keskiviikko 25. helmikuuta 2015

C-klarinetti - klarinettiperheen klassismin lapsi


Tässä tarvitaan C-klarinettia.

Kiitos kysymästä, hyvin meni Filharmonikoiden konsertti pari viikkoa sitten – niin kutsuttu talviperiodi, jossa saimme tutustua klassisromanttisen soiton perushyveisiin. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni soittamaan Beethovenin kuuluisaa Kohtalosinfoniaa, eli sinfoniaa nro 5 c-molli, jonka ikonisiin aloitussäveliin klarinetit – orkesterin ainoina puhaltimina – saavat osallistua.

Sinfonian viimeisessä osassa vastaan tuli vanha vaiva: klarinettistemma on kirjoitettu C-vireeseen. Luvassa oli taas ärsyttävää transponointia. Beethovenin aikana klarinetisteilla oli yleisesti käytössä myös C-vireinen soitin, sillä kaikki sävellajit joissa oli enemmän kuin kaksi etumerkkiä, alkoivat olla hankalia soittaa. Myöhemmin, 1800-luvun loppupuolelle mennessä, soitintekniikka oli kehittynyt jo niin pitkälle että klarinetinsoittaja voi olla ketterä myös hankalammissa sävellajeissa. Kehityksen seurauksena kaltaisellani amatöörisoittajalla on yleensä käytössään vain A- ja B-vireiset soittimet, jolloin C:lle kirjoitettuja stemmoja täytyy transponoida, esimerkiksi B-soittimella jokainen C:lle kirjoitettu sävel suurta sekuntia ylemmäksi.

Harjoituskauden aikana minua kohtasi kuitenkin onnenpotku: sain lainaksi erinomaisen C-klarinetin. Sen sointi ja ulkoasu herätti muutamassa soittajakollegassa hellyydentuntemuksia. C-klarinetti on klarinettiperheen koululainen, ylärekisterissä kimakka, fanfaarimainen, alarekisterissä itseään isompien taakse vetäytyvä.

Beethovenin sinfonian finaaliin soittimen sävy sopi kuin nappi silmään. Sille on kirjoitettu paljon fanfaarinomaisia pätkiä ja nopeita strettoja. Soitin sillä myös alkusoiton Mozartin oopperaan Così fan tutte, jossa yhteiset teemat huilun kanssa tulivat kuin samasta puusta. Tuntui hämmentävältä olla viimeinkin samassa sävellajissa huilun kanssa.

Ammattiorkesterien soittajilla on yleisesti C-klarinetit käytössään, joten sellaisen voi helposti bongata konsertista, jossa soitetaan Beethovenia tai vaikka Schubertin C-duuri-sinfoniaa.

Nyt olen jättänyt haikeat jäähyväiset C-pillille ja alkanut harjoitella Debussytä. Siinä tarvitaankin sitten A-klarinettia. Mikäs sen melankolisempaa.

Vasemmalla C-klarinetti, oikealla B-klarinetti.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kansallisooppera voi viimein juhlia kahta taiteellista voittoa – samalla viikolla


Kansallisoopperan katsomo. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Kansallisoopperan laulut eivät vähään aikaan ole saaneet kynääni kehusanoja kyntämään. Ohraisia ohjauksia, harvoja tosi solisteja, väsähtäneitä näyttämökuvia. Pitkäikäiseen kantaohjelmistoon panostaminen on johtanut riskien kaihtamiseen ja tylsyyteen.

Tällä viikolla lippu kuitenkin liehuu. Ennakkokatselujen perusteella uskallan ennustaa, että talon molemmille näyttämöille on tulossa kaksi taiteellista voittoa: Toshio Hosokawan The Raven Zaida Bergrothin ja Virpi Räisäsen yhteistyönä sekä Tero Saarisen tanssiteos Sibeliuksen Kullervosta.

Molempien välittämiseen on myös työnantajani Yleisradio osallistumassa, mutta se ei ole kehujeni motiivi. Jos teokset eivät aidosti olisi puhutelleet, olisin jättänyt kynäni lepohon.

Edgar Allan Poen Korppi-runoelmaan perustuvan kamarioopperan The Raven näin lauantaina kenraaliharjoituksessa. Elokuvistaan kuuluisuuteen noussut Zaida Bergroth tekee siinä elämänsä ensimmäisen oopperaohjauksen, ja onnistuu. Videon armottomat lähikuvat, katsomon ja lavan käyttö, tekstin jokaisen säkeen kampaaminen ja liikekieli tekevät lyhyestä teoksesta suggeroivan kokemuksen. Lopussa nähdään yksi hieno trikki, kekseliäs, mykistävä. Mezzosopraano Virpi Räisänen tekee Hosokawan soolostemman alusta loppuun saakka niin vahvasti, että katsomossa kämmenet hikoavat. Lähikuvat hänen kasvoistaan puhuttelevat.

Alkaneen viikon toinen jysäys on tulossa ensi-iltaan päänäyttämöllä perjantaina 13.2.2015. Tero Saarisen koko illan tanssiteoksen Jean Sibeliuksen Kullervo-sinfoniasta sain nähdä ensimmäisessä orkesteriharjoituksessa perjantaina. Kapellimestariksi kiinnitetty Jukka-Pekka Saraste iski virkkua vitsalla niin että matka joutui, tie vieri, reki rasasi.

Tanssijoita on sekä Tero Saarisen ryhmästä että Kansallisbaletista. Yhteinen liikekieli on alkanut soida, käsi löytää orosen ohjakset, neitosen nisat. Montun ja näyttämön esiintyjien ohella teoksessa taituroi valosolisti: Mikki Kunttu, jonka luomat kontrastit ovat kuin pitkä tutkielma Kullervon terävästä miekasta.

Nyt kannattaa lähteä omenia syömähän ja päähkeniä puremahan. Ei tule vilu, eikä korppi vastaa "ei milloinkaan".

Toshio Hosokawan The Raven tiistaina 10.2.2015 ja perjantaina 13.2.2015 Alminsalissa. Tero Saarisen Kullervo ensi-illassa perjantaina 13.2.2015 Päänäyttämöllä. Katso muut esitykset Kansallisoopperan nettisivuilta.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Miksi jalkakäytäviä ei aurata?

Jalankulkijat ja polkupyöräilijät kulkevat Pasilan sillalla sohjossa.

Koska Herrasmiehen päiväkirja suosii iltakävelyjä, päiväkävelyjä, aamukävelyjä, kuutamokävelyjä, spatseerausta ja promeneerausta, on talvisesta kaupunkikulttuurista nostettava esiin epäkohta.

Miksi jalkakäytäviä ei aurata?

Oheisesta kuvasta Pasilan sillalta näkee tyypillisen tilanteen: moitteettoman, lumettoman autotien vieressä kulkee kapea kevyen liikenteen väylä, jonka sohjossa pyöräilijöiden ja kävelijöiden tulee liukastella. Huomatkaa myös miten tyhjänä autokaista on. Se ei ole poikkeuksellinen näky.

Toimittajakollegani Kare Eskola kulkee kaikki matkansa polkupyörällä, ja hän kertoi joutuneensa kerran ajamaan Itäväylällä autokaistaa väärään suuntaan, kun Kulosaaren sillalta oli kaikki lumet aurattu kevyen liikenteen puolelle.

Ruotsissa aurauksesta puhutaan tasa-arvokysymyksenä. Kävelyteitä käyttävät koululaiset, vanhukset, pienten lasten äidit, vähävaraiset ja muut autottomat. Herrasmiehen päiväkirja vetäisee kalossit jalkaan ja liittyy näiden väheksyttyjen kaupunkilaisten rintamaan.

Miksi jalkakäytäviä ei aurata?!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kuka palkitsisi Hämeenkylän oopperakerhon?


Oopperakerhon perustaja Veikko Koivunen (vas.) ja pianisti Jukka Nykänen kerhoillan päätyttyä.

Viime viikolla painiskelin taas ammatillisen motivaation perimmäisten kysymysten äärellä. Tunnelmani lähestyi Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Journalismi: pelkkiä pinnallisia pikavoittoja, typeryyden ylistystä, rasittuneita naamoja? Kulttuurielämä: teennäisyyttä, tekosivistystä, vääriä profeettoja? Sitten koitti keskiviikko, kävin Vantaalla, ja uskoni palautui.

Minut ja pianisti Jukka Nykänen oli kutsuttu vierailulle Vantaalle Hämeenkylän oopperakerhoon, joka kokoontuu paikallisen seurakunnan nuorisotiloissa kerran kahdessa kuukaudessa. Esityksellemme oli annettu vapaat kädet, joten kerroimme oopperakokemuksistamme, -näkemyksistämme, ja Jukka soitti huteraa sähköpianoa, joka hänen käsittelyssään alkoi kuulostaa D-274-sarjan Steinwayltä.

Sivistyneet, hauskat ja ystävälliset kerholaiset kuuntelivat tarinointiamme silmät loistaen ja esittivät oivaltavia kysymyksiä. Talkoovoimin he olivat keittäneet kahvit, leiponeet juustokakun ja hankkineet paikalle muutaman kuohuviinipullon. Tilaisuutta isännöi kerhon perustaja, eläkeläinen ja kuorolaulaja Veikko Koivunen, aidon herrasmiehen ottein.

Hämeenkylän oopperakerhon tilaisuuksissa on vieraillut alan nimekkäitä edustajia Mikko Franckista Camilla Nylundiin. Jäsenmaksuja ei peritä eikä palkkioita makseta. Kerholaiset tekevät joka kesä retken Savonlinnan oopperajuhlille, katsovat oopperatallenteita, keskustelevat ja vierailevat Tallinnassa. Syksyllä koittaa matka Verdi-festivaalille Italiaan. Seurakunta tarjoaa kerhon käyttöön tilan, mutta ei rahallista apua.

Veikko Koivunen perusti kerhon vuonna 2009 eläköidyttyään Helsingin Energialta, jossa oli vetänyt samanlaista toimintaa. Kirkkokuorossa oli sellaisiakin mielipiteitä, ettei ooppera sovi seurakuntaan, mutta kriittiset äänet ovat vaimenneet jäsenmäärän ylitettyä kahdensadan.

Illan päätteeksi yleisöstä astui esiin topakka nainen kahden ruusun kanssa ja aloitti monisanaisen sättimisen. ”Mitä sä tollasta olet mennyt tekemään, lähdet Vantaalle tuppukylään. Siellä ne kuitenkin antoi sulle tällaiset ruusut!” Kerhon pr-sihteeri Raila Kuusisto siinä matki Hienostelua-ohjelman vihaista esimiestä.

Jos kirkolla on joku kulttuurialan palkinto jaettavanaan, se kuuluisi näille ihmisille.

Sanomalehtiotsikot koristavat Nuorisotilan seiniä.

Taideopiskelijoiden kyvyt ällistyttävät



Docpointissa esitettiin myös Tinja Ruusuvuoren koskettava Viikonloppulapsi. Kuva: Docpoint.


Viime päiviksi on helsinkiläisyleisölle osunut monta mahdollisuutta saada makupaloja siitä, mitä eri taiteenalojen ammattiopiskelijat osaavat. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi on jäänyt hämmästys, ällistys ja ilo siitä, millaisia kykyjä laitoksissa opiskelee. Näyttämöillä ei ainakaan vallitse tylsyys tai harmaus, vaan monipuolisuus ja kirjavuus – ilmaisun pakko, jonka terävin kärki monella on vasta hioutumassa.

Kansallisoopperan Balettioppilaitoksen workshopissa nähtiin perjantaina ja lauantaina (30.-31.1.2015) kaksitoista oppilaiden itsensä tekemää koreografiaa. Tyylit ulottuivat veikeästä steppinumerosta symbolistisiin mielenmaisemiin. Erityisvaikutuksen tekivät Oskari Nyyssölä ja Erika Vilander sekä duossaan että omissa sooloissaan. Eliisa Nenosen Eläinten karnevaali -tulkinnassa nähtiin huumoria ja aitoa liikkeen riemua. Väkirikkaammissa numeroissa lavaa oli käytetty monipuolisesti hyväksi. Musiikkivalinnat ulottuivat Tom Waitsista Sibeliuksen kautta Kimmo Pohjoseen.

Tuomo Ala-Kojola teki dokumentin pöytälätkästä. Kuva: Docpoint.

Uuden sukupolven visuaalinen ja kerronnallinen taito näkyy myös dokumenttielokuvissa. Helsingin Docpoint-festivaalilla esitettiin lauantaina ja sunnuntaina (31.1.-1.2.2015) seitsemän toinen toistaan kiehtovampaa kotimaista opiskelijatyötä. Heti ensimmäinen, Sanna Liljanderin Onni, vangitsi yleisön silmät seitsemäksi minuutiksi yhteen, paikallaan pysyvään mustavalkokuvaan. Henkilöitä on neljä, mutta heistä vain kaksi näkyy kuvassa. Onni-poika itkee hermojaraastavasti toisessa huoneessa. Vastapäätä pöytää, näkymättömissä on lapsi, joka ei suostu syömään. Kamera näyttää yhdellä otolla väsyneen oloisen äidin ja hänen kolmannen lapsensa, joka syö ruokaansa niin hyvällä halulla, että parsakaali ei ole mahtua suuhun. Maaginen filmi huvittaa ja liikuttaa. Pienestä hetkestä kasvaa suuri kertomus.

Sarjasta esiin nousi myös Tuomo Ala-Kojolan Lätkässä, joka kertoo pöytälätkään intohimoisesti suhtautuvista miehistä ja yhdestä naisesta. Kuvakulmat ovat yhtä moninaisia kuin hienoissa urheilulähetyksissä. Ulkomaita kiertänyt ammattivalmentaja puhuu lajistaan yhtä vakavasti kuin ”oikeat” jääkiekkoilijat, mutta hallitsee myös itseironian ja huumorin, niin kuin nähtävästi muutkin alan harrastajat.

Upeiden lapsikuvausten sarjaan voi liittää Kaisa El Ramlyn runollisen filmin Kyydissä, joka seuraa kolmea polkupyörän turvaistuimessa matkaavaa lasta. Kypäräpäiset veitikat kommentoivat ohi kulkevia maisemia, äidin ajotapaa ja vähän dinosauruksiakin. Helsingin katu- ja puistomaiset näyttävät lasten vinkkelistä uudenlaisilta. Käsikirjoituksessa on myös kaksi taitavaa temponvaihdosta: nopea, äänimaisemaltaan rikas taite sekä liikuttava hidastus, kun 5-vuotias Lumi sanoo: ”Ollaan hetki hiljaa”.

Oona on yksi Kaisa El Ramlyn dokumentin kyytiläisistä. Kuva: Docpoint.
Tanssin ja dokumenttielokuvien lisäksi on mainittava taiturilliset Sibelius-Akatemian opiskelijat. He esiintyvät säännöllisesti oppilaitoksen konserteissa, jotka tahtovat jäädä pääkaupunkiseudun megaorkestereiden varjoon. Torstaina 15.1.2015, samaan aikaan kun Musiikkitalon suuressa salissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri, olisi kannattanut laskeutua portaat alas Camerata-saliin, jossa konsertoivat Asko Heiskasen valmentamat puupuhallinyhtyeet. Mozartin ja Beethovenin artikulointi oli huoliteltua, musikaalinen fraseeraus mukaansa tempaavaa, ja intonaatio - no sitähän voi aina parantaa. Ettekö olleet paikalla? Eipä haittaa, sillä siitä löytyy video Sibelius-Akatemian nettisivuilta.