sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Sibelius-Akatemian oopperassa juhlitaan - mutta mitä?

Sibelius-Akatemia esittää Rossinin Matkaa Reimsiin. Kuva: Erkka Malkavaara.

Sibelius-Akatemian kevään opiskelijaooppera sai ensi-iltansa sunnuntaina 12.4.2015, kun naapurikoulu Metropolian Così fan tutten viimeisen näytöksen jälkikaiku vasta pari päivää aiemmin oli sammunut.

Maamme korkeinta musiikillista opetusta tarjoavan Taideyliopiston kevään oopperateokseksi oli valittu Gioachino Rossinin vuoden 1825 hölmöily Il Viaggio a Reims, Matka Reimsiin, tällä kertaa muokattuna muotoon ”Matkalla Brysseliin”. Kun typerästä tarinasta tekee vielä typerämmän, voisi odottaa riemujuhlaa, mutta tällä kertaa katsojaa uhkaa pitkästyminen.

Suosionsa huipulla paistatteleva Rossini toimi Pariisin Italialaisen oopperan johtajana ja sai tilauksen säveltää ooppera Kaarle X:n kruunajaisiin – viimeisen vanhempaa Bourbonien haaraa edustavan Ranskan kuninkaan valtaanastumisjuhlallisuuksiin. Monarkia tihkuu joka kohtauksessa ja huipentuu Henrik IV:n marssiin, Ranskan kuningashymniin, joka on peräisin noin vuodelta 1590 ja ylistää hyvää kuningasta, joka lopetti uskonsodat (kiitän tästä tiedosta kollegaani Jan Granbergiä).

Ohjaaja Ville Saukkonen oli värittänyt monarkiaa ja aatelisia tuhlailevan teoksen kansallisvaltioiden tunnuksilla, ottanut mukaan paavin, Pierrot’n, EU:n, Timo Soinin ja transvestiitti-lentoemännän. Videovilinää, merkityksiä ja solisteja on niin paljon (solisteja 18), että ymmärryksen kanssa käy vähän niin ja näin. Esityksen jälkeen minulta kysyttiin ”Kuka tunnusti rakkauden vaahtomuovilyyran kanssa?” ja ”Ketkä lauloivat dueton, jossa esiintyi Angela Merkel -nukke?” Itse ihmettelin, jäikö Gelsonimo kokonaan pois.

Ohjauksen kanta kansallisaatteeseen, liittovaltioon tai monarkiaan ei tule selväksi. Tuntui, että ollaan juhlissa, jossa isäntä on jatkuvasti huolissaan siitä että vieraat eivät pitkästy. Lavalla nähtiin myös natsitervehdys. Se on ele, jolta vaaditaan perusteluja. Samoin oli maininta Lampedusan saaresta, lavalla vieraili naisia hijabeissa, osa niqabeissa, kuvituksena pakolaisia piikkilankojen takana. Rossinin duuriterssit säksättivät. Kun tällainen heittely ja viskely jää epäselväksi, syntyy kiusaannuttava olo.

Yleiskuva opiskelijasolisteista ei tällä kertaa muodostunut kovinkaan korkeaksi. Erityisesti mieslaulajat olivat vielä keskeneräisiä ja bel canto haparoivaa. Myönteisinä poikkeuksina erottuivat sulavaääninen Samuli Taskinen Don Profondona sekä lupaava Jonghun Park Belfioren roolissa.

Naisista loisteliain oli Erica Back puolalaisena Melibean markiisittarena, jonka kanssa taidoissa kilpaili Saara Kiiveri Madama Cortesena. Odotukset olivat korkealla nimeä saaneen Tuuli Takalan kanssa, mutta hän vaikutti taistelevan joko flunssaa tai muita hengitysvaikeuksia vastaan. Taidot Follevillen kreivittären kimuranteissa kuvioissa periaatteessa riittivät. Erityisesti ihailin tapaa puristaa sanan ancor ärrältä viimeisetkin laulunroiskeet. Castingissa on varmaan ollut omat vaikeutensa, mutta ihmettelen silti että keskeiseen Corinnan osaan ei ollut löydetty jotakuta pitemmälle opinnoissaan ehtinyttä sopraanoa.

Teoksen huippukohta, neljäntoista solistin suuri ensemble toisen näytöksen lopussa tempasi mukaansa. Sen piti lujasti käsissään kapellimestari Markus Lehtinen, oopperakoulutuksen professori, jonka innostus välittyi niin monttuun kuin lavallekin. Suurta ensembleä edeltäneen a cappellan hän oli balansoinut toimivaksi, mutta olisipa hän jollain mahtivoimilla voinut korjata intonaationkin. Orkesterilta ilta oli kunnioitusta herättävä veto soivine pianissimoineen ja huolellisine sforzatoineen. Huilisti ja harpisti loivat tunnelmaa upeilla sooloillaan.

Osku Heiskanen oli koreografioinut Kansallisoopperan balettioppilaitoksen tanssijoille muutaman numeron, joista Erika Vilanderin lintu-sooloa katsoessani tulin ajatelleeksi, että Vilander olisi voinut sellaisen itsekin laatia.

Visuaalisesti tämä opiskelijaooppera kilpailee valtakunnan näyttävimpien teatterikappaleiden kanssa. Taina Relander on glaseerannut puvut hävyttömän kiiltäviksi, Tuija Luukkainen suunnitellut nuorille kauniille kasvoille ilmaisuvoimaiset maskeeraukset.

Lopuksi voisi ihmetellä, missä viipyy yhteistyö Taideyliopiston sisällä? Tanssijat ovat oopperalta, puvut ommeltu Stadin aikuisopistossa. Metropolian musiikinopiskelijoitakaan ei näihin juhliin tunnuta haluavan.

Kapellimestari, professori Markus Lehtinen ottaa vastaan suosionosoitukset ensi-illassa.

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista miten sama näytös voidaan kokea niin monella eri tavalla. Mielestäni Ville Saukkosen ohjaus oli erinomainen modernisointi, ja esitys jaksoi pitää mielenkiinnon yllä koko esityksen ajan. Pitkästyminen ei missään vaiheessa käynyt mielessä ja pitkät, rytmikkäät loppuaplodit kuvasivat mielestäni yleisön innostusta hyvin. Ohjauksessa oli paljon viittauksia ja symboliikkaa, ja osa meni varmasti itseltänikin ohitse, mutta mielestäni modernisointi oli kuitenkin tehty tyylikkäästi. Toki roolihahmoja oli parodioitu; saksalaiselle oli tehty ns. Chaplin-viikset, Venäjä oli aggressiivinen propagandisti, italialainen korruptoitunut mafioso jne. Tässä yhteydessä natsitervehdyksenkin voi ymmärtää.

    Solisteista miesten puolelta nostaisin esiin Sampo Haapaniemen, jonka ääni soi kauniisti ja varmasti ja Bel canto -tyylin mukaisesti. Mielestäni Haapaniemi on jo hyvinkin valmis laulaja. Naisten puolelta esille nousi - olkoonkin että odotukset olivat minullakin jo ennakkoon korkealla - Tuuli Takala. Follevillen kreivittären äärimmäisen vaikea aaria sujui milloin missäkin asennossa ja lavatyöskentely oli nautittavaa katsottavaa! Itse en kuullut hänen äänessä merkkejä flunssasta tai muista ongelmista, vaan mielestäni hänen upea äänensä soi kirkkaasti ja koloratuurit osuivat järjestäen kohdilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. You will rarely hear such wonderful singing as we heard from Tuuli Takala, Saara Kiveri or Erica Back on any opera stage anywhere. A cold in the head, indeed! Who on earth is this blogger? The men were in a totally different class - some good, some promising, but not superb. The staging was OTT - too much movement in the background detracts from the music (like that infernal revolving stage in the current production of The Mastersingers at the Ooppera). The orchestral players this year, particularly the flautist, were more than up to their job, as you said. But that singing - it was amazingly beautiful - so controlled but so musical.

      Poista
  2. Kun tämäkin kirjoitus nyt jää elämään netin syövereihin, niin aiheesta kiinnostuneiden lukijoiden kannattaa luultavasti tutustua myös ammattikriitikoiden arvioihin, jotka poikkeavat lähes täysin tästä blogikirjoituksesta:

    HS: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1429154369996

    Rondo Classic: http://www.rondoclassic.fi/-/arvio-terapeuttista-politiikkasirkusta

    HBL: http://hbl.fi/kultur/recension/2015-04-13/751182/operarecension-sprallig-operaresa-till-bryssel

    Sama näytös voidaan tosiaan kokea monella eri tavalla...

    Mukavaa kevään jatkoa kuitenkin ja hyviä oopperakokemuksia toivottaen,
    Päivi

    VastaaPoista