maanantai 20. huhtikuuta 2015

Hämmentävän avoin säveltäjäkirja Aulis Salliselta


 
Säveltäjä Aulis Sallinen täytti 80 vuotta ja julkaisi kirjan.

Klassisen musiikin toimittajissa on pari naista, jotka harvoin päästävät suustaan huudahduksen ”ihana!” Näin silti tapahtuu, kun joku lausuu säveltäjä Aulis Sallisen nimen. Olen oppinut, että Aulis on ihana ja charmantti. Mitä Aulis on tehnyt? Minkälainen hän on?

Aulis on kotoisin köyhistä oloista, evakko, säveltänyt rakastettuja oopperoita, kamarimusiikkia, sinfonioita, seurallinen, hauska, sivistynyt, jäänyt leskeksi, neljän pojan isä, omistaa saaren, asuu osan vuodesta Provencessa, kokenut vääryyttä, Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen, Chevalier de l’Ordre des Arts et des Lettres, Helsingin yliopiston kunniatohtori. Täytti huhtikuussa 80 vuotta.

Olin jo saada Auliksen haastatteluun. ”Ihanaa!” Tämä olisi tapahtunut seuraavassa televisioitavassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa 22. toukokuuta, kun orkesteri esittää hänen säveltämänsä Elämän ja kuoleman lauluja. Viime viikolla sain tietää, että Aulis peruutti tulonsa, vaikka konsertti muuten pidetäänkin.

Konserttisuunnitelmista voi lukea uudesta kirjasta Aulis Sallinen – säveltäjä (Helsinki: Auditorium 2015). RSOn intendentti Tuula Sarotie oli helmikuussa 2012 pyytänyt Sallista Paavo Heinisen 75-vuotisjuhlakonsertin johdantokeskusteluun.

Tästä Sallinen oli kieltäytynyt, mutta saanut samalla ajatuksen omista 80-vuotisjuhlistaan. ”Olisihan upeaa, jos silloin saataisiin uuteen musiikkitaloon soimaan Elämän ja kuoleman laulut. Uusi loistava kuoro, uudet solistit (niin, soolo-osuudet voitaisiin todellakin jakaa kahden laulajan kesken), uusi akustiikka. Kiehtova ajatus!” (s. 239-240)

Solistiksi Aulis Sallinen on saanut mieleisensä sopraanon, Johanna Rusasen, jota hän kuulee Naantalin talvikonsertissa 2009. ”Johannalla on komeasti soiva sopraano, onko maassamme kellään toisella tällä hetkellä samanlaista? […] Johannalla on suuri eläytymiskyky ja taipumus ymmärtäviin tulkintoihin.” (s. 197) Johannan kanssa konsertissa esiintyy hänen veljensä Ville.

Entä itse kirja sitten? Sen luettuani olen alkanut ihailla Aulis Sallista enemmän. Kirjan materiaali on peräisin hänen runsaan kolmenkymmenen vuoden ajan pitämistään työpäiväkirjoista, minkä lisäksi mukana on toistakymmentä esseetä ja muuta kirjoitusta.

Teksteissään Sallinen on hämmentävän avoin. Hän päästää lukijan työpöytänsä ääreen myös silloin, kun luomistyö ei tahdo sujua. ”Mitä orkesterille kannattaa enää kirjoittaa?” hän tuskailee joulukuussa 2000, kun tilaus on tullut maailman parhaaksi sinfoniaorkesteriksi kutsutulta Amsterdamin Concertgebouw’lta. ”Entä kokonaismuoto? […] näen orkesterin tällä hetkellä tätä teosta varten suurena soivana järkäleenä. Mutta onko tässä mitään mieltä?” (s. 135)

Lukija pääsee tietysti myös riemuitsemaan suurteosten valmistumisesta, siitä hetkestä kun säveltäjä vetää nuottiin kaksoisviivan, rentoutuu hyvä viinin parissa ja tapaa kavereitaan. Herkullinen inspiraation hetki on huhtikuussa 1988, kun Sallinen keksii ratkaisun Kullervo-oopperan kuudennen kohtauksen ongelmaan: sinfoniakonsertissa, Eero Heinosen soittaessa Beethovenin kolmatta pianokonserttoa.

”Hitaan osan aikana se tapahtui. Oivalsin että juuri tuota eksyksissä olevaa 6. kohtausta (tuhopolttovalmisteluja jne.) on lähdettävä katsomaan kevyemmästä, tanssahtavasta musiikista käsin, aivan kuin se olisi scherzo tai ainakin sinne päin viittaavaa. Miten tällainen ajatus voi pälkähtää päähän ihanan beethovenilaisen adagion aikana?” (s. 62)

Nimekkään taiteilijan arkipäiviin kuuluu joskus loputtomalta tuntuvia neuvotteluja sävellystilauksista, oopperaesityksistä ja aikatauluista. Saadaan lukea, että Sallinen on kieltäytynyt säveltämästä oopperaa Joel Lehtosen Putkinotkosta Savonlinnan oopperajuhlille 2017.

Kerran hän saa sävellystilauksen ”tuiki omalaatuisella tavalla”. Elina Vähälä sanoo 2012 MTV:n haastattelussa, että toivoisi Sallisen vielä kirjoittavan hänelle viulukonserton. ”Tarkoittiko hän, että että ensimmäisen konserton jälkeen tulisi vielä toinen, vaiko sitä, että nyt kun henki vielä pihisee, miehen toivoisi tarttuvan nuottikynään?” (s. 252-253)

Kiintoisa yksityiskohta löytyy 1970-luvulta, kun Sallinen kieltäytyy ottamasta oppilaakseen pikkupoikaa nimeltä Olli Mustonen. ”Tuloksista päätellen ei mitään menetetty”, hän hauskasti toteaa. (s. 72-73)

Työpäiväkirjojen lomassa kulkee vahva uskonnollisten pohdintojen säie. ”Olisi jälleen uusi ja mehevä syy erota kirkosta: Taivallahden seurakunnan kirkkoherra on kieltänyt japanilaisten buddhalaismunkkien konsertin temppelissään.” (s. 193)

Ajatukset voimistuvat ja paniikkihäiriökin iskee ensimmäisen puolison Pirkon kuoleman jälkeen. ”Pyysin Pirkolta merkkiä siitä, että hänen kohdallaan kaikki on hyvin. Vastauksena hiljaisuus, painava, syvä.” Lopulta rukouksiin tulee jonkinlainen vastaus. ”Näin Pirkon jossakin asussa tai tilassa, joka ei ollut tavanomainen. Kuulin hänen sanovan: ’Ei tarvitse pelätä’”. (s. 113-114)

Eikä taaskaan taiteilijaelämäkertaa ilman tilitystä kriitikoiden tarpeettomuudesta. Sallisen kohdalla tuntemukset vaikuttavat poikkeuksellisen voimakkailta, sillä hän joutui elämään aktiivivuotensa samaan aikaan Seppo Heikinheimon kanssa.

Kriitikoista ja taiteen ”selittelijöistä” kirjoittaessaan hän kuitenkin ajautuu loogiseen  ristiriitaan. ”Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus.” hän kirjoittaa. Sallisen omaa kirjaa lukiessa kritiikeillä vaikuttaa kuitenkin olevan poikkeuksellisen pitkä vaikutus. Hän mainitsee Sibeliuksen yhteydessä jopa tätä kritisoineen Karl Flodinin.

Aulis Sallisen kirja tarjoaa monta lähikuvaa erään aikamme nimekkäimmän säveltäjän arkeen ja juhlaan. Teksti kulkee eläväisesti ja kertoo sivistyneestä itsekritiikistä omien tekemisten äärellä. Siinäpä tosiaan mies, joka naisilta – ja miehiltä – ansaitsee huudahduksen ”ihana”!

Kritiikkiä annan vielä kirjan viimeistelystä. Teos olisi kaivannut jonkun, joka olisi korjannut Nietzschet, Hanns Eislerit ja Carolyn Carlsonit oikeaan kirjoitusasuun. Lisäksi on asiavirheitä. Tosca on Giacomo Puccinin säveltämä, ei Giuseppe Verdin, ja Yrjö Kilpisellä on 800 yksinlaulua, ei 400.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Sibelius-Akatemian oopperassa juhlitaan - mutta mitä?

Sibelius-Akatemia esittää Rossinin Matkaa Reimsiin. Kuva: Erkka Malkavaara.

Sibelius-Akatemian kevään opiskelijaooppera sai ensi-iltansa sunnuntaina 12.4.2015, kun naapurikoulu Metropolian Così fan tutten viimeisen näytöksen jälkikaiku vasta pari päivää aiemmin oli sammunut.

Maamme korkeinta musiikillista opetusta tarjoavan Taideyliopiston kevään oopperateokseksi oli valittu Gioachino Rossinin vuoden 1825 hölmöily Il Viaggio a Reims, Matka Reimsiin, tällä kertaa muokattuna muotoon ”Matkalla Brysseliin”. Kun typerästä tarinasta tekee vielä typerämmän, voisi odottaa riemujuhlaa, mutta tällä kertaa katsojaa uhkaa pitkästyminen.

Suosionsa huipulla paistatteleva Rossini toimi Pariisin Italialaisen oopperan johtajana ja sai tilauksen säveltää ooppera Kaarle X:n kruunajaisiin – viimeisen vanhempaa Bourbonien haaraa edustavan Ranskan kuninkaan valtaanastumisjuhlallisuuksiin. Monarkia tihkuu joka kohtauksessa ja huipentuu Henrik IV:n marssiin, Ranskan kuningashymniin, joka on peräisin noin vuodelta 1590 ja ylistää hyvää kuningasta, joka lopetti uskonsodat (kiitän tästä tiedosta kollegaani Jan Granbergiä).

Ohjaaja Ville Saukkonen oli värittänyt monarkiaa ja aatelisia tuhlailevan teoksen kansallisvaltioiden tunnuksilla, ottanut mukaan paavin, Pierrot’n, EU:n, Timo Soinin ja transvestiitti-lentoemännän. Videovilinää, merkityksiä ja solisteja on niin paljon (solisteja 18), että ymmärryksen kanssa käy vähän niin ja näin. Esityksen jälkeen minulta kysyttiin ”Kuka tunnusti rakkauden vaahtomuovilyyran kanssa?” ja ”Ketkä lauloivat dueton, jossa esiintyi Angela Merkel -nukke?” Itse ihmettelin, jäikö Gelsonimo kokonaan pois.

Ohjauksen kanta kansallisaatteeseen, liittovaltioon tai monarkiaan ei tule selväksi. Tuntui, että ollaan juhlissa, jossa isäntä on jatkuvasti huolissaan siitä että vieraat eivät pitkästy. Lavalla nähtiin myös natsitervehdys. Se on ele, jolta vaaditaan perusteluja. Samoin oli maininta Lampedusan saaresta, lavalla vieraili naisia hijabeissa, osa niqabeissa, kuvituksena pakolaisia piikkilankojen takana. Rossinin duuriterssit säksättivät. Kun tällainen heittely ja viskely jää epäselväksi, syntyy kiusaannuttava olo.

Yleiskuva opiskelijasolisteista ei tällä kertaa muodostunut kovinkaan korkeaksi. Erityisesti mieslaulajat olivat vielä keskeneräisiä ja bel canto haparoivaa. Myönteisinä poikkeuksina erottuivat sulavaääninen Samuli Taskinen Don Profondona sekä lupaava Jonghun Park Belfioren roolissa.

Naisista loisteliain oli Erica Back puolalaisena Melibean markiisittarena, jonka kanssa taidoissa kilpaili Saara Kiiveri Madama Cortesena. Odotukset olivat korkealla nimeä saaneen Tuuli Takalan kanssa, mutta hän vaikutti taistelevan joko flunssaa tai muita hengitysvaikeuksia vastaan. Taidot Follevillen kreivittären kimuranteissa kuvioissa periaatteessa riittivät. Erityisesti ihailin tapaa puristaa sanan ancor ärrältä viimeisetkin laulunroiskeet. Castingissa on varmaan ollut omat vaikeutensa, mutta ihmettelen silti että keskeiseen Corinnan osaan ei ollut löydetty jotakuta pitemmälle opinnoissaan ehtinyttä sopraanoa.

Teoksen huippukohta, neljäntoista solistin suuri ensemble toisen näytöksen lopussa tempasi mukaansa. Sen piti lujasti käsissään kapellimestari Markus Lehtinen, oopperakoulutuksen professori, jonka innostus välittyi niin monttuun kuin lavallekin. Suurta ensembleä edeltäneen a cappellan hän oli balansoinut toimivaksi, mutta olisipa hän jollain mahtivoimilla voinut korjata intonaationkin. Orkesterilta ilta oli kunnioitusta herättävä veto soivine pianissimoineen ja huolellisine sforzatoineen. Huilisti ja harpisti loivat tunnelmaa upeilla sooloillaan.

Osku Heiskanen oli koreografioinut Kansallisoopperan balettioppilaitoksen tanssijoille muutaman numeron, joista Erika Vilanderin lintu-sooloa katsoessani tulin ajatelleeksi, että Vilander olisi voinut sellaisen itsekin laatia.

Visuaalisesti tämä opiskelijaooppera kilpailee valtakunnan näyttävimpien teatterikappaleiden kanssa. Taina Relander on glaseerannut puvut hävyttömän kiiltäviksi, Tuija Luukkainen suunnitellut nuorille kauniille kasvoille ilmaisuvoimaiset maskeeraukset.

Lopuksi voisi ihmetellä, missä viipyy yhteistyö Taideyliopiston sisällä? Tanssijat ovat oopperalta, puvut ommeltu Stadin aikuisopistossa. Metropolian musiikinopiskelijoitakaan ei näihin juhliin tunnuta haluavan.

Kapellimestari, professori Markus Lehtinen ottaa vastaan suosionosoitukset ensi-illassa.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kaikki säästää! Opiskelijaoopperaa Ruoholahdessa



Così fan tutte: Satu Honkala (vas.), Linda Rolig ja Hilkka Ylinärä. Kuva: Susana Martinez.

Mukavaa kun Helsingissä taas tehdään oopperaa opiskelijavoimin! Muutaman esityskerran oppilastuotannot ovat yleensä rohkeita, ajassa kiinni olevia, lyhyen aikaa kukoistavia. Toisenlaisia kuin laitosoopperoiden fossiilituotannot, joiden halutaan pysyvän sellaisinaan kantaohjelmistossa niin kauan kuin kivikausi kestää.

Opiskelijaoopperoiden yleisö vaikuttaa sivistyneemmältä, rennommalta, keskimäärin nuoremmalta, vähemmän hajuvesiä käyttävältä; akustiikka Ruoholahdessa Helsingin konservatorion salissa on anteliaampi (ei tosin laulajan kulmasta); väliajalla kahvi ja piirakka (iso!) maksaa viisi euroa. Kukaan sopraanoista ei ole zombie. Ohjaaja toivottaa väen tervetulleeksi.

Kun Metropolia-ammattikorkeakoulu tällä viikolla kolme kertaa esitti W. A. Mozartin oopperaa Così fan tutte, oli tunnelmaa silti varjostamassa talouden tumma pilviverho.

Metropolia on pääkaupunkiseudulla toimiva 16 500 opiskelijan ammattikorkeakoulu, jossa voi opiskella muun muassa optometriaa, osteopatiaa, interiöörikonservointia, talotekniikkaa ja kätilötyötä. Neljän tutkintokokonaisuuden toiseksi pienin osa on kulttuuri (2100 opiskelijaa), jossa yhtenä koulutusohjelmana on musiikki. Kun Metropoliassa on pitänyt tehdä säästöjä, ne ovat kohdistuneet myös musiikin opetukseen, minkä seurauksena oppilaitos ei ole vuoden 2012 jälkeen kyennyt kustantamaan omaa oopperatuotantoa.

Rahanpuutteesta huolimatta oopperatuotantoja on jatkettu – opiskelijoiden ja henkilökunnan omin voimin. Koulu on antanut vastineeksi opintopisteitä, mutta peruukkeihin ja pensoihin ovat tekijät joutuneet laittamaan myös omaa rahaa.

Ohjaaja Anselmi Hirvonen saattoi perjantain esityksessä huokaista, sillä oli lipputuloista saanut omansa takaisin. Erikoista on muun muassa se, että Metropolialla on kyllä auto, mutta oopperalaiset joutuivat maksamaan sen käytöstä joka kerta 60 euroa.

Perjantaina näkemäni Mozartin Così fan tutte jätti kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta epäilyksiä siitä, kuinka tehokkaasti se musiikin koulutusohjelmaa hyödytti. Teokseksi oli valittu ooppera, johon tarvitaan vain kuusi solistia, ja jossa kuoron osuus on marginaalinen. Sibelius-Akatemian samaan aikaan valmistelemassa Rossinin Il viaggio a Reimsissä on 17 solistia.

Kuudesta solistista vain kolme oli Metropolian opiskelijoita, sillä joukosta ei kuulemma löytynyt sopivaa baritonia tai bassoa Guglielmon rooliin tai tenoria Ferrandon rooliin. Koko koulutusohjelman mieslaulajia edusti siis Erik Rousi yksin, Don Alfonson roolissa.

Mutta hyvin edusti. Erik Rousilla on erinomainen materiaali ja luontaista lavakarismaa. Don Alfonsoon liitetyn kyynisyyden hän taittoi rempseäksi hyväntuulisuudeksi. Opintojen myötä Rousilla on varmasti kaikki edellytykset vaativiin oopperarooleihin.

Così fanno tutti - Niin tekevät myös kaikki miehet. Juha-Pekka Mitjonen (vas.), Erik Rousi ja Ville Salonen. Kuva: Susana Martinez.

Miessolisteista kokenein, ääneltään rapein ja kaikella tapaa ammattimaisin oli Juha-Pekka Mitjonen, joka on valmistunut Sibelius-Akatemiasta vuosi sitten. Flunssasta kärsineen Ville Salosen ammattitaitoa ja asennetta ei voinut kuin ihailla. Äänen kannalta hänen tilanteensa oli katastrofaalinen, mutta kylmän rauhallisesti hän teki kaikkensa, jotta esitys saatiin läpivietyä ja muu ensemble työnsä tehtyä.

Kolme tasaisesti taitavaa naissolistia jättivät miehet varjoonsa. Kokenein heistä oli vuosi sitten Metropoliasta valmistunut Linda Rolig Fiordiligin roolissa, jonka tekniikka ja tulkinta teki vaikutuksen joka tahdilla. Satu Honkala oli upeaääninen ja kuvankaunis Dorabella, ja opiskelee kolmatta vuotta Metropoliassa Sirkku Wahlroos-Kaitilan luokalla. Smanie implacabili oli niin vangitseva, että samanaikainen näyttämösohellus jäi minulta kokonaan katsomatta. Tekstin tuotto varmasti vielä paranee.

Ja sitten hurja, hauska, pippurinen ja teinienerginen Hilkka Ylinärä! Kuka hän on? Despina risoissa farkkushortseissaan tietenkin, mutta muuten musiikkipedagogiikan opiskelija Metropoliassa, ja on käynyt täydentämässä opintojaan San Fransciscossa. Jos tällaisia temperamentteja olisi lavalla useammin, ooppera ei olisi koskaan tylsää.

Kapellimestari Tuomas Rousi johti esityksen korkealla ammattitaidolla. Heti alkusoitosta lähtien ihailin ketteriä puupuhaltajia sujuvissa kuvioissaan. Jouset kuulostivat iskukykyisiltä ja yhteys montun ja näyttämön välillä pysyi valtaosin hyvänä. Akustiikka teki patarummuista turhan kumisevia ja olisiko akustiikka ollut syynä myös Fiordiligin aarian Come scoglio alaäänten kuulumattomuuteen? Ainakin orkesterin dynamiikka tuntui siinä mezzofortelta ja peitti solistin.

Anselmi Hirvonen oli kuvittanut tapahtumat musiikinopiskelijoiden arkeen keväiseen Helsinkiin ja karsinut kolmanneksen materiaalista pois. Hyvä niin. Puvustuksessa nähtiin pornovaikutteita, ja mikäs siinä kun myös tissiä ja persettä kourittiin.


Cosìn tarinaa on perinteisesti haukuttu typerimpänä kaikista Mozartin oopperoista. Näen siinä kuitenkin herkullisia ristiriitaisuuksia. Suurin motivaatio-ongelma syntyy siitä, että miehet vokottelevat valeasussa toistensa tyttöystäviä, vaikka onnistuessaan häviävät vedon Don Alfonson kanssa. Miesten omat vietit siis voittavat järjellä tehdyn sopimuksen, jossa palkintona olisi rahaa. Così lieneekin typeryyteen verhottu tarina järjen ja tunteen ristiriidasta, jossa molemmat sukupuolet ovat viettiensä hallinnassa.

Metropolia-ammattikorkeakoulu lupaa strategiassaan kouluttaa ”kulttuurin asiantuntijoita ja kehittäjiä”. Se haluaa ”aktivoida yhteiskunnallista dialogia”, ja sen visiona on ”elinvoimainen metropolialue”.

Opiskelijoiden tekemä ooppera olisi kaikkea tätä. Mutta kun koulu ei anna siihen voimavaroja, strategian kauniit sanat muuttuvat teoiksi henkilökunnan omalla rahalla. Se on häpeä.