sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Jäätiköllä tuli kuuma

Matkalla jäälle.

Terveiset Uuden-Seelannin eteläsaarelta, jossa talvi on sujunut tavanomaisissa merkeissä: on hiihdetty, luisteltu, lämmitelty takan ääressä ja juotu kuumaa.

Retki saaren länsireunamalle, Franz Josefin jäätikölle, arvelutti etukäteen lämpötilojensa puolesta. Toki muutakin jännitettävää oli, sillä jos sää retken aikana huononisi, eikä helikopteri sen takia pääsisi hakemaan meitä takaisin, olisi jäätikölle jäätävä yöksi. Ja etukäteen oli allekirjoitettava kaikenlaiset vakuutukset siitä, että oli ymmärtänyt reissun riskit ja kuolemanvaarat. Eikä ollut sydänvikaa, verenpainelääkitystä, ylipainoa tai raskaana.

Helikopterilennolle sai ottaa elämäni pienimmät käsimatkatavarat: järjestäjän osoittamaan vyölaukkuun mahdutettiin jäärautojen lisäksi juomavesi ja muonaa. Kameran sai pitää kaulassaan, nauhurin tungin välihousujen taskuun.

Jäätikön reunalle päästyämme läksimme Alex-oppaan johdolla kävelemään syvemmälle kohti sinistä rinnettä. Matkalla tuli monta kertaa ihmeteltyä, miten moni-ilmeistä jää on. Sanastoa ei lumen, veden ja jään olomuodoille tunnu englannin kielessä olevan niin paljon kuin suomessa. Mutta aina löytyi ilmaisuja. "Tuo on kuin minttujäätelöä. Ja on siinä hieman suklaatakin."

Kontattiin luolista, ahtauduttiin solista.

Entä se lämpötila sitten? Kuuma tuli.

Retki alkoi kävelyllä sademetsän läpi. Kyllä: viileänlauhkean sademetsän, jossa voi talvisin nähdä jääpuikkoja.
Crampons, eli jääraudat.


Mittakaavaa voi olla vaikea hahmottaa...

...mutta nuo tuolla ovat ihmisiä.



Tästä olisi saanut monta Gin Tonicia.

Alex hakkasi rinteeseen askelmia.


Kapea sola, jota kuljettaessa käytetään jonomaista askellustapaa.

Paluumatka.
Hostelissa odotti lämmin peti.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Nyt on vuoden pimein aika

Juhannusmökki Uuden-Seelannin eteläsaarella. Vasemmassa alakulmassa kiiltomatoja.

Vuoden pimein aika on nyt. Kuuraa, loskaa, hyhmää. Kiiltomatoja.

Hyvää Juhannusta Uudesta-Seelannista.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Lavan takana Pietari Inkisen kanssa



Kapellimestari Pietari Inkinen selasi partituuria pukuhuoneessaan.


Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin kotisalin Michael Fowler Centren takatilat ovat arkiset. Muusikot saavat laskea soitinkotelonsa kouluruokalaa muistuttavan nuhjuisen salin pöydille, solistia ja konserttimestaria varten löytyy pari ikkunatonta koppia. Kapellimestarihuoneessa on sentään ikkuna ja pieni kylppäri. Lavalle mennessä täytyy varoa, ettei lyö päätään lavan reunalle laskeutuvan ykkösparven puupaneeleihin.





Jean Sibeliuksen Lemminkäisen harjoitukset etenevät rennoissa tunnelmissa. Soitetaan läpi, hiotaan taitteita ja ylimenoja, tarkistellaan balanssia. Englannintorvensoittaja Michael Austin saa soolonsa päätyttyä kollegiaaliset aplodit. Kun tauko koittaa, ylikapellimestari Pietari Inkinen ei meinaa ehtiä lavalta pois, kun niin monella on asiaa: valokuvaajalla, lehdistöpäälliköllä, assistentilla ja soittajilla.


Harjoitustauolla Inkinen jutteli ykkösviulisti Haihong Liun kanssa.
Orkesterissa vieraili alttoviulisti Petteri Poijärvi Helsingin kaupunginorkesterista.

Inkinen aloitti ylikapellimestarikautensa Uudessa-Seelannissa 2008, johdettuaan orkesteria ensimmäistä kertaa kaksi vuotta aiemmin. ”Meillä synkkasi ja tuli tuloksia heti”, Inkinen muistelee. Pitkä, Euroopasta käsin lähes kolmenkymmenen tunnin lentomatkakaan ei silloin hirvittänyt. ”Lennellään nyt tässä nuorempana näin kauas sitten”, hän kertoo ajatelleensa.

Inkinen sai samaan aikaan kyselyjä myös muiden orkesterien ylikapellimestariksi, mutta Uusi-Seelanti vei voiton, sillä täysikokoisena sinfoniaorkesterina se sopi heti suurten myöhäisromanttisten orkesteriteosten tekemiseen.

Inkinen pitää muusikoidensa erilaisista taustoista. Kolme neljäsosaa on paikallisia, loput tulevat pääosin Euroopasta ja Aasiasta. Pelkästään ykkösviulussa on yhdeksän eri kansallisuutta, mikä tuo vapautta tulkintoihin. ”Ei ole tradition painolastia. Täällä voi hyvin vapaasti omaa tyyliä muokata”, Inkinen kertoo.


Dominion Post -lehti haastatteli ja valokuvasi Pietari Inkistä.

Pietari Inkinen aloitti kapellimestariopinnot 14-vuotiaana Jorma Panulan johdolla. Ensimmäisen kokemuksen orkesterin edessä hän muistaa hyvin. Harjoitusorkesteri eli niin kutsuttu Kapubändi oli Panulan oppilaiden käytössä Sibelius-Akatemian konserttisalissa Pohjoisella Rautatiekadulla. Joku Joseph Haydnin sinfonioista lähti käyntiin Panulan antamilla lyöntikaavan ohjeilla: ”Pum, alas ykkönen. Kahvila, Eduskuntatalo, ylös”, Inkinen muistelee. ”Siitä se lähti, sillä lailla lyödään neljään.”

Ensimmäiset askeleet musiikin parissa Inkinen otti 4-vuotiaana synnyinkaupunkinsa Kouvolan Suzuki-ryhmässä Pohjois-Kymen musiikkiopistossa. Kauempaa suvusta löytyy kanttoreita, mutta perheessä ei ole muita ammattimuusikoita. Aluksi hän haki opiskelemaan pianonsoittoa, mutta pääsykokeissa ilmenneen tarkan sävelkorvan takia hänelle tarjottiin viulua. Piano kulki jonkin aikaa viulun rinnalla, kunnes viulu vei kokonaan voiton.

Ennen läpimurtoaan kapellimestarina Inkinen ehti luoda komeaa uraa viulistina. Hän on esiintynyt lähes kaikkien suomalaisorkesterien solistina, voittanut Kuopion viulukilpailun ja tullut neljänneksi Sibelius-viulukilpailussa. Orkesterikiireistä huolimatta hän pitää edelleen yllä soittotaitoaan. Viimeksi hän soitti Bachin d-molli-kaksoisviulukonserton solistina johtamansa Ludwigsburgin linnafestivaalin avajaiskonsertissa Baden-Württembergissä.






Tulevat haasteet pitävät sisällään ylikapellimestarin pestit Prahan sinfoniaorkesterin ja Japanin filharmonikkojen kanssa. Niitä hän aikoo hoitaa Sveitsin Baselista käsin, jossa hänellä on koti tyttöystävänsä Sarah Fritzin kanssa.

Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu uuden ohjelmiston opiskelua. ”Kyllä mä haluaisin ennemmin tai myöhemmin kaikki Wagnerin oopperat johtaa”, Inkinen sanoo.

Tällä viikolla hänen on kuitenkin hoidettava jäähyväiskiertue Uuden-Seelannin molempien saarten suurimmissa kaupungeissa. Kahdeksan vuotta ylikapellimestarina on tullut täyteen – ensi vuonna Inkinen nimitetään orkesterin kunniakapellimestariksi. Paluu saarivaltakuntaan on sovittu vuodelle 2017.







Ohjelman musiikit:
Sibelius: Musette musiikista näytelmään Kuningas Kristian II. Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen.
Wagner: Siegmundin kevätlaulu oopperasta Valkyyria. Simon O’Neill ja Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen.
Mozart: Allegro sinfoniasta nro 8 D-duuri. Baijerin kamariorkesteri, joht. Pietari Inkinen.
Wagner: Siegfriedin Reininmatka oopperasta Götterdämmerung. Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen.
Rautavaara: Con grandezza sinfoniasta nro 8 ”The Journey”, ”Matka”. Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Yleisö juhli Pietari Inkisen jäähyväisiä Wellingtonissa



Wellington.

Kun kuninkaallisen laivaston komentaja James Cook vuonna 1774 matkusti Uuteen-Seelantiin, oli hänellä Resolution-aluksellaan mukanaan 112 miestä, 16 tykkiä, hevosia, karjaa, lampaita, vuohia, varapurjeita, juomavettä ja ruumassa ylimääräinen osiin purettu varakutteri.

Nykyään matkustaminen on hankalampaa, kun kaukomatkoillakin kaikki tavara pitää saada mahdutetuksi parin-kolmenkymmenen kilon vetoiseen matkalaukkuun. Onneksi makeaa vettä on nykyään tarjolla erikoisemmissakin etapeissa – kuten Hong Kongin Victoria-kukkulalla tai lentokoneessa Vanuatun yläpuolella.

Michael Fowler Centre, Wellingtonin sinfoniakonserttien pitopaikka.

Nauhuri, kamera, läptoppi ja talvivaatteet mukanani olen matkustanut Uuden-Seelannin kaukaisille saarille seuraamaan maan ykkösorkesterin, Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin konsertteja, joissa se hyvästelee suomalaisen ylikapellimestarinsa Pietari Inkisen.

Inkisen kausi on kestänyt kahdeksan vuotta, minkä aikana orkesteri on kiertänyt Eurooppaa Wienin Musikvereinia myöten, soittanut Beethovenin sinfoniasarjan, esittänyt ja levyttänyt kaikki Sibeliuksen sinfoniat ja äänittänyt yhä enevässä määrin elokuvamusiikkia. Orkesterin eniten yleisöä kerännyt soitto kaikuu kahdessa Hobitti-elokuvassa, joiden lopputeksteissä näkyy myös suomalaisen konserttimestarin Vesa-Matti Leppäsen nimi.

Inkisen jäähyväiskiertue käynnistyi maan pääkaupungista Wellingtonista perjantaina ja lauantaina 12. ja 13.6.2015. Inkisen nimeä kantavan festivaalin konsertit pidettiin orkesterin kotisalissa, vuonna 1983 valmistuneessa ruskeasävyisessä Michael Fowler Centressä, joka on nimetty merkittävän arkkitehdin mukaan ja joka sinfoniakonserttikäytössä vetää 2209 kuulijaa viinitarhanomaiseen saliinsa.

Festivaalin kaksi konserttia esitteli Inkisen kaudelle olennaisimmat säveltäjät ja paljasti orkesterin soinnista yhä vain huumaavampia puolia. Kaikki huipentui lauantaina kuultuun Jean Sibeliuksen Lemminkäis-sarjaan.


Michael Fowler Centren konserttisali sisältä.

Perjantain konsertti oli omistettu musiikille Richard Wagnerin oopperoista Siegfried ja Götterdämmerung, joiden solisteina lauloivat tenori Simon O’Neill ja sopraano Christine Goerke. O’Neill on Suomessakin vieraillut uusiseelantilainen tenori, jonka Inkisen kanssa tekemä levy Wagnerin musiikista valittiin BBC Music Magazinen kuukauden levyksi 2010. Hänen tulkintansa olivat jälleen vangitsevia ja uljas tenoriääni kellui vapautuneesti paksun orkesterikudoksen päällä.

Orkesterin osalta vavahduttavinta kuultavaa oli Götterdämmerung, jonka sointikerroksista Inkinen nosti aina olennaisimman esiin ja piti näin taitavasti yllä musiikillista jännitystä. Eniten ihailin jousistoa – esimerkiksi ykkösviulujen soli-paikat virtasivat vapautuneesti. Jousiston kanssa taitavana viulistina tunnettu Inkinen on tehnyt paljon työtä, jonka tulokset olivat kuultavissa vieläkin selkeämmin lauantaina Beethovenissa.

Beethovenin viulukonserton solistiksi oli alun perin kiinnitetty Inkisen kanssa Euroopan-kiertueen 2010 tehnyt Hilary Hahn, mutta koska lääkärit olivat kieltäneet häneltä matkanteon pitkälle ehtineen raskauden takia, oli sijaiseksi saatu vähintään yhtä loistelias Karen Gomyo.

Pietari Inkinen orkesterinsa edessä.

Väliajan jälkeen konserttimestari Vesa-Matti Leppänen piti puheen, jossa hän tiivisti Inkisen kauden kohokohdat viihdyttävien anekdoottien höystämänä. Sen päätyttyä astui hymyilevä Inkinen vielä kerran ylikapellimestarin ominaisuudessa kotisalinsa lavalle, kumarsi, kääntyi orkesteriinsa päin ja käynnisti Sibeliuksen Lemminkäisen.

Kalevalan sankarista innoittunut teos sai Inkisen käsissä väkevän, wagneriaanisen tulkinnan, jossa oli liikkumatilaa dramaattisille vaski-impulsseille, jousiensemblelle, eri sävyisille crescendoille ja diminuendoille sekä ennen kaikkea englannintorvensoittaja Michael Austinille, jonka piirtämästä Tuonelan joutsenesta sukeutui paras koskaan kuulemani esitys. Sointivärit välkehtivät näinkin vaatimattomassa akustiikassa, eikä Austin aina viivytellyt samalla tavalla muiden muusikoiden kanssa, vaan veti tarinaa solistisesti eteenpäin.

Viimeisten akordien päätyttyä yleisö puhkesi hurjiin suosionosoituksiin, nousi seisomaan, ja lavalla nähtiin värikkäiden paukkuserpentiinien lentonäytös.

Amanda ja Stefanie kehuivat illan solistia Karen Gomyota.

Yleisöä konsertin jälkeen jututtaessani kommentit olivat ylistäviä. Eräs vanhempi rouva kertoi matkanneensa Australiaan saakka kuuntelemaan Inkisen johtamaa Wagnerin Ringiä. Ja Sibelius oli kaikkiin kolahtanut - niin kuin se on täällä tehnyt jo vuosikymmenten ajan. Sibban musiikissa on paljon samaa kuin Uuden-Seelannin kansallissäveltäjässä Douglas Lilburnissa.

 
Johtokunnan jäsen Dame Bronwen Holdsworth on Uuden-Seelannin vaikutusvaltaisimpia liikenaisia ja taitava pianisti.

Sam, Daniel ja Dwaine halusivat tulla katsomaan Pietari Inkisen jäähyväisiä.

Juhlat jatkuivat cocktail-tilaisuudella yleisöaulassa, sen jälkeen meluisammissa merkeissä muusikoiden kerroksessa.

Kaikesta näki, että näillä vehmailla saarilla on viimeisten kahdeksan vuoden aikana kypsynyt uusi suomalainen kapellimestaritähti. Seuraavaksi Inkinen on kiinnitetty Prahan sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi ja vuoden kuluttua hän aloittaa samassa tehtävässä Japanin filharmonikoiden edessä Tokiossa.

Ennen uusia haasteita Inkistä juhlitaan tällä viikolla vielä jäähyväiskiertueen muissa kaupungeissa Christchurchissa, Dunedinissa ja Aucklandissa.

Hyvin meni! Soolopasunisti David Bremner.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Lemminkäinen lähti maapallon toiselle puolelle

Pietari Inkinen Lemminkäisen jälkeen.

Paljastettava se on: olen matkannut maapallon toiselle puolen, Uuteen-Seelantiin, seuraamaan kapellimestari Pietari Inkisen jäähyväiskonsertteja maan ykkösorkesterin, Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina.

Tänään oli viimeinen konsertti Wellingtonissa, ohjelmassa Sibeliuksen Lemminkäinen. Tuonelan joutsen oli niin vangitseva, etten ole moista aiemmin kuullut. Wienin filharmonikot soittavat saman teoksen Helsingissä tänä iltana. Toivottavasti he yltävät lähellekään tätä.

Jatkoa seuraa lähipäivinä...


Pietari Inkinen piti hauskan jäähyväispuheen.

Shannon kertoi soittaneensa Suomen Kansallisoopperassa. Lisätietoja kellään?

Uudessa-Seelannissa suosittu konsertin väliaikaeväs: Jätski.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Tunnelmia kevään viimeisestä konsertista

Janne ja Aino. Tarkemmin sanottuna Janne Koskinen ja Aino Porra.

Vielä ehtii muistella, mitä tulikaan... soitettua. Nimittäin toukokuun viimeisenä viikkona liityin Sipoon kamariorkesterin riveihin, joka kapellimestari Tapio von Boehmin johdolla soitti ahh niin ihanan Johannes Brahmsin toisen sinfonian! Boehm teki samalla vakuuttavan ja vaikuttavan Brahms-debyyttinsä.

Mikä parasta, samassa konsertissa taituroi Kuhmon klarinetistilahja Lauri Sallinen Mozartin klarinettikonserton solistina. Ja koska eihän sen orkesteriosuuteen ole kilpailevia klarinetteja kirjoitettu, sain sen ajan istua kirkon penkissä Laurin verratonta soittoa kuuntelemassa.

Konserttipaikat, Sipoon uusi kirkko ja Keravan kirkko tekivät toukokuun valossa vaikutuksen. Keravalaiset eivät tunnu omaa kirkkoaan arvostavan, vaan kutsuvat sitä "piruntorjuntabunkkeriksi". Minusta Ahti Korhosen suunnittelema rakennus on kodikas, kekseliäs ja leikkii luonnonvalon kanssa hurmaavasti.

Pääsin kaiken tohinan keskellä samaan kuvaan orkesterin ykkösoboistin Aino Porran kanssa, jonka karisma kenties hiukan muistuttaa hänen isoisäänsä Jean Sibeliusta.

Nyt olen ansaitulla soittotauolla. Heinäkuussa taas.


Keravan kirkko. Ei hullumpaa.

Lauri Sallinen harjoitteli Mozartia.
Karonkassa todettiin yhteisesti: Hyvin meni! Kapellimestari Tapio von Boehm vasemmalla.

Iloiset veljekset: viulisti Harri Forstén ja sellisti Eero Forstén.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Miten juoda ja polttaa niin kuin Sibelius?



Tämä olisi voinut maistua Sibeliukselle.

Jos ihailee Jean Sibeliusta niin paljon että haluaisi juoda samoja viinejä ja polttaa samoja sikareita, niin olisiko se tänä päivänä edes mahdollista? Kyllä, vastaa kaksi nautintoaineiden asiantuntijaa, ravintola Savoyn sommelière Noora Bouix ja sikareista kirjoittanut professori Olli Alho. Sibelius nautti monia edelleen valmistuksessa olevia klassikkomerkkejä, joista tosin osa on hyvin kalliita.

Punaviinien makuihanteet ovat kestäneet aikaa hyvin. Punaviineistä Sibeliuksen merkkejä olivat esimerkiksi St. Emilion, Château Paveil de Luze sekä Château Pontet-Canet. Bordeaux’ssa sijaitsevan Margaux’n alueen viineissä Sibelius sai haistella ruusuntuoksua. Alueen tiloista Sibelius nautti esimerkiksi todella kuuluisan Château Palmerin viiniä. ”Se on tänäkin päivänä upea viini ja ihan samanlainen kuin aikanaan”, Bouix kertoo.

Burgundista Sibelius on juonut Vosne-Romanéen kylän viiniä, joka on Burgundin kuuluisin ja hienoin punaviinikylä. Alueelta tulevan, erään maailman kalleimman punaviinin Romanée-Contin maaperää kehutaan jo 1500-luvun kirjallisuudessa. ”Niissä on paljon samaa kuin Margaux’n viineissä. Ne ovat hyvin kosiskelevia, monivivahteisia, huumaavan tuoksuisia ja todella samettisia. Ihan samanlaisia kuin silloin aikanaan”, Bouix kertoo.

Yksi suuri muutos Bordeaux’n viinintuottamisessa on Sibeliuksen aikojen jälkeen tapahtunut. Vielä toisen maailmansodan jälkeen viinejä ei välttämättä pullotettu tiloilla, vaan pullottajien nimiä seurattiin yhtä lailla kuin tuottajatilojen. Näin teki myös Sibelius.

Bouix löytää Sibeliuksen ostoslistoilta myös muita tuttuja nimiä, kuten O.P. Anderssonin akvaviittiä, Dry Sackin sherryä ja Cointreaun likööriä. Yksi surun aihekin on: vuodesta 1937 Savoyn Marskin ryypyn ainesosana toimineen Pöytäviinan valmistus lopetettiin viime syksynä.

Oliko Sibeliuksella kallis maku? ”Kyllä viinit ainakin ovat olleet aika kalliita. Varsinkin punaviinit ovat olleet maailman parhaita. Konjakit ja likööritkin ovat olleet kalleimmasta päästä.” Jos sibeliaanin rahat eivät riitä mestarin lempiviineihin, voi muistaa, että Ainolassa kului myös 5-8 litraa maitoa päivässä.

Noora Bouix ja Olli Alho tuntevat Jean Sibeliuksen nautintoaineet.

Sibeliuksen sikarimakuun voi samaten tänäkin päivänä tutustua. Professori Olli Alho luettelee klassisia havannalaisia merkkejä, jotka olivat tuttuja myös Sibeliukselle: Montecristo, Bolívar, Romeo y Julieta, Rafael Gonzales, H. Upmann, Ramón Allones. ”Nämä merkit on yleensä perustettu 1830-1840-luvuilla ja niitä valmistetaan edelleen Havannassa. Niiden polttaminen ja omistaminen on sikarinharrastajalle suuri ilo”, Olli Alho toteaa.

Muutoksia sadassa vuodessa on kuitenkin tapahtunut. ”Trendi näyttää olevan, että sikarit ovat väkevöityneet”, Alho harmittelee, sillä hän itse polttaa mielellään myös miedompia sikareita.

Voidaanko siis sanoa, että vaikka Sibelius poltti lukumäärällisesti paljon sikareita, niin niiden vaikutus oli vähäisempi kuin nykyään, koska ne olivat miedompia? Alho arvelee, että Sibelius poltti yhtä lailla väkeviä yksilöitä. ”Ehkä hän halusi polttaa pois paremmasta päästä, jotta ne eivät olisi päässeet kuivamaan.” Ainolassa Alho on nimittäin tehnyt erikoisen havainnon: Sibelius ei omistanut sikarien säilytykseen tarkoitettua humidoria.

Kun sikarit ovat parin sukupolven aikana väkevöityneet, niin viinit puolestaan ovat kuivuneet. Noora Bouix arvelee, että Sibeliuksen nauttimat samppanjat olivat puolikuivia tai jopa makeita, kun nykyään lähes kaikki samppanja on kuivaa.

Tapaamisen päätteeksi Noora Bouix tarjoaa Alholle ja minulle kuuluisaa Quinta do Novalin portviiniä vuodelta 1978. Ihastelemme mansikoiden, vadelmien ja karamellien makuja. Bouix on tullut siihen tulokseen, että juuri tällainen juoma olisi ollut Sibeliukselle mieluinen valinta sikarin viereen.

Eikä aikaakaan kun Bouix ja Alho sytyttävät sikarit. Polttelua katsellessani muistan viisaat sanat Olli Alhon ja Jari Ehrnroothin kirjasta Sikari aamusta yöhön: ”Se, jolla on sikari, hallitsee nautintoa.”



Musiikit:
Sibelius: Neilikka op. 85/2. Vladimir Ashkenazy.
Sibelius: Mélisande rukin ääressä näytelmämusiikista Pelléas ja Mélisande. Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä. 
Sibelius (täydentänyt J. Kuusisto): Menuetti F-duuri. Jaakko Kuusisto ja Taneli Turunen. 
Sibelius: Luonnotar. Lea Piltti ja Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Eugene Ormandy. 
Lindberg: Expo. New Yorkin filharmoninen orkesteri, joht. Alan Gilbert.