maanantai 26. tammikuuta 2015

Tätä huippuelokuvaa EI suositella treffeille!


Antropologi Helen Fisher työssään. Kuva: Docpoint.

Ensi viikonloppuna Helsingissä näytetään Christian Frein dokumenttielokuvaa Sleepless in New York, joka on kertakaikkisen loistava – mutta – katastrofivalinta treffielokuvaksi. Filmin nähtyä treffikumppanille tekisi mieli sanoa, että ei, ei edes yritetä, edessämme on joka tapauksessa perikato.

Dokumentin aiheena on nimittäin jätetyksi tuleminen, ja se kertoo kolmen jätetyksi tulleen ihmisen tarinat niin taitavasti, että usein tekee mieli itkeä mukana. Käsikirjoitus sitoo kohtalot yhteen seuraamalla antropologi Helen Fisherin tutkimuksia. Fisher epäilee, että luonto on tehnyt jätetyksi tulemisen tunnekokemuksesta liian voimakkaan.

Itse filmi on vangitseva, suorastaan hypnoottinen. Erikoista on, että se kuulostaa erilaiselta kuin miltä näyttää. Unenomaisuus syntyy suggeroivasta musiikista, visuaalisesti hälyisistä paikoista ja runsaista lähikuvista. New York muodostaa tapahtumien taustalle jylhän kaupunkiviidakon.

Docpoint-festivaali on järjestänyt elokuvalle lisänäytöksen. Näytökset ovat Andorrassa lauantaina 31.1.2015 klo 19.45 (loppuunmyyty) ja sunnuntaina 1.2.2015 klo 17.15.

Polkupyöräilijät saivat kaadettua Rijksmuseumin suunnitelmat uudeksi sisäänkäynniksi. Kuva: Docpoint.
Treffielokuvaksi suosittelen mieluummin elävää eurooppalaista lähihistoriaa. Sitä saa nähdäkseen Oeke Hoogendijkin potpurimaisessa dokumentissa The New Rijksmuseum, joka seuraa Amsterdamissa sijaitsevan Alankomaiden kansallismuseon kymmenen vuotta kestänyttä remonttia. Filmin teon aikana korjausurakka viivästyi viivästymistään, johtaja vaihtui ja kustannukset kohosivat 375 miljoonaan euroon.

Kamera poimii kansallisen suurhankkeen tuoksinasta työntekijöiden paljon puhuvia ilmeitä. Herkullisinta on seurata, miten uudeksi johtajaksi valittu Wim Pijbes muuttuu leikittelevästä vitsiniekasta kyyneleitä pidättäväksi hermoraunioksi. Kuvat varastossa lepäävistä vanhoista taideaarteista kommentoivat tapahtumia hiljaisesti.

Museon uuden sisäänkäynnin suurimmaksi vastustajaksi nousevat kaupungin pyöräilijät, mikä tekee asetelmasta kiehtovan, sillä yhteiskunnalliseen asenneilmastoon ei ole valmiiksi kirjoitettua strategiaa siitä, kumman puolelle olisi hyveellisempää kääntyä.

Erikseen mainitsen ilmaisuvoimaisen ääniraidan sekä Maurice Horsthuisin säveltämän musiikin. Sen esittämiseenkin on panostettu.

The New Rijksmuseum lauantaina 31.1.2015 klo 11.00 Kinopalatsi 7:ssä ja sunnuntaina 1.2.2015 klo 20.30 Savoy-teatterissa.

Tässä dokumentissa kaikilla on mukavaa. Kuva: Docpoint.
Vielä esimerkki siitä, miten elokuvan esittelyteksti voi synnyttää vääränlaisia odotuksia. Meksikolais-unkarilaista dokumenttia Once upon a time in Hungary (2014) kehuttiin siten, että siinä esiintyvän perheen elämä muistuttaisi jollakin tapaa 1700-lukua. Odotin sen perusteella näkeväni biribirin pelaamista ja Telemannin soittoa traversolla.

Mutta ei, Unkarin vuoristossa asuvan viisilapsisen perheen elämäntapa on pikemmin erikoinen sekoitus nykyaikaa ja entisaikain satutunnelmia. Vanhemmat Istvan ja Reka näyttäytyvät tarkoin ohjatuissa kohtauksissa pyhimyksinä, jotka antautuvat täydellä tarmolla lastensa kanssa leikkiseen. Kiukunpuuska päättyy halauksiin.

Dokumentin kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat täydellisen kauniita, mutta kääntöpuolena on keinotekoisuuden vaikutelma. Odotin käsikirjoitukselta pitkään yllättävää käännettä, mutta sellaista ei katsojalle suotu. Älkää siis pettykö: välikuvassa näkyvä hämäkki on vain suloinen yksityiskohta.

Dokumentti sopinee niille, jotka unelmoivat ”paluusta luontoon” tai ”perinteiseen elämäntapaan”.

Once upon a time in Hungary Kinopalatsi 7:ssä sunnuntaina 1.2.2015 klo 17.15.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Suositukseni Helsingin Docpoint-festivaalille



Wolfgang Beltracchi työssään. Kuva: Docpoint / Wolfgang Ennenbach.

Yksi pohjoismaiden suurimmista dokumenttielokuvafestivaaleista, Docpoint, käynnistyy ensi viikolla Helsingissä. Oma suhteeni tapahtumaan on ollut tasaisesti kehittyvä: parina vuonna yksi filmi ja harmittelut siitä, ettei enempään taaskaan kerennyt. Viime vuonna istuin siellä jo enemmän. Mieleen jäi muun muassa vanha leijonanmetsästystä seuraava dokumentti, joka vanhassa Orionissa katsottuna muodostui vuoden mieliinpainuvimmaksi kulttuurikokemukseksi.

Tänä vuonna päätin ilmoittautua tapahtumaan journalistiksi, mistä on se etu, että voin katsoa filmejä linkkien kautta myös etukäteen. Kokemus ei tietenkään ole sama kuin teatterissa, mutta tällä tavalla olen voinut poimia teille etukäteissuosituksen alkavalle viikolle. Se on saksalaisdokumentti mestariväärentäjä Wolfgang Beltracchista, jota näytetään Maximissa tiistaina 27.1.2015 klo 16.45 ja Savoyssa keskiviikkona 28.1.2015 klo 21.00.

Dokumentin esitys Helsingissä osuu hyvää saumaan, sillä keskusrikospoliisi on ilmoittanut, että se kertoo maanantaina (26.1.2015) löytämästään ”poikkeuksellisen laajasta taideväärennyskokonaisuudesta”. Olin yllättynyt, kun kuulin, että taideväärennös on Euroopan neljänneksi suurin rikollisuuden ala.

Beltracchi maalasi tauluja vanhojen mestarien tyyliin neljänkymmenen vuoden ajan ja myi ne kadonneina aarteina miljoonilla eteenpäin. Beltracchi ja hänen kumppaninsa onnistuivat huiputtamaan jopa huippuasiantuntija Werner Spiesiä ja myymään Max Ernstin vuonna 1927 maalaamaksi väitetyn taulun 1,8 miljoonalla eurolla. Beltracchi paljastui vuonna 2010 ja sai kuuden vuoden vankilatuomion.

Herkullisinta dokumentissa on se, miten viralliset taidemarkkinat muuttuvat naurettavan oloisiksi. Huutokaupoissa nähdään tärkeileviä bulvaaneita ja meklareita mittapuvuissaan. Äveriäs pariskunta päästää kuvausryhmän kotiinsa ja tiputtelee kuuluisien taiteilijoiden nimiä puhumatta sanaakaan itse taideteosten sisällöstä. Katsoja alkaa yhä enemmän pitää seesteisestä Beltracchista, vaikka oikestaan hän on yhteiskunnan silmissä konna. Mielessä herää monta kysymystä, sillä dokumentti ei analysoi eikä selitä aihettaan puhki – hyvä niin!

Käsikirjoitus sisältää monta oivallusta. Alkupuolella Beltracchi signeeraa taulun kuolleen taiteilijan nimellä – lopussa nähdän samantyyppinen kohtaus, mutta hän kirjoittaakin oman nimensä. Beltracchin pidätys, joka kuulostaa olleen iso poliisioperaatio, on erityisen vaikuttava, koska se kuullaan hänen lastensa kertomana. Loppupuolella katsojan samaistuminen Beltracchiin asetetaan kyseenalaiseksi, kun hän itsekin myöntää halunneensa rikastua ja ostaa palatsin Venetsiasta.

Filmi hämmentää, naurattaa ja säälittää. Näyttää se myös kutkuttavasti, miten ”vanha” taulu syntyy.

Arne Birkenstock: Beltracchi – The Art of Forgery (Maxim 2: tiistaina 27.1.2015 klo 16.45 ja Savoy-teatteri keskiviikkona 28.1.2015 klo 21.00)

lauantai 24. tammikuuta 2015

Suomalaislaulajat aloittelevat uraansa Wagner-pilkalla




Hojotoho! Heiaha! Hahhahaa! Vielä ensi viikolla arvon lukijoilla on mahdollisuus tutustua varttuvaan suomalaiseen laulajapolveen, kun Helsingin Konservatoriolla Ruoholahdessa esitetään Oscar Strausin burleski-operettia Die lustigen Nibelungen

Käynti kannattaa myös sen takia, että Strausin teosta ei ole aiemmin Suomessa nähty, ja sen Wagner-pilkka todennäköisesti huvittaa huumorintajuista oopperanystävää. Lopussa täyttyi myös salainen toiveeni, kun yleisö sai taputtaa mukana päätöskuoron tahdissa. Tällaista oli Berliinissä 1900-luvun alussa!

Teoksen perjantainen ensi-ilta oli samaan aikaan Kansallisoopperan Ovelan ketun kanssa, joten pääsin paikalle vasta kakkosmiehityksen ensi-iltaan lauantaina 24.1.2015. Sibelius-Akatemiassa ja konservatoriolla opiskelevista laulajista muutamat olivat lavalla solistitehtävässä elämänsä ensimmäistä kertaa, mutta se ei kokonaisuudessa millään muotoa kiusannut.

Solisteista vahvimman vaikutuksen teki baritoni Joonas Asikainen punatukkaisena Guntherina. Asikainen alkaa olla valmis laulusolisti, joka hallitsee myös lavapresenssin reunasta reunaan. A-tutkinto on tekeillä tänä keväänä. Naisista ihailin aluksi eniten Fanny Hellströmiä, jonka ylärekisteristä välähteli sellaisia sävyjä, että opintojen myötä hänestä tullee yhä vain kysytympi solisti. Hän liikkui lavalla niin upeasti, että oletan taustalla olevan opintoja tanssin saralla, vaikka niistä ei biografiassa mainintaa ollutkaan. Myöhemmin Hellströmin paikasta suosikkinani pyrähti kilpailemaan Neiti Lintu, Maija Nevala, syötävän suloinen broileri, jolla oli satakielen ääni.

Keskeiseen Siegfriedin rooliin oli kiinnitetty verraten keskeneräinen laulaja Kalle Virtanen, jonka tenorissa oli paikoin erittäin viehättävää keveyttä ja vaivattomuutta. Varsinainen äänitykki oli puolestaan mustatakkinen Hagen, Ronnie Karlsson, joka valmistuu Akatemiasta tänä keväänä.

Strausin kaikki kupletit, marssit ja valssit soitti Konservatorion Helsinki Concordia -orkesteri Jani Sivénin johdolla ihailtavan täyteläisesti.

Ville Saukkosen ohjaus piti opiskelijat hauskasti liikkeessä. Usein näytti siltä, että lavalla vallinnut hyvä tunnelma lisäsi rentoutta aarioiden esityksiin.

Wieniläissyntyinen Oscar Straus (1870-1954) oli aiemmalta nimeltään Strauss, mutta pudotti sukunimestään toisen s-kirjaimen pois, jottei häntä sekoitettaisi kuuluisaan Strauss-dynastiaan, jolle hän ei ollut mitään sukua. Nibelungen-operetin saadessa kantaesityksensä 1904 Straus oli vasta pienen piirin tuntema säveltäjä. Teoksen varsinainen menestys tuli Berliinissä, jossa yleisö osasi arvostaa libreton hyväntahtoista saksalaiskulttuurin pilkkaa.

Kannattaa mennä katsomaan, miten Eisbeinia haukataan ja Wagnerille nauretaan: Konservatoriolla tiistaina, keskiviikkona ja perjantaina klo 19 ja lauantaina klo 15.

Sedän kanssa oopperassa



Hanna Rantala ja Mari Palo. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Kansallisoopperaan tuli perjantaina 23.1.2015 ensi-iltaan kevätkauden ensimmäinen uutuus, Leoš Janáčekin ooppera Ovela kettu. Koska ooppera markkinoi teosta myös kouluikäisille, kutsuin seuralaiseksi kummityttäreni Kaisa Koskisen, 11, joka ei ollut aiemmin käynyt oopperassa, mutta ottaa laulutunteja ja on taitava piirtäjä.

Emme ehtineet edes ulko-ovesta ulos, kun suustani jo pääsi illan ensimmäinen setämäisyys. ”Tuollaisessa paidassa hakataan yleensä halkoja”, sanoin. ”Ja olisiko jotain muuta kuin mustia verryttelyhousuja?” Tuli vähäksi aikaa hiljaista. Katsoin häntä uudestaan, ja uudestaan, kunnes tajusin näkeväni edessäni nuoren rokkitähden. Kun hän vielä veti päähänsä valkoisen neulepipon, oli vaikutelma täydellinen. Ei kun menoksi!

Perille päästyä ruutupaita osoittautui cooliksi asuvalinnaksi kaikkien mustatakkien keskellä. Itse talo teki vaikutuksen, kun se on niin iso ja siellä on niin paljon ihmisiä. Istumapaikoiltamme permannon seitsemänneltä riviltä näki ja kuuli kohtalaisen hyvin. Väliajalla saimme kohottaa maljat sekä Kansallisoopperan pääjohtajan Päivi Kärkkäisen että taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven kanssa. Nuori neitokainen seurusteli myös tottuneesti Ylen kanavapäällikön, vastaavan tuottajan ja muiden toimittajien kanssa.

Kaisa Koskinen, 11, elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa.

Itse teos teki meihin molempiin tasaisen vaikutelman. Kaisan mielestä se oli jännittävä ja parasta oli kokonaisuus. Juonta oli kuitenkin hankala seurata, sillä sanoista ei aina saanut selvää. Kaisa myös kysyi, eikö oopperassa voisi käyttää sähköistä äänenvahvistusta. Höpisin jotain lajin perinteistä. Kun itse kysyin, tulisiko hän uudestaan oopperaan, hän vastasi ”ehkä”.

Kun olin varmistanut, että kummitytär oli saanut sanotuksi mielipiteensä ilman setämäisiä vaikutteita, aloitin autossa oman analyysini. Parasta oli Janáčekin musiikki, joka erityisesti rakkauskohtauksissa houkutteli esiin jopa kyyneleitä. Kapellimestari Dalia Stasevska sai dynamiikan keskialueet erinomaisesti toimimaan, mutta ohitti jostain syystä muutamankin paikan hehkuttaa fortissimoa (kuten Richard Strauss-valssin huipennuksen). Jälkimmäisen rakkauskohtauksen scherzino oli huippuhieno, samoin monet vaskikoraalit. Solisteista loistavimmat olivat kettutyttöpari Hanna RantalaMari Palo, jotka saivat monta pientä kettulasta. (Tästä tulee mieleeni Iittalan uusi Ovelasta ketusta innoittunut mukisarja, jonka on suunnitellut oopperan visualisoija Klaus Haapaniemi.)

Klaus Haapaniemen näyttävässä puvustuksessa olin erottavinani ajatuksen vaatettaa eläimet yläluokkaiseen, vanha-aateliseen naamiaistyyliin ja ihmiset alempaan säätyyn. Ooppera esitetään suomeksi, mutta käännöksen muutamat sanavalinnat herättävät ihmetystä. Mitä ovat ”salakyttä”, ”haiseva räkäpää” tai ”ei syty” (merkityksessä ”ei muista”)? Keskeneräiseltä vaikutti myös valaistus, joka ensimmäisessä näytöksessä tuntui tahattomasti hämärältä eikä osallistunut tilanteiden kuljetukseen.

Vaikkei Ovela kettu välttämättä mikään järisyttävä oopperakokemus olekaan, kannattaa koululaisen kanssa ilman muuta suunnata Töölönlahdelle. Jokaisen nuoren pitäisi saada jonkinlainen kosketus musiikkiteatterin lajiin, jossa äänenvahvistusta ei käytetä.

Oopperaillan päätyttyä mieltäni kaihersi kuulemani vääryys. Nimittäin jos saa kahdesta englannin kokeesta kympin ja on aktiivinen tunneilla, niin miksi todistukseen tulee vain ysi?

lauantai 17. tammikuuta 2015

Vi gingo i samma skola

Skolgossar från vänster: Heikki A. Reenpää, Janne Koskinen och Timo Virtanen.

Hälsningar från den finskspråkiga världen! Tempus har fugit och i går var det dags igen för RSO konserten på Musikhuset i Helsingfors. Som gästar i kvällens tv sändning hade vi två fina herrar: det finskspråkiga bokförlaget Otavas före detta verkställande direktör, styrelseordföranden och medlem af dess märkvärdiga ägarfamilj Heikki A. Reenpää, samt Timo Virtanen, hufvudredaktör för den kritiska utgåvan af Jean Sibelius Samlade verk. Reenpää har själf råkat Sibelius, som tillhörde deras familjkrets.

Vi alla tre har gått i samma skolan, den finskspråkiga Syk, (dock inte samtidigt), där gingo också Sibelius döttrar. Åren vi blefvo studenter voro 1939, 1984 och 1996 (ni MÅSTE gissa, vem är vem, annars blir jag arg!).

Vi alla tycker om Sibelius. Kanske också gråa kostymer.

Titta på sändningen här.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Hienostelua-sarja jatkuu kesällä


Kiitos kaikille ilahduttavista joulun ja uudenvuoden tervehdyksistä! Juhla-ajan vietin muutamassa salatussa paikassa, jonne en päästä edes länsimaista taidemusiikkia. Mutta kortit, kirjeet ja sähköpostit tavoittivat. 

Marja-Leena Holsti lähetti maanantaina postia, joka sisälsi niin monta hyvää kysymystä ja kehuja, että en malta olla sitä julkaisematta, hänen luvallaan tietysti. 


”Hyvää huomenta,

haluaisin tietää, jatkuuko Hienostelua-ohjelma yleisradio1:ssä? Toivon tähän mielenkiintoiseen päivänpiristykseen ehdottomasti jatkoa. Toivottavasti Ylen johdossa myös ymmärretään ohjelman arvo! Suomessa on harvassa henkilöt, jotka pystyvät toimittamaan ohjelmia kulttuurin eri alueilta korkeatasoisella tyylilläsi ja asiantuntemuksellasi.”

Kiitos Marja-Leena! Kyllä Hienostelua jatkuu taas kesäkaudella. Tarkempaa tietoa sarjan alkamisajankohdasta minulla ei vielä ole, sillä neuvottelen siitä vielä kevään aikana. Uudella kaudella koetaan sarjan merkeissä myös jotain aivan ennen kuulumatonta. Kerron siitäkin lisää myöhemmin.

”Jatkuvatko esim. RSO:n konserttien asiantuntevat, mielenkiintoiset juonnot, teosten esittelyt ja keskustelut vieraiden kanssa? Nämä ovat olleet todella antoisia, kun on kotona netin välityksellä pystynyt pääsemään konserttien tunnelmaan mukaan. Olen koko ikäni harrastanut musiikin kuuntelemista konserteissa, levyiltä ja radiossa. Vaikka ammattini on ihan eri alueelta; harrastuksena, kuunneltuna musiikki tarjoaa hienoja elämyksiä.”

Myös RSO Musiikkitalossa -ohjelma jatkuu. Kevään ensimmäinen RSO-konsertti esittelyineen lähetetään ensi viikon perjantaina 16.1.2015 klo 19.00.

Holsti kysyy myös, mitä tapahtui Kantapöydälle. ”Siinä oli myös hyvä ohjelma, jota ei saa lopettaa. Tuleeko jotain vastaavaa tilalle?” Kantapöytä jatkuu: tavataan siellä ensi viikon keskiviikkona 14.1.2015 klo 14.00.

Eikä tässä vielä kaikki. Juhlakauden hienoimman kortin oli allekirjoittanut pieni ystäväni Ella. Hänen nimikirjoituksensa löytää pienellä tutkimisella kuvasta ylhäällä. (Siinä ovat toki myös Eelis, Kaisa ja Santeri.)

Kiitos Ella ja kumppanit!

Hyvää Uutta Vuotta!