maanantai 28. joulukuuta 2015

Suomen johtava äikänmaikka julkaisi vauhdikkaat muistelmat



Sykin opettajakuntaa vuonna 1993. Kirsti Mäkinen toiseksi ylimmässä rivissä toinen oikealta.

Pienenä koululaisena ihmettelin, kuka oli käytävällä ohitse lipuva yläluokkien opettaja. Ylöspäin kun katsoin, näin rauhaa ja viisautta ilmaisevat kasvot. Ja ikään kuin naisesta olisi sädehtinyt valoa! Eikä se ollut mikään lepattava kynttilänliekki, vaan tasaisesti kaikkialle hehkuva tähti, joka kenties edellisiltana oli taas puhunut televisio-ohjelmassa koulusta ja suomen kielestä.

Tullessani lukioikään sain tietää, että kyseessä oli eräs maamme tunnetuimmista äidinkielen lehtoreista: Kirsti Mäkinen. Nykyään eläkevuosia viettävä Mäkinen (s. 1939) teki pitkän elämäntyön Helsingin suomalaisen yhteiskoulun (SYK) äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ja niitti samalla valtakunnallista mainetta luentomatkoilla, oppikirjoilla ja muilla julkaisuillaan. Suosituimmaksi on kohonnut vuonna 2002 ilmestynyt Suomen lasten Kalevala, jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa viikossa. Käännöksiä on japanin ja englannin jälkeen tulossa serbiaksi, arabiaksi ja turkiksi.

Tänä syksynä Mäkinen julkaisi muistelmateoksensa Pulpetin henki (Otava), jossa hän kertaa hengästyttävällä vauhdilla kaikkea tekemäänsä. Sivuja on 236, mikä antaa tilaa vain muutamalle rauhallisemmalle elämänpohdiskelulle. Monessa kohtaa oli käteni kohota viittaukseen: ”Opettaja, saako kysyä?" Vauhti ja sujuvuus ovat toki myös kirjan raikas ansio – saattaa olla, että juuri siinä Mäkisen työkokemus toimittajana näkyy – tiivistämisen taidossa ja kirkkaassa ajatuksenkuljetuksessa.

Miten onnistuneesti Mäkinen kuvailee kouluarkkitehtuuria! Hän kuljettaa valoaan Isonnevantien betonikuutiossa ja näyttää meille sisäikkunoiden rivistöt, juhla-aulan mittasuhteet ja ylioppilaskirjoitusten maisemasalin. Aihe laajenee opettajainhuoneen sosiaalisiin suhteisiin, mutta paljon jää sanomatta. Istumapaikan valinta tai lasiseinä tuottivat varmasti sattumuksia, mutta minkälaisia?

Muistelukset Tampereen-kouluajoista ovat hauskoja. Tekstissä on liikettä, lämpötiloja ja ääniä. ”Siellä ei vakavikko pärjää”, Mäkinen huomauttaa opettajantyöstä jo esipuheessa.


Mäkisen kirja on samalla tärkeä dokumentti sodanjälkeisen sukupolven maailmankuvasta. Sellaiset arvot kuin säästäväisyys, ahkeruus ja perhekeskeisyys määrittävät tekstiä. Partiolaisena hän kävi tervehdyskäynneillä vähävaraisten luona. ”Kierrokset olivat sen verran vavahduttavia, että minun on ollut joskus vaikea ymmärtää elämänmuotoa, jota nyky-Suomessa kutsutaan köyhyydeksi”, hän kirjoittaa. Suhteellinen köyhyys lienee siis ollut maassamme tuntematon käsite jopa oppineiden piirissä.

”Selvisimme hävyttömän vähällä. Se on mahdollista jos on tarpeen. Sen vuoksi sukupolveni ei aina ymmärrä nykyopiskelijoiden valituksia oluttuoppien täyttämän baaritiskin äärellä.” Niin, olihan se helpompaa Mäkisen nuoruudessa, kun hänen siskonsakin ”pestautui” lentoemännäksi, ja Mäkinen itse ”oli” kesätoimittajana. Sodanjälkeinen yhteiskunta näyttää Mäkisen kertomana usein karkkikaupalta, jossa on makua ja väriä jos vain yksilö itse on ahkera. Ehkä se sellainen olikin.

Muistelmateos dokumentoi myös entisaikain naisasiaa, joka muussa tapauksessa katoaisi kai kokonaan ihmisten muistista. Lasten Kalevala -ideastaan Mäkinen sai aluksi kaksi kielteistä kustannuspäätöstä. ”Pakko sanoa, molemmat olivat miehiä”, hän kirjoittaa. Kalevala-korun naistensauna ja Otavan Leena Majander tuottivat lopulta myönteisen vastauksen. ”Kyllä on eroa naisten ja miesten välillä.” Vaikka tällainen argumentointi jää minulle käsittämättömäksi, on sukupuoliseen oppositioasemaan heittäytyminen tuottanut voittojakin. Sellainen on esimerkiksi Mäkisen käynnistämä viimeisten kotiapulaisten muistojen keruukilpailu – taustanaan havainto, että miksi ainoastaan miesten ammatit olivat saaneet osakseen keruukilpailuja ja julkaisuja.

Kaksikielisessä kodissa kasvanut Mäkinen esittää myös aiheellisia kysymyksiä ruotsin kielen opetuksesta maassamme: ”Missä suomen- ja ruotsinkielisten koulujen yhteistyö?” Mäkinen on havainnut, että ruotsinkieliset varovat yhteistyötä enemmistön kanssa, sillä he pelkäävät sen koituvan vähemmistön tuhoksi. En paljasta, mihin lopputulemaan hän ruotsin opetuksen osalta päätyy. Terävät huomiot kannattaa ajatuksella lukea – samoin näkemykset uskonnosta, jotka yhdessä Antti Nylénin tekstien kanssa saivat minut aikanaan muuttamaan mielipidettäni.

Mikä sitten valita Kirsti Mäkisen kaikista tekemisistä merkittävimmäksi? Nostan korkeimmalle Suomalaisen päivän 2.2.1999, jonka Mäkinen keksi Kalevalan juhlavuotta kunnioittamaan.

Tuona päivänä kehotettiin ihmisiä pitämään päiväkirjaa ja lähettämään tekstinsä Kansanrunousarkistoon. Se noudattaa hienosti Kalevalan kutsua, ensimmäisen runon kehotusta ”Veli kulta, veikkoseni, lähe nyt kanssani laulamahan”. Käytännön toteutuksen hoiti Sanomalehtien liitto. Kirjoituksia kertyi 23 000 – korvaamattoman arvokas tekstiaines, arjen eepos, seitsemän hyllymetriä ihmiseloa.

Suomalaisen päivässä kuvastuu myös Kirsti Mäkisen elämäntyö suuressa mittakaavassa. Valo, joka ei sukupolvien ketjussa sammu. Opettaja, joka kannustaa lukemaan ja kirjoittamaan, uusia lauluja laulamaan, omilla eväillä ahkeroimaan.

Kouluneuvos Kirsti Mäkinen. Kuva: Otava/Irmeli Jung.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti