perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kolme tuntia menneisyyttä soi taas Savonlinnassa


Olavinlinna jäi torstaina suviyön pimeään.

Pitihän se käydä katsomassa, kun siitä on niin moni melua pitänyt. Basso Matti Salminen, 70, lauloi viimeisen kerran uudessa Boris Godunov -produktiossa Savonlinnan oopperajuhlilla, viimeisenä iltana (30.7.2015), luovutti Monomah-hattunsa viimeistä kertaa pojalleen ja kuoli viimeisen kerran Olavinlinnan lavalla (ehkä).

Kuolema oli pehmeä. Tsaari ei jysähtänyt kiville, vaan upposi kuoron käsivarsien lomaan kuin uimapallo heinikkoon. Tuli pimeätä. Aplodit repivät hiljaisuuden rikki, oli pimeätä, taputettiin, oli pimeätä. Sitten valonheitin syttyi, keilassa oli Salminen, ja väki nousi penkeistään ylös riemuhuutoja päästelemään.

Matti Salminen valloitti taas yleisönsä.

Kuolemaa lukuunottamatta Modest Musorgskin kolmituntisen oopperan toteutus piti onnistuneesti yllä tasaista tylsistymisen tunnetta. Kun spektaakkeli tehdään Matti Salmisen varassa, ei ilmeisesti pidetty ongelmallisena sitä, että Nicola Raabin ohjaus muistuttaa konserttiesitystä, jossa aina se liikuttaa käsiään jolla on lauluvuoro. Tylsistyminen vaihtui kerran hetkeksi epäuskoon, kun kuorolaiset pantiin kuudennen ja seitsemännen näytöksen välin hiljaisuudessa vetämään piilosta uusia pukineita.

Tylsistymisen vastapainoksi saattoi ihailla Leif Segerstamin johtaman oopperajuhlaorkesterin soittoa. Jokainen ääni tuntui saavan oman ajatuksensa siitä, mihin se oli menossa ja miksi. Erilaisilla aksenteillakin oli oma luonteensa.

Matti Hyökin valmentama oopperajuhlakuoro oli taas vedossa. Energisenä ja hyvin soivana joukkona se olisi ansainnut ohjauksen, joka ei olisi ollut niin suuressa ristiriidassa sointikuvansa kanssa.

Ruotsalaisen Linus Fellbomin valosuunnittelu käytti kekseliäästi hyväkseen myös varjoja ja pimeyttä. Sivurooleista esiin nousi taitavasti laulanut tenori Dan Karlström.
 













Matti Salmisen laulussa toisiinsa kietoutuneet tekninen osaaminen ja väkevä tulkinnallinen näkemys herättivät minussa jälleen suurta ihailua. Viimeinen vuosikymmen on hiljentänyt instrumenttia, mutta Boriksen rooliin mezzoforte sopii, kunhan orkesteria tietyissä kohdin malttaisi soitattaa hiljaisemmin.

Moni suomalainen merkkifestivaali vaikuttaa nykyään elävän vahvasti menneisyyden muistoissa. Boris ja Salminenkaan eivät liikuttaisi yleisöä niin paljon, elleivät mukana soisi tarinat 1970-luvun esityksistä.

Oopperan lopussa tsaari luovuttaa kultaisen shapkansa pojalleen. Uudet festivaalijohtajat: käyttäkää valtaanne ja luokaa jotain niin hehkuvaa, että se jättää menneisyydenkin varjoonsa.

Esiintyjät saivat seisovat suosionosoitukset.


2 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus, josta on helppo olla samaa mieltä. Menneisyyden muistoissa eläminen olisi syytä lopettaa myös Savonlinnassa - toivottavasti lukevat blogiasi oopperajuhlien toimistollakin!

    VastaaPoista