torstai 4. kesäkuuta 2015

Miksi Tawaststjerna paleli – ja miksi hän kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan?

Erik Tawaststjerna esitelmöi Sibeliuksesta Yleisradiossa. Kuva: Håkan Sandblom.

Radiosarjani takia minulla oli jokin aika sitten mahdollisuus tavata musiikkitieteen professori emeritus Matti Vainio, joka kertoili kiehtovia yksityiskohtia uudesta kirjahankkeestaan: elämäkerrasta, jota hän on kirjoittamassa 1900-luvun suuresta kulttuuripersoonasta, Erik Tawaststjernasta.

Vuonna 1993 kuollut musiikkitieteen professori Erik Tawaststjerna oli merkittävä Sibelius-tutkija ja tietokirjailija. Elämäntyö, viisiosainen Sibelius-elämäkerta muuntui suosituiksi radio-ohjelmiksi ja yleisöluennoiksi.

Vainio oli Tawaststjernan oppilas ja toimi muun muassa hänen musiikkikritiikkiensä kirjurina. Professori ei nimittäin koskaan itse kirjoittanut tekstejään, vaan halusi sanella ne. Työskennellessään Yleisradion musiikkiosastolla Vainio toimi myös Tawaststjernan esitelmien tuottajana ja sai nahoissaan kokea kaikki moneen kertaan muistellut sattumukset: studioaika ei koskaan riittänyt ja esitelmien hiomista jatkettiin tuntikausia professorin Katajanokan-kodissa.

Pari asiaa Tawaststjerna-muisteluksissa minua on aina ihmetyttänyt. Ensinnäkin, miksi hän paleli? Toiseksi, miksi hän kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan?

Ennen kuin Vainio kertoo vastaukset, muistellaan vielä, miten professoriperhe vietti kesät Lappeenrannan lähellä Työsaaressa, jossa syötiin lounaaksi aina mannavelli ja paistettu kananmuna. Kun Karlheinz Stockhausen saapui paikalle, hän valitteli, ettei voi tällä kertaa viipyä kuin kaksi viikkoa, mutta seuraavalla kerralla olisi pitempään.

Tawaststjerna ei koskaan tupakoinut ja joi alkoholia hyvin vähän. Hän hallitsi kaikkia keskustelutilanteita, joissa ihmisiä oli yhdessä.

Hyvä on, mutta se palelu? Tawaststjerna tunnettiin uskollisena turkin käyttäjänä ja nautti suuresti kun ihmiset naureskelivat paksuille pukineille. Joskus hänellä oli kaksi turkkia: toinen yllään ja toinen kainalossa. Vainion mukaan tämä johtui Tawaststjernan kylmän kammosta, joka oli saanut alkunsa 1953-1955 sairastetusta imusolmukesyövästä. Jalassa ollut melanooma oli lähettänyt etäpesäkkeitä, eivätkä ennusteet olleet hyvät. Sairaudesta selvittyään jok’ikinen paikka, jossa Tawaststjerna liikkui, piti olla täysin vedoton.

Entä sitten kuuluminen Suomi-Neuvostoliitto-seuraan? Luulisi, ettei Tawaststjernalla ollut lämpimiä tunteita naapurimaata kohtaan, sillä hänen puolisonsa Carmen Tawaststjernan äiti Aino von Boehm oli saanut surmansa ensimmäisessä pommituksessa heti Talvisodan alettua Hietalahdella. Hänen oma ensikonserttinsa 1943 puolestaan keskeytyi kaksi kertaa ilmahälytyksen takia ja osa ohjelmasta jäi sen takia kokonaan soittamatta.

Vainio vahvistaa, että Tawaststjerna ei luultavasti pitänyt Neuvostoliitosta. Tämän voi päätellä hänen kirjeistään Carmen-puolisolle, joissa on voimakasta kieltä. ”Ei hän ollut missään tapauksessa mikään kommunisti tai kommunismin ihailija”, Vainio sanoo. Vainion mukaan Tawaststjerna oli seuran jäsen, koska neuvostoliittolaisesta musiikista tuli yksi hänen intohimoistaan. Jäsenyys mahdollisti matkat, tapaamiset taiteilijoiden kanssa ja sikäläisen uuden musiikin kuulemisen.

Tawaststjernan kiinnostus itänaapuriin alkoi heti sodan jälkeen, kun Neuvostoliitosta tuli Suomeen kulttuurivaltuuskunta, jossa oli mukana muun muassa säveltäjä Dmitri Kabalevski. Kabalevski soitti uuden sävellyksensä, 24 preludia, Tawaststjernan Bechstein-flyygelillä. Tawaststjerna ihastui teokseen ja ystävystyi säveltäjän kanssa, joka järjesti Tawaststjernalle mahdollisuuden tavata muita sikäläisiä säveltäjiä. Apurahan saatuaan Tawaststjerna matkusti Moskovaan ja solmi tuttavuudet Dmitri Šostakovitšin, Emil Gilelsin ja Sergei Prokofjevin kanssa.

Läheisimmin Tawaststjerna ystävystyi Prokofjevin kanssa. Sota ja rauha -oopperan esityksen hulinoinnissa hän sitoi Prokofjevin solmuketta, katsoi että hänellä on frakin housut kunnossa ja kengät plankatut.

Dmitri Šostakovitšin Tawaststjerna tapasi vain muutaman kerran. Säilyneiden kirjoitusten perusteella Šostakovitš ei ollut lainkaan puheliaalla tuulella. Tawaststjerna yritti pumpata hänestä tietoja, mutta säveltäjä murjotti ja vastasi kysymyksiin parilla-kolmella sanalla. Vain silloin kun hän kuuli Sibeliuksen maininneen Šostakovitšin olevan Bartókin ohella nykymusiikin suurimpia mestareita, Šostakovitš oli hiukan väräyttänyt toista suupieltään. Todennäköisesti Šostakovitš pelkäsi. Hän ei uskaltanut puhua, koska pelkäsi että kaikki läntiset suhteet olisivat hänelle vahingollisia.

Hyvä on, taas tiedetään hieman lisää persoonasta nimeltä Erik Tawaststjerna. Mutta näidenkin vastausten jälkeen hänen elämässään on vielä monta arvoitusta.

Professori Matti Vainio valmistelee elämäkertaa Erik Tawaststjernasta.


Musiikit:
Sibelius: Allegro sonatiinista nro 1 fis-molli. Erik Tawaststjerna (1949).
Sibelius: Jägargossen. Tom Krause ja Irwin Gage.
Sibelius: Andantino g-molli JS43. Jaakko Kuusisto, Marko Ylönen ja Folke Gräsbeck.
Sibelius: Kevätlaulu op. 16. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Anna-Maria Helsing.
Pulkkis: Kevään kukoistus. Tampere Filharmonia, joht. Hannu Lintu.

4 kommenttia:

  1. Erik Tawaststjernasta on oma, pitkä lukunsa Seppo Heikinheimon kirjassa "Mätämunan muistelmat". Heikinheimohan teki pitkään yhteistyötä T.:n kanssa.

    VastaaPoista
  2. Muistelen suurella lämmöllä ja kiitollisuudella opettajaani, prof. Erik Tawaststjernaa Sibelius-Akatemiassa 1960-luvulla. Näen hänen harppovan pitkin säärin ja säestävän tarkasti mietittyjä lauseitaan laajoin käsielein ottaen koko Suuren salin lavan esimerkillisen täydellisesti haltuunsa. Kyllä kuulimokin ymmärsi, että tässä oltiin todistamassa Tapahtumaa...

    Niin, ne turkit ja pelleriinit! Erik ei koskaan luopunut tästä värjyvästä ja vanhahtavasta tyylistään. On ihmislajeja, joista tulee mieleen jokin harvinainen, suojelua kaipaava perhosolento. Erik oli vanhuksen valepukuun kääriytynyt ikuisesti nuori henki, se hänestä paistoi loppuun asti. Kyky haltioitua oli hänen huomiota kiinnittävin ominaisuutensa.

    Kävin kuuntelemassa Erikin luentoja myös Yliopistolla. Olikohan kyseessä jokin Lemminkäis-sarjan teema, jonka Erik tapansa mukaan halusi näyttää elävänä esityksenä. Ikuisesti piirtyi muistiini näkökuva, miten Erikin iskiessä sormensa flyygelin koskettimistolle hänen tumman liituraitapukunsa rintataskusta ponnahti esiin täytekynä, ponnahti piirtäen luentosalin ilmaan täydellisen kauniin paraabelin tavalla, joka uhmasi fysiikan lakeja, vaan ei hengen... Se oli hengen korkea lento. Ällistyttävä mutta lumoava.

    Kävin myös Erikin kotona Katajanokalla. Flyygeli oli sielläkin pääosassa hänen työhuoneessaan. Keskustelimme Skrjabinista, Rahmaninovista, Moskovasta, venäläisistä pianisteista... "Ettekö soittaisi jotakin minulle?" Erik kysyi. Pelkästä kunnioituksesta en kuitenkaan tohtinut. - Kävin myös Työsaaressa Erikiä tapaamassa. Hurmaavana yksityiskohtana jäi mieleeni avaran nurmikentän keskellä oleva pieni valkoinen puuportti. Se oli suunnattoman hellyttävä katseenkiinnittäjä. Kuten latvialainen runoilija Imants Ziedonis sanoo runossaan "Tiet" (1979),

    kauniita ovat ne sillat ja laiturit
    jotka eivät kosketa rantaa ---
    niiden päät vedessä
    (vielä kauniimpia ovat sillat
    pitkittäin joessa)

    Muistan, miten ylpeä Erik oli matematiikan laudatur-tutkinnostaan. Ajatuksen reunat upotettuna veteen, mielikuvitukseen, se saa aikaan hengen, joka ei pelkästään liihoittele, vaan ennen kaikkea säteilee. Erik oli säteilevä henki.

    Muistan, miten tapasin Erikin, kun hänen muistinsa oli jo hapertunut. "Näen kasvojenne taustalla Parthenonin. Olemmeko tavanneet siellä?" Erik kysyi, kun hän ei enää tunnistanut minua. No, en ole koskaan käynyt Akropoliilla (ja jos kävisin, valitsisin tumman ja hohtavan kuutamoyön, en päivää!). Rapistunut marmori, muistamattomuuskin voi olla ihastuttavan henkevää, tiedättehän!

    Erikin muistolle omistan Imants Ziedoniksen runon, samoin vuodelta 1979:


    ÄKKIÄ HILJAISUUS

    ja äkkiä niin suuri hiljaisuus
    että aurinko pysähtyy havaitsemisen rajalle
    odottaa hiljaa ja pidättää henkeään

    ehkä tuuli kääntyy
    ehkä vartio suorittaa vaihdon
    ehkä ääni muuttuu:
    olen ollut nuori liian kauan.

    Imants ZIEDONIS (1933 - 2013)




    VastaaPoista