keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Supertähti epäonnistui huippuorkesterin edessä



Gustavo Dudamel johti Richard Straussin Alppisinfonian.

Konserttielämä tarjoaa aina yllätyksiä. Niin myös maanantaina 26.10.2015, kun varauduin kuulemaan Berliinin Staatskapellen loisteliasta soittoa. Tuoreessa muistissa olivat huikea Helsingin-konsertti ja Wagnerin Mestarilaulajat. Staatskapelle on Valtionoopperan orkesteri, jonka soitto ja ohjelmistotarjonta on tehnyt siitä kovan haastajan maailmanmaineessa paistatteleville Berliinin filharmonikoille.

Maanantaina Staatskapellen sai käyttöönsä kapellimestari, tai pitäisikö sanoa supertähti, Gustavo Dudamel, Philharmonien suuren salin upeassa akustiikassa. Illan ohjelmistoon oli koottu taiteellinen sekamelska, eli kolme orkesteriteosta, joiden väliin mahtuu alkoholin myynti ja joiden kokonaiskesto turvaa kaksi tuntia kestävän kuluttajakokemuksen.

Kun kaikki oli näinkin virheetöntä ja erheetöntä, niin mitä konsertissa tapahtui? Kun orkesteri oli saapunut lavalle ja saanut itsensä viritettyä, katsomovalot himmenivät. Ovesta asteli kalpea ja voipuneen oloinen Dudamel, ja yleisössä jotkut jo huusivat kuin härkätaistelussa. Anton Webernin Passacaglian ensimmäiset pizzicatot osuivat yhteen, vaikka Dudamel niitä puikollaan häiritsikin. Hankalat virityspaikat Staatskapellen puhaltajat saivat heti soimaan. Ja jousistossa oli ihanaa kanervikkoa.

Joseph Haydnin sinfoniaa nro 103 Es-duuri varten kokoonpano pieneni puoleen edellisestä. Soittajat osasivat taas hommansa. Mutta oliko hidas johdanto tosiaan näin tylsä? Ja voi ei, ensiosassa ykkösviulut tarpovat kuin suossa. Miksi nuoteilla ei ole suuntaa, missä ovat kirkkaus ja keveys?

Ilta päättyi Richard Straussin Alppisinfoniaan. Toivoin, että kaikki harjoitusaika olisi käytetty tähän jättiläisteokseen, jossa tarvitaan urkuria, lehmänkelloja ja musikantteja jopa lavan taakse. Soolonpätkät ja jousisto lupasivat taas hyvää, mutta tuttipaikoissa yleisölle tarjoiltiin savea. Jouset peittivät vaskia, vasket jousia, vailla päätä ja häntää, ilman minkäänlaista ajatusta arkkitehtuurista. Kaiken edessä koukkusi tahtipuikollaan Dudamel. Alppisinfonia tämä ei ollut, vaan jonkinlainen suomaa Havelin ja Spreen risteyksessä.

Lehmänkellojen kalisuttelu ja kovaa soittaminen saivat osan kuulijoista viihtymään. Aplodit alkoivat kohtuullisesti, mutta koska taputtaminen viimeistään lämmittää kuulijat, nousi suosionosoitusten volyymi joka kerta kun Dudamel lavalle uudestaan käveli. Olisiko neljännellä kerralla kuulunut jo huutoälämölöä? Itse olin siinä vaiheessa hakemassa takkia naulakolta.

Ilta oli epäonnistunut. Kun orkesterina on Berliinin Staatskapelle, sali Berliinin Philharmonie ja soitettavana potpuri erinomaisia teoksia, on helppo nähdä missä taiteellinen vastuu seisoo. Pian Dudamel joutuu uuteen tulikokeeseen: hän johtaa Valtionoopperassa marraskuussa ensi-iltansa saavan Figaron häiden esitykset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti