perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kreivi Schönburg kirjoittaa hauskasti kuninkaallisista



Versailles, kuninkaallinen metsästysmaja Pariisin lähellä.

Nyt kun kevät saa ja aurinko yhä pitempään päivisin helottaa, on aika vetää verhot eteen, sytyttää kynttilä, kaivautua sohvalle filtin alle ja tarttua kirjaan. Puistojen karuselleissa hassuttelut kannattaa jättää lyseolaisten ja muiden keskenkasvuisten ratoksi. Aikuisen, vastuullisen ihmisen tulee suojautua UW-säteiltä – ja huuhdella katupölyt kurkustaan Rhônen-viinillä.

Kevätkirjan valinnassa suosittelen kääntymään lähikirjaston puoleen. Jos lainaa kirjastosta muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, voi kausiuutuuden ostamisesta säästyneet 34,00 euroa käyttää pullolliseen erinomaista punaviiniä, tai kahteen pullolliseen hyvää punaviiniä (tai kolmeen pullolliseen kohtuullisen hyvää punaviiniä, ja niin edespäin). Sähkövaloakaan ei tarvita, koska kun aurinko viimein laskee, voit nukahtaa yöunille.





Itse olen viime aikoina suurella nautinnolla lukenut kreivi Alexander von Schönburgilta suomennettua teosta. Hyvin aikaa kestävä kirja on nimeltään Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä (2008), sillä kuten kirjoittaja itsekin toteaa, monarkiat muuttuvat hitaasti.

Kirjoittaja arvelee, että on sukutaustansa takia saanut haastattelun Nepalin viimeiseltä kuninkaalta ja vaimonsa syntyperän takia kutsun Brunein sulttaanin syntymäpäiville. Schönburg on koko nimeltään Alexander von Schönburg-Glauchau, kreivillisen Schönburgin suvun päämies ja sukua Hohenbergin herttuatar Sophielle (Chotek von Chotkow und Wogninin kreivittärelle), Itävalta-Unkarin kruununperijän Frans Ferdinandin vaimolle, joiden murhan sanotaan aloittaneen ensimmäisen maailmansodan.

Schönburg on kirjan kannalta mennyt sopiviin naimisiin, sillä hänen vaimonsa on Hessen-Kassel-Rumpenheimin prinsessa Irina, jonka isotäti on Englannin kuningatar Elisabet II (koska Irinan isoäiti Sophie oli Edinburghin herttuan Philipin sisko).

Kirja alkaa herkullisella kuvauksella siitä, miten Alexander avioliittonsa ansiosta pääsee prinssi Edwardin häihin ja pääsee (tai joutuu) istumaan illallisella itsensä kuningattaren viereen. (Keskustelunaiheet monarkin kanssa hän väittää unohtaneensa.) Mutta kun hän toisella kertaa joutuu prinsessa Annen pöytätoveriksi, ilta vierähtää hevosista puhuen.

Windsorin linnan tai Buckinhamin palatsin salaisuuksien paljastamisessa Alexander tasapainoilee taitavasti aviopuolison ja toimittajan roolien välillä. Saadaan sentään lukea, että prinssi Philip kutsuu vaimoaan Elisabetiä Makkaraksi, ja että prinsessa Annen bulterrieri Florence jouluna 2003 raateli kuningattaren corgin Pharosin kappaleiksi Sandringhamin linnan portailla.


Madridin kuninkaallinen palatsi. Kodiksi aivan liian epäkäytännöllinen.

Unkarin kruunun ja Ludvig XVI:n kuoleman ruodinnat edustavat kirjan vakavampaa osastoa, mutta pienet ja pinnalliseltakin tuntuvat havainnot ovat kiinnostavia: Elisabetilla ei ole passia eikä luottokorttia, mutta Kaarle Kustaalla on. Ja miksi kuninkaalliset ovat viime aikoina menneet naimisiin ”tavallisten” kansalaisten kanssa, mutta valtakuntansa menettäneet vanhat hallitsijasuvut naivat Euroopassa edelleen toisiaan? Suomessakin moni aatelinen löytää puolison säätynsä sisältä.

Alexander von Schönburgin toinen suomennettu teos on hilpeä Tyylikkään köyhäilyn taito (2005). Siinä hän kiteyttää useammankin elämänviisauden, kuten: ”Koska hyvillä hovimestareilla on taipumus hallita työnantajiaan, on luksusta olla ilman hovimestaria”.

Nyt lähden ostoksille Lidliin, koska voin sillä tavoin todistaa eläväni todellisuudessa.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Stockmann mokasi, mutta säilytti kohteliaisuutensa




Olen aiemmin tässä blogissa nurissut Stockmannin hitaasta asiakaspalvelusta, joten harmin ainekset olivat valmiina, kun jouduin perinteikkään helsinkiläistavaratalon kanssa vaikeuksiin. Verkkokaupasta tilatun sängyn kohtalon selvittelyyn meni Stockalta melkein kaksi viikkoa, minkä jälkeen yhtiö ehdotti kaupan purkua ja rahojen palautusta.

Ostin 25.2.2015 Stockan verkkokaupan kautta vierassängyn ja Tempur-sijauspatjan. Lähes kaksi viikkoa odoteltuani, 10.3.2015, kännykkääni tuli tekstiviesti. ”Hyvä asiakkaamme, tilauksenne tuote HPK14 90X200 NORDIC MEDIU 1 kpl, 7cm sp 90x200 cm pehmeä 1 kpl on valitettavasti peruutettu sillä tuote on loppunut varastostamme.”

Sähköpostiin tuli samalla pyyntö tilinumeron lähettämiseen, jotta yhtiö voisi palauttaa minulle aiemmin maksamani rahat, sekä ohjeistus ”Toivottavasti löydätte vastaavan tuotteen verkkokaupan muusta valikoimasta”.

Asiakaspalvelun puhelimessa minulle tilannetta pahoitteli kohtelias nainen, joka järjesti myös mahdollisuuden keskustella tapahtuneesta viestintäjohtaja Nora Malinin kanssa.

Malin kertoi, että sänky oli ollut verkkokaupassa inhimillisen erehdyksen takia. Se oli ollut myynnissä luvatulla hinnalla vain syksyllä Hullujen päivien aikana, eikä uutta sopimusta tavarantoimittajan kanssa ollut enää mahdollista tehdä. Olin kuitenkin ollut ainoa, joka sängyn oli mennyt ostamaan.

Erikoista on, että sängyn kanssa ostamani Tempur-sijauspatja on edelleen verkkokaupan valikoimassa. Senkin kauppa oli kuitenkin peruttu, sillä Stockmann oli asiakkaan puolesta ajatellut tilauksen yhteisostoksena.

Käykö Stockmannille usein tällaista? ”Vastaavaa ei ole tullut vastaan”, Malin toteaa.

Tuntuu hullulta, että iso tavaratalo ei saa sänkyä ja sijauspatjaa myytyä sellaista tarvitsevalle asiakkaalle, ei aloitteellisesti ehdota korvaavaa tilalle, eikä edes kysy, voiko pelkän sijauspatjan joka tapauksessa myydä.

Tapauksen selvittely sujui kuitenkin kohteliaassa ja sivistyneessä hengessä. Asiakassuhteeni tavarataloon jatkukoon. Onhan siellä kiva käydä, vaikka usein tyhjin käsin ovista poistuukin.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Pariisin uusi konserttisali kuulostaa upealta



Philharmonie de Paris ennen konsertin alkua.

Vaikka Pariisiin tammikuussa avattu uusi konserttitalo, Jean Nouvelin suunnittelema Philharmonie de Paris, on otettu käyttöön keskeneräisenä, se ei haittaa itse ydintoimintaa. Kolmen konsertin perustella voin sanoa suuren konserttisalin mahdollistavan jo mennen tullen moitteettomien musiikkielämysten kokemisen. Se on akustiikaltaan ja tunnelmaltaan onnistunut.

Talon avaaminen etuajassa ei välttämättä ollut lainkaan huono päätös. Historia tuntee monia merkkirakennuksia, joiden valmistumiseen hulahtanut vuosisatoja, ja niitä on käytetty keskeneräisenä. Esimerkiksi vuonna 1882 rakentamaan aloitetussa Barcelonan Sagrada Famíliassa pyörii jo säännöllinen messutoiminta nostokurkien keskellä.

Pariisin Philharmonien suuri konserttisali.
Istuessani Pariisin Philharmonien suuren salin penkillä minulle tuli joka kerta tavattoman hyvä olo – ennen kuin nuottiakaan oli soitettu. Aloin pohtia, mistä tuntemus syntyy. Vaikka saliin mahtuu valtavasti väkeä, 2400 ihmistä, on kaikki katsomoryhmät saatu lähelle lavaa ja toisiaan. Salin muodoissa on joku nähnyt munankuoria, ja onhan värimaailmassa toki valkuaista ja keltuaista, mutta minusta muna-ajatus kumpuaa pikemmin arkkitehtuurin lähtökohdasta, maailman synnystä. On mustaa pimeyttä, valkoista valoa ja keltaista meripihkaa. Valkoisen parvekkeen muoto on kuin hymyilevä suu – tai kaiken näkevä silmä. Seinämillä on suorakaiteen mallisia koristelaattoja, jotka lisäävät akustisia heijastuksia. Alkuaineiden ja kaarevien muotojen keskellä ihminen tuntee itsensä turvalliseksi ja levolliseksi.

Talon musiikkitarjonta on avajaiskeväänä ollut ällistyttävää. Osuin paikalle viikolla, jolloin yleisöllä oli kolmena peräkkäisenä iltana mahdollisuus kuulla kolmea merkittävää eurooppalaista sinfoniaorkesteria. Se tarjosi myös kutkuttavan tilaisuuden asettaa samassa salissa voimiaan esitelleet kokoonpanot paremmuusjärjestykseen.

Kultamitali tuli heti maanantaina 9.3.2015, jolloin kaupungissa vierailivat Valeri Gergijevin johtamat Münchenin filharmonikot. Olin kuullut orkesterista paljon kehuja, mutten koskaan saanut kokea sitä elävänä. Kuulemani perusteella jokainen ylisana tuntuu ansaitulta. Ensinnäkin jousisektiot ovat niin upeasointisia, että huomasin jo unohtaneeni, miltä vaikkapa ykkösviulusektio voi parhaimmillaan kuulostaa. Pelkästä jousenkäytöstä näki rohkeuden, heittäytymisen ja vastuunkannon – viimeistä pulttia myöten.

Soolopuhaltajat olivat käsittämättömän taitavia. Ykköskornisti Jörg Brücknerin soolo Dvorákin sellokonserton ensiosassa oli täydellisen viimeistelty, ajateltu, fraseerattu ja kaunissointinen. Hänen kanssaan paikasta auringossa kilpaili soolohuilisti Herman van Kogelenberg, jonka soinnissa sekoittui juovuttava cocktail makeutta, karvautta ja raikkautta. Kogelenbergin tapa liidata puupuhallinsektiota teki siitä yhden orkesterin parhaista osaamiskeskuksista.

Orkesterimuusikoiden taitoja seuratessa olivat illan kapellimestari, lähes autistisesti sormiaan värisyttävä Valeri Gergijev, ja soolosellisti Sol Gabetta, jäädä varjoon, mutta osasivat toki hommansa. Huikeimmaksi numeroksi muodostui päätösteos, Richard Straussin sävelruno Till Eulenspiegel, jonka käänteissä Gergijev muuntautui pakosta myös oikeaksi kapellimestarintyön tekijäksi.



Tiistaina 10.3.2015 lavalle saapui toinen eurooppalainen huippujoukkue, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Andris Nelsonsin johdolla. Sibeliuksen viulukonserton solistina esiintyi Anne-Sophie Mutter, jonka tulkinnasta päällimmäiseksi mieleen jäivät turboahdettu sointi, vikkelät sormet ja muutama erikoinen hidastus. Ensiosan katkelmallinen toteutus näytti teoksen modernissa valossa, johon runsas glissandojen viljely ei kuitenkaan sopinut. Orkesteri uskaltautui ääripianissimoihin, jotka näin hyvässä akustiikassa myös kantoivat. Muuten yliolkainen ote jätti amsterdamilaiset kolmannelle sijalle.

Keskiviikkona 11.3.2015 vuoroon tuli yksi konserttitalon omista orkestereista, Orchestre de Paris, jolle annan hyvän hopean. Alkunumero, Ludwig van Beethovenin kolmoiskonsertto, oli kuitenkin vain lämmittelyä suurta koitosta, Anton Brucknerin yhdeksättä sinfoniaa varten. Solistit Isabelle Faust, Jean-Guihen Queyras ja Martin Helmchen soittivat hyvin yhteen ja kapellimestari Herbert Blomstedt pysyi kohtuullisesti heidän kyydissään.

Väliajan jälkeen salin koristelaatat ja seinälaastit olivat taas vaarassa pudota, kun Brucknerin yhdeksännen sinfonian huipennukset tärisyttivät rakenteita. Seurasin taas mielihyvin maestro Blomstedtin rauhallista työskentelyä (hän johti ilman nuotteja) – esimerkiksi vauhdikkaassa Scherzossa kapellimestarin rentous tuotti sointiin vapautta ja hengityspaikkoja. Keskitaitteen tempomuutoksessa lyöntitekniikan lyyrisyys hieman kostautui, mutta siitäkin selvittiin.

Teoksen päättävässä kirkastuneessa Adagiossa Wagner-tuubat olivat kiusaannuttavan ylävireisiä ja näin Blomstedtin kerran jopa näyttävän sormellaan alaspäin. Parin sisääntulon dynamiikka oli myös joko jäänyt harjoittamatta tai muusikot eivät niitä muistaneet, mutta niissä Blomstedtin nopea reaktio osoitti, miten vahvasti hän koko ajan partituurin mukana eli.

Herbert Blomstedt kiittää orkesteria Brucknerin yhdeksännen esityksen jälkeen.
Näistä kolmesta illasta Pariisissa riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa. Huvit olivat helsinkiläisestä vinkkelistä myös halpoja. Konserttiliput maksoivat 20, 40 ja 15 euroa. Metrolippu 1,80 euroa ja pullo Deutz-samppanjaa väliajalla 59,00. Narikka on ilmainen, eikä sitä tarvitse pakosta käyttää lainkaan, vaan päällysvaatteet voi myös tuoda saliin sisälle niin kuin elokuvissa.

Tämän laadun ja hintatason haluaisin Helsinkiin. Erityisesti ne Münchenin filharmonikot.

Konserttiyleisön joukossa oli myös Pariisin konservatoriossa opiskeleva pianisti Janne Oksanen. Oksanen kertoi viihtyvänsä Pariisissa, joskaan harjoittelumahdollisuudet eivät ole yhtä hyvät kuin Sibelius-Akatemiassa.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Pariisin uusi konserttisali näyttää katastrofaaliselta

Philharmonie de Paris kaksi kuukautta avajaisten jälkeen.

Pariisiin tammikuussa avattu uusi konserttitalo, Jean Nouvelin suunnittelema Philharmonie de Paris, vaikuttaa kaksi kuukautta käyttöönottonsa jälkeen edelleen täysin keskeneräiseltä.

Koristelaatat ovat putoilleet, parvekkeen rappaus näyttää hengenvaaralliselta ja roskiksien virkaa hoitavat pahvilaatikot. Salissa soittaneet orkesterit eivät luultavasti ole noudattaneet pilalehti Le Canard Enchaînén ohjetta soittaa hiljaa ja kypärät päässä.

Varokaa myös, ettette tahri vaatteitanne kaikille pinnoille takertuneeseen rakennuspölyyn. Bienvenu!

Ruuvinreikien kohdalla pitäisi olla koristelaatta. Puuttuvia on useita kymmeniä.
Pidetään kuitenkin paikat siistinä.
Tuo tuossa lienee maalarinteippiä. Ja siellähän ovat rakennustelineetkin vielä pystyssä.
Istuinrivejä osoittavat kirjaimet on kirjoitettu tussilla maalarinteipille.

Mitä tästä katastrofista pitäisi ajatella? Kelpaako selitykseksi se, että tässä nyt ollaan taas Ranskassa. Yli 380 miljoonaa euroa on mennyt, mutta valmista ei tullut, eikä sillä niin väliäkään ole?

Onneksi on musiikki. Mitä salissa tällä viikolla soitettiin, se ei ollut keskeneräistä, ja siitä kerron lisää myöhemmin.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Ähky tulee Pariisin ja Madridin oopperauutuuksissa



Saburo Teshigawara. Kuva: Théâtre des Champs-Elysées / Vincent Pontet.


Perjantaina ja lauantaina (6.-7.3.2015) minulla oli tilaisuus todistaa kahden uuden oopperateoksen syntyhetkiä kahdessa suuressa eurooppalaistalossa. Vaikka yhdistelmäpuvussani on useita taskuja, kaikki esitysten seuraamiseen vaadittava materiaali ei niihin mahtunut.

Raamattu ja Shakespearen Romeo ja Julia povitaskuihin, sivutaskuihin Federíco García Lorcan näytelmä ja oopperanjohtaja Gerard Mortierin nekrologi, housuntaskuihin mykkäelokuvan ja Commedia dell’arten historiikit. Vielä pitäisi saada mukaan Stanislaw Lemin Solaris sekä Andrei Tarkovskin samanniminen elokuva, pari librettoa ja ohjelmakirjasta.

Kotiavaimille ja metrolipulle jää huonosti tilaa, vaikka juuri kotiovelle tuli esityksiä seuratessa monta kertaa ikävä.


Pariisissa yleisö sai nenälleen 3D-lasit

Lauantaina 7.3.2015 Pariisin Théâtre des Champs-Elyséessä esitettiin japanilaissäveltäjä Dai Fujikuran (s. 1977) ooppera Solaris, joka perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin samannimiseen tieteisromaaniin. Oopperantekijät eivät voineet teoksessaan sivuuttaa Andrei Tarkovskin filmatisointia, vaan esittivät näytöksen aluksi siitä kymmenen minuutin äänettömän katkelman, joka katseltiin 3D-lasit päässä.

Kuuluttajan kehotus olla hiljaa oli monelle ylitsepääsemätön haaste: yleisöä vaivannut täyteyden tunne purkautui jatkuvina ysköksinä, rupatteluina ja vaikenemiseen kehottavina sihinöinä. Ne säestivät valkokankaalla näkyvää riisinjyväsiä muistuttavaa röykkiötä, jossa syntyi ja hävisi kolmiulotteisia kuvioita.

Kun kapellimestari Erik Nielsen alkoi johtaa Ensemble Intercontemporainia, koettiin illan kohokohta: maineikas Saburo Teshigawara esitti huikean tanssisoolon valkoisella valolla pestyllä näyttämöllä. Teshigawara oli toiminut myös teoksen libretistinä, ohjaajana, koreografina, puvustajana ja valosuunnittelijana. Vahvimmillaan hänen taiteellinen näkemyksensä oli alkuperäisessä ammatissa, tanssijana, Gibarianin roolissa.

Teoksen jokaista neljää laulusolistia vastasi tanssisolisti, ja kohtaukset etenivät pääosin niin, että laulajat esittivät osuutensa sivuilla tanssijoiden elehtiessä tekstin mukana keskinäyttämöllä. Saman asian kertominen kolmeen kertaan, musiikilla, tekstillä ja liikkeellä johti hämmennykseen ja päällekkäisyyden tunteeseen. 

Fujikuran musiikki kuulosti orkesterin osalta toimivalta modernismilta, mutta vokaaliosuuksissa yhdentekevältä nykymusiikin imitaatiolta. Gilbert Nouno oli luonut kiehtovia elektronisia sointeja Ircam-studioissa.

Tunnin ja kolme varttia ilman taukoa kestänyt oopperaesitys päättyi runsaisiin aplodeihin ja jätti päällimmäiseksi mieleen Hari-naisen huudot: vaikka hän on kopio, ovatko hänen tunteensa totta, vai onko hän vain miehensä Kris Kelvinin kuvitelmaa? Päällekkäisyyksissä ja näkökulmien moninaisuudessa lienee ollut motiivi toteutuksen kerroksisuuteen. (Henkilönimet kirjoitettu tähän samoin kuin alkuperäiskielisessä oopperalibretossa.)

Lemin Solaris jatkaa laajenemistaan länsimaisten kulttuurituotteiden valtamereksi. Siitä ovat aiemmin elokuvan tehneet Tarkovskin lisäksi Steven Soderbergh ja Boris Nirenburg, oopperan Detlev Glanert, Henry Correggia ja Michael Obst. Nyt valmistunut Fujikuran ja Teshigawaran versio tuskin aiheuttaa suurempaa lainehdintaa.


Madridin oopperauutuus ei säästynyt solvaushuudolta

Pariisia edeltävänä iltana vierailin toisessa merkittävässä eurooppalaistalossa, Madridin Teatro Realissa, joka on mainettaan rumempi ja sekavampi ja ottanut pakosta kevätohjelmistoonsa nykymusiikin epäonnenteoksen, Mauricio Sotelon (s. 1961) oopperan El Público. Sen ehti kaksi vuotta ennen kuolemaansa tilata talon nimekäs johtaja Gerard Mortier, jonka muistolle teos omistettiin. Paikalla oli myös tv-tuotantokoneisto Arte-kanavalla tapahtuvaa esitystä varten.

Lorcan näytelmä on epäkiinnostava tarina seksuaalisuutensa kanssa kamppailevasta teatterinjohtajasta, jossa Shakespearen Romeo ja Julia muuttuu yhdellä ranneliikkeellä homoksi, kauhistuttaa yleisöä ja saa uhrin, joka oikestaan onkin Jeesus. Kolmannessa näytöksessä ollaan ”underground-teatterissa”, jossa seikkailee Harlekiini, ja joka on Julian hauta. Kun hänen ympärillään teutaroi kolme pitkätukkaa (=hevosia), en enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Jossain välissä näytettiin mykkäelokuva, jossa kaksi miestä ajaa polkupyörää.

Musiikki ei pystynyt ylläpitämään saati rakentamaan draamaa, vaan se yhteistyössä Robert Castron ohjauksen kanssa katkaisi jännitteen aina kun sellainen oli rakentumaisillaan. Vokaaliosuuksissa pääparin kuultiin kiusaannuttavan usein huutavan tuskaisesti toisiaan nimeltä.

Tähtikitaristi Juan Manuel Cañizares sekä Pablo Heras-Casadon johtama orkesteri Klangforum Wien (mukana pianisti Joonas Ahonen) olivat esityksen valopilkkuja. Rahaa oli kaadettu myös nimekkään flamenco-laulajan Arcángelin (Francisco José Arcángel Ramos) kiinnittämiseen.

Kun väliaika viimein koitti, mies parvelta ehti juuri ennen aplodien alkua huutaa ”¡Qué porquería!” En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta miehen äänensävyn perusteella luulen sen olevan lähellä omia tuntojani. Poistuin Madridin yöhön nauttimaan paellaa ja valkoviiniä, vaikka piippuhyllypaikkani oli maksanut 64 euroa.

Kahdesta uuden oopperan illasta jäi täyteen pakattu olo – Pariisissa hämmennys, Madridissa epäusko. Miksi näyttämölle ahdetaan niin paljon merkityksiä? Kun karvainen apina tanssii vaaleanpunaisessa tytyssä, tulee tunne, että tekijät eivät uskalla luottaa teoksensa ydinajatukseen.