. Vierestä menee yksi isoimmista lintujen muuttoreiteistä. Riistaa vilisee jos jonkinlaista, ja Schildt on nähnyt pihapiirissä jopa ilvesemon kaksospentujen kanssa.

Vanha isäntä Kaarlo Schildt (vas.) ja tilanhoitaja Ville Mäki New Holland -traktorinsa kanssa.

Sitten haastatteluaika loppuu ja Kaarlo Schildtillä on kiire muualle. Hän ei osaa sanoa, missä nykyinen isäntä Aarne tai yhtiökumppani Marcus Walsh ovat. Lähden yksin etsimään Husholmenin kalliota peltotien viereltä.

Parin harhakäännöksen jälkeen löydän puomin ja taitan loppumatkan jalan. Kärrytie vie rannalle, jonka vasemmalla puolella kohoaa pieni kallio: Husholmen. Sen päällä on 1300-luvulla kohonnut herrojen talo ja paja. Keramiikkalöytöjen perusteella on päätelty, että asukkaat olivat saksalaisia ryöväreitä. Pohjasavesta on myös löytynyt terotettuja tukkeja. Lustomäärityksen perusteella ne ovat paljastuneet yhdeksi Suomen vanhimmista paalutuksista.

Paluumatkalla tiet ovat edelleen autiot ja lehmät istuvat laiskan oloisesti laitumella.

Pikku-Pernajanlahden rannalla on ollut asutusta jo kivikaudella.


Musiikit:
Telemann: Presto konsertosta e-molli. Matthias Maute, Sophie Lariviere ja Ensemble Caprice.
Oswald von Wolkenstein: Mi, mi, sol, fa. Margit Uebellacker, dulcimer.
Vaughan Williams: Pezzo ostinato sarjasta Charterhouse Suite. English Northern Philharmonia, joht. David Lloyd-Jones.
Beethoven: Muunnelmia sellolle ja pianolle F-duuri op. 66 Mozartin Taikahuilusta. Steven Isserlis, sello, ja Robert Levin, fortepiano.
Haydn: Kuorokohtaus ”Fulfilled at last the great work” oratoriosta Luominen. Atlantan kamarikuoro ja sinfoniaorkesteri, joht. Robert Shaw.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Lieksan vaskiviikko tarjosi uutta ja vanhaa

Henry Niemi (vas.), Santeri Kaipiainen, Sasha Mäkilä, Marjo Vainikainen ja Heli Suominen esittivät Lieksassa sinfonista puhallinmusiikkia.


Makkaraperunat maksaa kuusi euroa, tien toisella puolella viisi. Pienen rivitaloasunnon saa 16 000 eurolla. Huonekaluliikkeen ikkunassa roikkuu suttuinen käyrätorvi.

Ollaan Lieksan vaskiviikolla, joka perjantaina 36. kertaa käynnistyi Pielisen rannalla, vanhan Brahean kaupungin mailla. Taiteellinen johtaja trumpetisti Jouko Harjanne on jälleen kutsunut paikkakunnalle joukon nimekkäitä vaskisoitinten taitajia. Vuoden teemasoitin on pasuuna, jonka soittamisessa myös kilpaillaan.

Lauantaina klo 17 esiintyi kulttuurikeskuksen salissa ranskalainen pasuunavirtuoosi Jacques Mauger Timo Forsströmin uuden pasuunakonserton solistina. Teos on saanut innoituksensa Heikki Turusen Simpauttaja-romaanista ja sisältää niin tangoa kuin taltan nakutusta.

Loisteliaan Maugerin ohella huomiota herätti konsertin taitava orkesteri, Sinfoninen puhallinorkesteri Sisu, joka koostuu ammattilaisista ja harjaantuneista amatööreistä. Se esitti kapellimestari Sasha Mäkilän johdolla myös Leevi Madetojan, Olli Virtaperkon ja Jukka-Pekka Lehdon musiikkia.

Suunnittelultaan kiinnostavimmaksi kohosi Virtaperkon teos Music for "Old Europe" - kantaesityksensä vuonna 2003 saanut diptyykki, joka syntymänsä jälkeen on saanut useampia uudelleenesityksiä.

Forsströmin konsertto oli taitavasti puhallinorkesterin klassisia mahdollisuuksia käyttävä luomus, mutta jäi suuremmalta arkkitehtuuriltaan jonomaiseksi. Jukka-Pekka Lehto oli löytänyt Motus Contrarius -sävellykseensä hienoja äänenkuljetuksen hetkiä. Leevi Madetojan alkusoittofantasia henki 1930-luvun tunnelmaa.

Lieksan kirkon suunnittelivat Reima ja Raili Pietilä.
Engelin kirkosta säilyi kellotapuli.


Iltakonsertti alkoi klo 20 Reima ja Raili Pietilän suunnittelemassa mykistävän kauniissa Lieksan kirkossa. Valkosävyinen rakennus valmistui vuonna 1982, kun edellinen, Engelin suunnittelema kirkko oli tuhoutunut tulipalossa.


Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Joensuun kaupunginorkesteri esitti Huba Hollókoin johdolla Finlandian ja viidennen sinfonian. Välissä kuultiin Sibeliuksen lankomiehen Armas Järnefeltin Preludi, hittiteos, jota säännöllisesti kuulee muun muassa saksalaisen RBB-radiokanavan aamukonserteissa.

Joensuun kaupunginorkesteri soitti Lieksassa Sibeliusta.

Festivaalin tärkeimmäksi Sibelius-konsertiksi tällainen kokonaisuus ei aivan saanut tunnelmaa kohoamaan. Sinfonian sointi oli toki usein niin kuin pitääkin ja varsinkin vasket pääsivät esittelemään taitojaan, mutta taitteissa tai ilmaisun voimassa onnistuneita hetkiä oli turhan harvoin.

Musiikinnälän se silti hyvällä tavalla laukaisi - ja sehän ei oloa haittaa, sillä Vaskiviikko on vasta alkanut - kansainvälinen pasuunakilpailu ratkeaa keskiviikkona.

Lieksan kirkko.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kyläkonsertti ylitti odotukset

Muusikot konsertin jälkeen: Jukka Ylinen, Petrus Laitinmäki, Tuomas Rousi ja Lauri Ylinen.

Keskiviikkona 22.7.2015 koettiin Hämeen Härkätien varrella sijaitsevalla Letkun kylällä musiikillisia onnenhetkiä. Iltapäivällä, kahden sadekuuron välissä, täytti järjestämäni klassinen kamarikonsertti Letkun kylätalon, niin kutsutun Letkun pirtin, Mozartin ja Crusellin sävelin.

Idea kyläkonsertista syntyi, kun soitin vuosi sitten samassa paikassa sukujuhlien ohjelmanumerona Crusellin klarinettikvartettoa. Ihastuin paikan tunnelmaan ja akustiikkaan, ja houkuttelin tänä kesänä paikalle muutaman muusikkotuttavan. Viuluja tulivat soittamaan Petrus Laitinmäki ja Tuomas Rousi, alttoviulua Lauri Ylinen ja selloa Jukka Ylinen.

Markkinointibudjetti - niin kuin muukin budjetti - oli nolla euroa, mutta paikallisten avustuksella sana lähti kiertämään. Julisteen teki Lounais-Hämeen musiikkipäivien sihteeri Marjo Kanerva, Tuula Kauppi hoiti ilmoituksen tapahtumalehtiseen, isäni laittoi tietoa Ritz-seuralle. Edeltävällä viikolla kävin kiinnittämässä julisteita Letkun puodille ja Hämeen luontokeskukseen. Forssan lehti julkaisi konsertista uutisen.

Keskiviikkoaamuna pakkasimme pieneen Fiat Albeaan viulut, klarinetin, sellon, telineet ja esiintymisvaatteet. Karkkilan Lidlistä ostettiin evästä takahuoneeseen.

Kenraali sujui hienosti samalla kun yläkerrassa pidettiin lasten kesäleiriä. Ohjaajat tulivat kehumaan, miten upealta soitto kuulostaa. "Tulkaa konserttiin tunnin kuluttua", kehotin. "Voi kiitos, mutta ei me ehditä."

Tuli aika järjestää tuolit yleisölle. Riittäisikö viisitoista? No, laitetaan kolmisenkymmentä.

Tuntia ennen konsertin alkua perustin myyntikioskin ovelle. Ei ketään.

Sitten kello tuli puoli. Tuntematon auto ajoi parkkipaikalle ja sieltä purkautui kolme ihmistä. Eivät olleet kyläläisiä, eivät tuttuja eivätkä edes puolituttuja. Keitä? Sitten tuli toinen auto. Kolmas. Ihmisiä alkoi virrata. Lisää ja lisää. Jossain vaiheessa jouduin huikkaamaan perään: siellä on lisää tuoleja keittiössä!

Kun konsertin alkuhetki koitti, oli Pirtille ilmaantunut seitsemänkymmentä kuulijaa. Enempää ei hyvin mahtuisikaan.

Vivaldia, Beethovenia, Crusellia, Mozartia, Oskar Merikantoa. Kertoilin teoksista ja soitin parissa kappaleessa itsekin.

Kaksi ylimääräistä. Luvattiin kai tulla ensi kesänä uudestaan.

Ilta jatkui maistuvalla aterialla Yli-Jaakkolan salissa, minkä jälkeen käytiin vielä Torronsuolla maisemia ihailemassa.

Kiitos upealle yleisölle! Tullaan uudestaan.

Forssan lehti julkaisi konsertista ennakkojutun.


Kenraali.
Tuleekohan ketään...
...tuli!
Loppukiitosten aika.
Torronsuolla paistoi ilta-aurinko.
Lintutornissa nähtiin helpottunutta väkeä.
Forssan lehti 24.7.2015.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Laukon kartano elää taruissa ja kertomuksissa



Liisa Lagerstam tuntee kartanonsa.

Paistaa, pilveen menee, sataa, selkenee, paistaa. Ajomatka Pirkanmaalle, Tampereen eteläpuolella sijaitsevalle Vesilahdelle, etenee luonnonnäytelmän lävitse. Kun viimein käännytään Hinsalanniemelle, roikkuu taivaalla juuristaan tummia kumpupilviä. Hevoset leiskauttelevat häntiään, maitohorsmat keinuvat laitumien reunoilla, koivukujanteiden tyngät kertovat entisaikojen vauraudesta.

Talorykelmän ja parin hevosmiehen neuvojen jälkeen saavutaan Laukon kartanon päärakennukselle, joka hohtaa vihreää nurmea vasten liidunvalkeana ja hiukkasen isottelevana. Kartanon emäntä, taidehistorioitsija ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Liisa Lagerstam vilkuttaa kuistilta. Vaihdamme kuulumiset etupihalla, Jussi Mäntysen hirvipatsaiden ja punaisten pelargonioiden vierellä. Pyhäjärveltä kantautuva ukkosen jyrähdys ajaa pian sisätiloihin. Taas sataa. Rankasti.

Laukon kartanon historia on jylhänkomea, vaikka siitä on jäänyt vain vähän käsin kosketeltavia todisteita. Ensimmäinen merkintä on vuodelta 1416, mutta asutusta on uusimpien tietojen mukaan ollut viimeistään 800-luvulla jälkeen ajanlaskun alun.

 
Ravihevosten siittäminen loppui Laukossa pari vuotta sitten.

Paikka on aina ollut tärkeä, sillä se sijaitsee keskeisen vesireitin varrella: Pohjanlahden, Kokemäenjoen, Pyhäjärven ja Kuokkalankosken välissä, joita pitkin pääsi mereltä Hämeen sydänmaille. Laukko oli myös alun perin saari ja sen takia kätevämpi puolustettava.

Liisa Lagerstam syntyi ja kasvoi Laukossa kolmen veljensä kanssa. Lapselle kartanomiljöö tarjosi jännittäviä leikkimahdollisuuksia. ”Täällähän on valtavasti kaikenlaisia luolia ja kellareita”, hän kertoo. Ympäristö vaikutti siihen, että Lagerstamista tuli taidehistorioitsija. ”Sanoisin että paljon nuo aulojen muotokuvat ja hienot antiikkiesineet ovat minuakin pienestä asti inspiroineet.”


Päärakennuksen halli.
  
Laukko on yksi Suomen kuuluisimmista kartanoista ja keskiaikaisista merkkikartanoista pohjoisin. Laukon historian tärkein omistaja oli vauras Kurki-suku (Kurck), joka viimeistään 1400-luvun alkupuolella asettui paikalle asumaan ja viihtyi siellä neljän sadan vuoden ajan. Maaherra Gabriel Kurjesta (1630-1712) väitöskirjansa kirjoittanut Liisa Lagerstam kertoo, että suku oli syvästi kiintynyt Laukkoon ja he myös itse asuivat Laukossa aina kun se oli mahdollista. ”Kyse ei ollut voutikartanosta, jota Tukholmasta tai Turusta käsin olisi isännöity, vaan aidosta kodista.”

Laukko tunnetaan myös Elinan surma -balladin tapahtumapaikkana. Sen kokosi kartanossa vuosina 1825-1849 säännöllisesti asunut Elias Lönnrot paikallisista toisinnoista ja kirjallisista muistiinmerkinnöistä. Myöhemmin on havaittu, että tarina morsiamen polttamisesta tunnetaan kaikkialla Euroopassa ja Vesilahdelle se on tullut Tanskasta. Suomalaisessa versiossa miespääosassa on kartanonherra Klaus Kurki.

Laukon Kurjilta ostanut Turun Akatemian professori Agapetus Törngren tapasi Lönnrotin yliopistolla ja tarjosi tälle työtä alun perin ottopoikansa kotiopettajana. Lönnrot viihtyi kartanolla myöhemmin kansanrunouden kirjoittajana ja sai tukea erityisesti rouva Eva Törngreniltä, vauraan teollisuus- ja tiedesuvun tyttäreltä, joka oli innostunut kansanperinteen keräämisestä.

Laukosta tuli Kalevalan syntypaikka, sillä Lönnrot viimeisteli teoksen ja päiväsi sen siellä emäntä Eva Törngrenin syntymäpäivänä 17.4.1849, joka oli myös Eliaksen nimipäivä. Kaksi Vesilahden torpparin poikaa hoiti puhtaaksikirjoituksen. Laukon metsästyshuoneessa on edelleen esillä Lönnrotin lahjoittama kannel, joka kunnostettiin 1990-luvulla soittokelpoiseksi. 

 
Elias Lönnrotin lahjoittama kannel.

Kartanon nykyinen päärakennus on massiivista uusklassismia vuodelta 1931. Sen rakennutti tamperelainen tehtailija, kauppaneuvos Rafael Haarla, joka oli tunnettu Lapuan liikkeen mies ja kiintynyt fasistiseen arkkitehtuuriin. Hän alkoi tietoisesti rakentaa Laukolle suurta suomalaista menneisyyttä historiikkeineen ja suomentamalla Kurck-suvun nimen Kurjeksi. Sisustuksen tyylihuonekalut hän teetti tamperelaisilla höyrypuusepillä ja maalautti seinille kopiot Kurkien sukumuotokuvista, jotka silloin sijaitsivat suvun viimeisen jäsenen Sigrid Kurckin linnassa Ruotsin Ryngessä. Nykyään alkuperäiset löytyvät Malmön taidemuseosta.

Haarlan perikunnalta paikan osti Liisa Lagerstamin isä Juhani Lagerstam vuonna 1968 ja alkoi sisustaa päärakennusta aidoin renessanssi- ja barokkihuonekaluin. Yläkerran yksityistiloihin hankittiin pohjoismaista empire- ja kustavilaisesineistöä. Lagerstam oli kiinnostunut myös nykytaiteesta, mistä syystä perheellä on paljon muun muassa Kauko Lehtisen teoksia.

Antiikki- ja taideharrastuksen ohella Lagerstamien perheen jokapäiväiseen elämään kuuluivat ravihevosten kasvatus ja ruokakulttuurin vaaliminen. Liisan äiti Leena Lagerstam kokosi kartanokeittiön parhaat perinteet vuonna 2008 keittokirjaan nimeltä Laukon kartanon keittiössä. Hevosia kartanolla näkee edelleen, mutta niitä hoitaa vuokralainen, Laukon hevoskuntoutuskeskus.



Laukon kaivauksista löytyneitä viini- ja oluthanoja.

Liisa Lagerstamille kolmisenkymmentä rakennusta käsittävä kartano siirtyi vuonna 2013. Juhani-isä kuoli vuonna 2006, Leena-äiti asuu päärakennuksen yksityistiloissa ja Liisa miehensä Jouni Minkkisen kanssa tilanhoitajan talossa kartanokylän korkeimmalla kohdalla.

”Laukko on suuri historiakartano, joka elää taruissa ja kertomuksissa”, Lagerstam luonnehtii. ”Pitkälle se liittyy kansalliseen ja kansallisromanttiseen perinteeseen. Laukko on nimenomaan suuri suomalainen kartano.”

Vuonna 2016 Laukko viettää 600-vuotisjuhliaan. Silloin kartano avataan suurelle yleisölle – tähän mennessä tiloihin on saanut tutustua erikseen varatuilla kiertokäynneillä. Perusteilla ovat antiikkiliike, puoti, kahvila, ravintola, juhla- ja kokoustiloja sekä runsaan tunnin kestoinen laivayhteys Tampereen Laukontorilta. Tavoitteena on houkutella paikalle 20 000 vierailijaa vuodessa. Päärakennus on suunnitelmista huolimatta tarkoitus säilyttää osin yksityiskotina.

Päärakennus valmistui vuonna 1931.



Laukossa vierailevan ei kannata nostaa esiin omia siteitään mahtavaan Kurki-sukuun. Kurkien jälkeläisiä ilmoittautuu kiertokäynneillä Lagerstamin mukaan hyvin usein. Kurki-suku on virallisesti sammunut, mutta naislinjaisesti jälkeläisiä on valtavasti, eivätkä yhteydet ole kovinkaan kiinnostavia.

Vierailun päätteeksi Liisa Lagerstam näyttää minulle kuuluisan Pirunkellarin, joka sijaitsee aivan päärakennuksen vieressä. Sinne laskeudutaan kuluneita kiviportaita pitkin. Hämmästyksekseni kellari on melko pieni – ehkä vain päärakennuksen ruokasalin kokoinen. Kellarista kulkee tarinoiden mukaan useita salakäytäviä lähiseudun kallioille. Seinästä pistää esiin kaksi tukevaa parrua, joiden tarkoitusta ei ole kyetty selittämään.

1980-luvulla tehtiin kymmenen vuotta kestäneet arkeologiset kaivaukset, joiden myötä saatiin selville, että Laukon vanha päärakennus on sijainnut Pirunkellarin yhteydessä. Se on muistuttanut muita Ruotsin valtakunnan 1400- ja 1500-luvun kartanolinnoja, kuten Kuitiaa.

Lopuksi otetaan valokuvat. Kun Liisa Lagerstam seisoo eteisaulassa ja hymyilee, kaikki vaikuttaa olevan juuri niin kuin pitää. Tämä on hänen kotinsa.
 

Pirunkellarissa säilytettiin Liisan lapsuudessa perunoita.

Jussi Mäntysen hirvi-patsas.


Musiikit:
Mico: Fantasia. Phantasm-gambayhtye.
Anonyymi: Gigue (Gabriel Hanneliuksen nuottikirjasta). Petra Aminoff.
Anonyymi: Por ce que verite die. Oliphant.
Pärt: Memento. Viron filharmonian kamarikuoro, joht. Tõnu Kaljuste.
Arkkiveisu: Laukon lakko. Sulo Vakkari.