maanantai 31. elokuuta 2015

Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri paljasti viimein salaisuutensa


Muissa sinfoniaorkestereissa fagotistit Jos de Lange ja Jos Lammerse istuisivat kahta paikkaa oikeammalla.

Useassa yhteydessä maailman merkittävimpien sinfoniaorkesterien joukkoon luettu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri teki sunnuntaina 30.8.2015 uusintavierailun Helsingin Musiikkitaloon. Onneksi, sillä edellinen Helsingin-konsertti kaksi vuotta sitten jäi mieleen lähinnä tylsänlaiskana heittokeikkana.

Nyt oli kaikki toisin – mukaansa tempaava kapellimestari Daniel Harding, energiaa, soiton iloa ja ohjelmassa kaksi jumalatarten lahjaa ihmiskunnalle: Mozartin pianokonsertto nro 18 B-duuri sekä Anton Brucknerin sinfonia nro 5 B-duuri. Nykyaikaisten sinfoniakonserttien takiaiset, Béla Bartók ja Gustav Mahler, voidaan siis ainakin joskus frakin hihasta irti repäistä.

Alkunumerona kuultu Mozart osoitti, että soittajisto sopii parhaiten myöhemmin sävellettyyn orkesterimusiikkiin. Sointi on paksua ja usein bassovoittoista, vaikka kontrabassojen määrä vähennettäisiin kolmeen. Allegro vivacen alkutahdeissa sai ihailla ykkösviulujen herkkyyttä, mutta aiheen fanfaarimaisuus ei liiemmin korostunut.

Huippukohdaksi muodostui Andanten keskitaite, jonka sforzato-vuorotteluissa orkesteri pihisi ja puhkui kuin jokin ylikuumeneva höyrykone. Syynä ilmiöön lienee väkevä bassosektio, jonka jousen vedoista irti purkautuva kitka aikaansaa ilmavirtausta muistuttavan soinnin.

Solisti Kristian Bezuidenhoutin lasinen kosketus ei aina pärjännyt orkesterille, vaan muutama tärkeäkin ääni jäi yleisön musikaalisen arvauksen varaan. Hänen taipuisa Mozart-näkemyksensä silti välittyi, erityisesti ylimääräisenä kuullussa sonaatinosassa (II Andante cantabile / nro 10 C-duuri KV330).


Daniel Harding johti Brucknerin viidennen.

Anton Brucknerin sinfonioita verrataan usein katedraaleihin, pyrkimyksenä kai sanallistaa niiden suuria mittasuhteita ja viitata tekijänsä uskonnollisuuteen. Daniel Hardingin tulkinnan mukana eläessäni mietin, miten huonosti katedraaliksi kutsuminen tähänkin teokseen sopii.

Kaksoisfuugan jälkimmäinen teema on toki ikään kuin ristinmuotoinen, mutta muu osa teoksen musiikista ajettaisiin mistä tahansa kirkkotilasta pian luutien ja heinähankojen kanssa ulos. Sävelkielessä on itämaista erotiikkaa, varietee-teatterin välisoittoja, pakanatansseja, naivismia, ja onko se itse pelsepuupi, joka kerran tökkää pitkän kyntensä keskelle partituuria ja saa loogisesti alkaneen teemankehittelyn lässähtämään?

Kaiken värikirjon ja sointipuhkun toteuttivat Harding ja orkesteri sellaisella antaumuksella, ettei vierailukonserttien sarjaan toista näin järisyttävää musiikkikokemusta montaa mahdu. Moni-ilmeisyyttä ihaillessani tulin kiinnittäneeksi huomiota Brucknerin valitseman soitinvalikoiman klassisuuteen: ei tarvita kontrafagottia, englannintorvea, Es-klarinettia, isorumpua, peltejä, harppua tai lehmänkelloja ison tarinan kertomiseen. Kaksinkertaiset puut ja patarummut riittävät.

Erikseen on mainittava Concertgebouw’n pasuunasektio ja tuuba, jotka tarjoilivat järisyttäviä syväsointeja. Loppukliimaksissa heidän ja käyrätorvien vuorottelu liidätti kuulijan korkealle alppien yläpuolelle.


Concertgebouw-orkesterin klarinetisti Olivier Patey ja fagotisti Jos de Lange lupasivat tulla Helsinkiin uudestaan.

Spektaakkelin jälkeen menin lavan taakse soittajia kiittelemään. Siellä taas kerran paljastui, että kaikkien muusikoiden nimiä ei vaivauduta soittajalistaan lainkaan kirjoittamaan. Esimerkiksi loistavasti soittaneena soolofagotistina oli sijainen nimeltä Jos Lammerse, joka jäi kuulijoille täysin tuntemattomaksi. Varsinkin kiertueilla muusikkolistan laatiminen olisi lastenleikkiä: täytyyhän organisaation muutenkin listata, minkä nimiset ihmiset lentokoneessa matkustavat ja hotellihuoneissa asuvat.

Ja kiitos soittajien, sain viimein valaistusta Concertgebouw’n puupuhaltajien erikoiseen istumajärjestykseen. Takarivissä fagotistit istuvat kuulijasta katsoen vasemmalla ja klarinetistit oikealla, mikä on päinvastoin kuin kaikissa muissa tunnetuissa sinfoniaorkestereissa.

Fagotisti Jos de Lange kertoi, että erikoinen järjestys muotoutui kauan aikaa sitten ylikapellimestari Bernard Haitinkin käskystä. Alun perin Concertgebouw’n puupuhaltajien eturivissä istuivat vasemmalta lukien huilut, oboet ja klarinetit, ja heidän takanaan käyrätorvet ja fagotit. Haitink halusi korkeat puut eteen, jolloin klarinetistit siirtyivät taakse, mutta koska fagotit halusivat pysyä käyrätorvien vieressä, fagotit siirtyivät entisestään vasemmalle ja jättivät oikealle puolelle tilan klarinetisteille. Näin oli syntynyt maailman erikoisin puupuhaltajien istumajärjestys.


Jos de Lange piirsi kaavion klarinetistien siirtymisestä takariviin.


Fagotistit pitävät siitä, että ovat lähempänä käyrätorvia, koska heillä on klassisessa ohjelmistossa usein samankaltaista soitettavaa. Ja kun kontrabassotkin ovat yleisöstä katsoen vasemmalla, ovat fagotit myös lähempänä heitä.


4 kommenttia:

  1. Kuunteli tuon konsertin "suorana" radiosta, niin keskittyneesti kuin se (minulle) oli mahdollista. Kaikki kuulosti menevän niin kuin pitikin, en huomannut mitään erikoista. Musiikki ikäänkuin kaatui ylitseni pilvenä, joka välillä paksuuntui ja synkistyi, välillä oheni ja kirkastui. Mozart on aika tuttu, kuunnellut paljon häntä (niin kuin varmaan
    kaikki muutkin), Bruckner ehkä hiukan vieraampi, tai ehkä en häntä ole niin tarkasti ja paljon kuunnellut, mutta Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri on ollut aina se "kaikkein paras" (Haitinkin johtamana), sen soittamia levyjä on kertnyt paljon.

    Mutta onpa hauska todeta, miten asiantuntija kuuntelee samaa konserttia. Miten tarkkaan hän voi huomioida yksittäisten soittajien ja kapellimestarin taitoa tulkitsijana, jopa soittajien istumajärjestyksen vaikutuksen kokonaisilmeeseen. Tiedän, että jokaisen tulkinta voi olla erilainen, oli kysymyksessä orkesterin soittajat tai kuulija, mutta että asiantuntijan korvat erottavat paljon sellaista, joka jää tavalliselta kuulijalta huomaamatta. Mietin, miten suuressa määrin se vaikuttaa mielipiteeseen musiikin laadusta. Nauttiiko asiantuntija enemmän esityksestä harjaantuneilla korvillaan, vai voiko ilman asiantuntemusta nauttia tai ei nauttia samasta esityksestä? En tiedä kysymykseen vastausta. Mutta nyt luen tämän Janne Koskisen kuuntelukokemukset uudelleen, ja sen jälkeen kuuntelen Areenalta. Onko kuuntelukokemukseni sen jälkeen erilainen kuin eka kerta. Vai pysyykö samanlaisena. Jännä kokeilla!

    Samaan tulokseen varmaan päädyimme, ainakin ensimmäisen kuunntelu jälkeen. Eli voin sanoa, että nautin kuulemastani. Mutta oliko se nautinto erilaista?

    VastaaPoista
  2. ps.

    Nyt vasta minulle selvisi, Janne, kun luin uudestaan tämän kirjoituksesi kappale kappaleelta ääneen eräälle toiselle asiantuntijalle ja hän selitti, mitä milläkin sanomallasi tarkoitit ja miksi. Meillä oli pitkä keskustelu, jossa pohdittiin yksityisten soittajien, solistien ja kapellimestarien osuutta ja tärkeyttä esitettävien teosten ja orkesterin maineeseen vaikuttavina tekijöinä. Hän piti kirjoitustasi hyvänä sen kriittisyyden takia. Hän oli pitkälti samaa mieltä kanssasi, oli kuunnellut esityksen ja tiesi mistä puhut.
    Kuten sanoin, olen itse pelkän kuuntelijan tasolla. Mutta paljon kuunneltuani eri soittajia ja kappaleita (kuulun ns. "musiikkia hartaasti ja innokkaasti kuunteleviin") luulen erottavani, milloin kuultava musiikki on hyvää, milloin huonoa. Korva sen minulle kertoo (esim. jotain musiikkikilpailua kuunnellessani pystyn usein ennustamaan voittajan, saatan kyllä erehtyäkin).

    Oikeastaan juutuin tähän asiaan, kun vertasin musiikkia muihin taiteisiin, esim. kuvataiteeseen ja ehkä myös kirjallisuuteen, joiden kohdalla saattaisin verrata itseäni ainakin puoliasiantuntijaksi, opiskeltuani niitä. Ja muistan, miten varsinkin kirjallisuuden kohdalla ennen kuin aloin analysoida sitä millään tavalla lukiessani pelkästään luin ja sain ikäänkuin yhtenä könttinä kirjan sisällön puskettua sisääni, ja siltä pohjalta nautin siitä kokonaisena taideteoksena, ja pidin sitä hyvänä. Tai huonon kirjan kohdalla luin väkisin, jos luin ollenkaan loppuun.

    Oikeastaan kaipaan joskus sitä vaihetta, milloin vain luin, enkä analysoinut sen kummemmin. Silloin sai ikään kuin upota, siihen teokseen, ei tarvinnut pysähdellä. Se oli kokonaisvaltainen kokemus! Hyvä tai huono.
    Nyt olen vähän epävarma musiikin kuuntelun kohdalla. Olisiko parempi vain nauttia musiikista ilman siihen perehtymistä, vai pitäisikö alkaa lukea musiikkioppia.

    Sanotaan, että tieto tuo valtaa. Mutta sanotaan myös: tieto lisää tuskaa. Kumpi tieto on parempi?

    Joka tapauksessa, Janne, tuo sinun kuuntelukokemuksesi Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin esiintymisestä sai minut (niin kuin huomaat) syviin pohdintoihin. :)

    Terveisin (toivottavasti ei häiritsevien)
    uskollinen lukijasi Liisu

    VastaaPoista
  3. ps. ps.

    Voin poistaa nämä kommenttini tarvittaessa. Tai sinä saat poistaa, jos katsot ne asiattomiksi. Ehkä pyydän jo valmiiksi anteeksi. Innostun välillä liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos syvällisestä perehtymisestä ja kommenteista! Mukavaa jos innostuit.
      -Janne

      Poista