maanantai 20. huhtikuuta 2015

Hämmentävän avoin säveltäjäkirja Aulis Salliselta


 
Säveltäjä Aulis Sallinen täytti 80 vuotta ja julkaisi kirjan.

Klassisen musiikin toimittajissa on pari naista, jotka harvoin päästävät suustaan huudahduksen ”ihana!” Näin silti tapahtuu, kun joku lausuu säveltäjä Aulis Sallisen nimen. Olen oppinut, että Aulis on ihana ja charmantti. Mitä Aulis on tehnyt? Minkälainen hän on?

Aulis on kotoisin köyhistä oloista, evakko, säveltänyt rakastettuja oopperoita, kamarimusiikkia, sinfonioita, seurallinen, hauska, sivistynyt, jäänyt leskeksi, neljän pojan isä, omistaa saaren, asuu osan vuodesta Provencessa, kokenut vääryyttä, Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen, Chevalier de l’Ordre des Arts et des Lettres, Helsingin yliopiston kunniatohtori. Täytti huhtikuussa 80 vuotta.

Olin jo saada Auliksen haastatteluun. ”Ihanaa!” Tämä olisi tapahtunut seuraavassa televisioitavassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa 22. toukokuuta, kun orkesteri esittää hänen säveltämänsä Elämän ja kuoleman lauluja. Viime viikolla sain tietää, että Aulis peruutti tulonsa, vaikka konsertti muuten pidetäänkin.

Konserttisuunnitelmista voi lukea uudesta kirjasta Aulis Sallinen – säveltäjä (Helsinki: Auditorium 2015). RSOn intendentti Tuula Sarotie oli helmikuussa 2012 pyytänyt Sallista Paavo Heinisen 75-vuotisjuhlakonsertin johdantokeskusteluun.

Tästä Sallinen oli kieltäytynyt, mutta saanut samalla ajatuksen omista 80-vuotisjuhlistaan. ”Olisihan upeaa, jos silloin saataisiin uuteen musiikkitaloon soimaan Elämän ja kuoleman laulut. Uusi loistava kuoro, uudet solistit (niin, soolo-osuudet voitaisiin todellakin jakaa kahden laulajan kesken), uusi akustiikka. Kiehtova ajatus!” (s. 239-240)

Solistiksi Aulis Sallinen on saanut mieleisensä sopraanon, Johanna Rusasen, jota hän kuulee Naantalin talvikonsertissa 2009. ”Johannalla on komeasti soiva sopraano, onko maassamme kellään toisella tällä hetkellä samanlaista? […] Johannalla on suuri eläytymiskyky ja taipumus ymmärtäviin tulkintoihin.” (s. 197) Johannan kanssa konsertissa esiintyy hänen veljensä Ville.

Entä itse kirja sitten? Sen luettuani olen alkanut ihailla Aulis Sallista enemmän. Kirjan materiaali on peräisin hänen runsaan kolmenkymmenen vuoden ajan pitämistään työpäiväkirjoista, minkä lisäksi mukana on toistakymmentä esseetä ja muuta kirjoitusta.

Teksteissään Sallinen on hämmentävän avoin. Hän päästää lukijan työpöytänsä ääreen myös silloin, kun luomistyö ei tahdo sujua. ”Mitä orkesterille kannattaa enää kirjoittaa?” hän tuskailee joulukuussa 2000, kun tilaus on tullut maailman parhaaksi sinfoniaorkesteriksi kutsutulta Amsterdamin Concertgebouw’lta. ”Entä kokonaismuoto? […] näen orkesterin tällä hetkellä tätä teosta varten suurena soivana järkäleenä. Mutta onko tässä mitään mieltä?” (s. 135)

Lukija pääsee tietysti myös riemuitsemaan suurteosten valmistumisesta, siitä hetkestä kun säveltäjä vetää nuottiin kaksoisviivan, rentoutuu hyvä viinin parissa ja tapaa kavereitaan. Herkullinen inspiraation hetki on huhtikuussa 1988, kun Sallinen keksii ratkaisun Kullervo-oopperan kuudennen kohtauksen ongelmaan: sinfoniakonsertissa, Eero Heinosen soittaessa Beethovenin kolmatta pianokonserttoa.

”Hitaan osan aikana se tapahtui. Oivalsin että juuri tuota eksyksissä olevaa 6. kohtausta (tuhopolttovalmisteluja jne.) on lähdettävä katsomaan kevyemmästä, tanssahtavasta musiikista käsin, aivan kuin se olisi scherzo tai ainakin sinne päin viittaavaa. Miten tällainen ajatus voi pälkähtää päähän ihanan beethovenilaisen adagion aikana?” (s. 62)

Nimekkään taiteilijan arkipäiviin kuuluu joskus loputtomalta tuntuvia neuvotteluja sävellystilauksista, oopperaesityksistä ja aikatauluista. Saadaan lukea, että Sallinen on kieltäytynyt säveltämästä oopperaa Joel Lehtosen Putkinotkosta Savonlinnan oopperajuhlille 2017.

Kerran hän saa sävellystilauksen ”tuiki omalaatuisella tavalla”. Elina Vähälä sanoo 2012 MTV:n haastattelussa, että toivoisi Sallisen vielä kirjoittavan hänelle viulukonserton. ”Tarkoittiko hän, että että ensimmäisen konserton jälkeen tulisi vielä toinen, vaiko sitä, että nyt kun henki vielä pihisee, miehen toivoisi tarttuvan nuottikynään?” (s. 252-253)

Kiintoisa yksityiskohta löytyy 1970-luvulta, kun Sallinen kieltäytyy ottamasta oppilaakseen pikkupoikaa nimeltä Olli Mustonen. ”Tuloksista päätellen ei mitään menetetty”, hän hauskasti toteaa. (s. 72-73)

Työpäiväkirjojen lomassa kulkee vahva uskonnollisten pohdintojen säie. ”Olisi jälleen uusi ja mehevä syy erota kirkosta: Taivallahden seurakunnan kirkkoherra on kieltänyt japanilaisten buddhalaismunkkien konsertin temppelissään.” (s. 193)

Ajatukset voimistuvat ja paniikkihäiriökin iskee ensimmäisen puolison Pirkon kuoleman jälkeen. ”Pyysin Pirkolta merkkiä siitä, että hänen kohdallaan kaikki on hyvin. Vastauksena hiljaisuus, painava, syvä.” Lopulta rukouksiin tulee jonkinlainen vastaus. ”Näin Pirkon jossakin asussa tai tilassa, joka ei ollut tavanomainen. Kuulin hänen sanovan: ’Ei tarvitse pelätä’”. (s. 113-114)

Eikä taaskaan taiteilijaelämäkertaa ilman tilitystä kriitikoiden tarpeettomuudesta. Sallisen kohdalla tuntemukset vaikuttavat poikkeuksellisen voimakkailta, sillä hän joutui elämään aktiivivuotensa samaan aikaan Seppo Heikinheimon kanssa.

Kriitikoista ja taiteen ”selittelijöistä” kirjoittaessaan hän kuitenkin ajautuu loogiseen  ristiriitaan. ”Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus.” hän kirjoittaa. Sallisen omaa kirjaa lukiessa kritiikeillä vaikuttaa kuitenkin olevan poikkeuksellisen pitkä vaikutus. Hän mainitsee Sibeliuksen yhteydessä jopa tätä kritisoineen Karl Flodinin.

Aulis Sallisen kirja tarjoaa monta lähikuvaa erään aikamme nimekkäimmän säveltäjän arkeen ja juhlaan. Teksti kulkee eläväisesti ja kertoo sivistyneestä itsekritiikistä omien tekemisten äärellä. Siinäpä tosiaan mies, joka naisilta – ja miehiltä – ansaitsee huudahduksen ”ihana”!

Kritiikkiä annan vielä kirjan viimeistelystä. Teos olisi kaivannut jonkun, joka olisi korjannut Nietzschet, Hanns Eislerit ja Carolyn Carlsonit oikeaan kirjoitusasuun. Lisäksi on asiavirheitä. Tosca on Giacomo Puccinin säveltämä, ei Giuseppe Verdin, ja Yrjö Kilpisellä on 800 yksinlaulua, ei 400.

7 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Olipa piristävän monimielinen kirjoitus.. Kyllä, Salliseen sopivat kaikki nuo mainitsemasi adjektiivit seurallinen, hauska, sivistynyt jne. Mutta rakastan Sallisen musiikkia, myös muuta kuin oopperoita, täytyypä hankkia tämä kirja☺! Harmi, ettei säveltäjä ole paikalla 22.5. :(

    VastaaPoista
  3. Säveltäjähän oli paikalla ja villitsi yleisön seisoviin suosionosoituksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, kiitos siitä. Sallinen päätti noin viikko ennen lähetystä sittenkin osallistua konserttiin ja ohjelman loppukeskusteluun. En tullut sitä tähän juttuun enää päivittäneeksi.

      Poista
  4. Olipa mukava tavata säveltäjä Sallinen konsertissa, hyvä, että muutti mielensä. - Lukiessani kirjaa "Säveltäjä" hermostun jatkuvasti tod. huolimattomasta tekstin editoinnista tai pikemminkin editoinnin puutteesta! Jatkuvasti sanoja joista puuttuu kirjaimia tai vastaavasti niitä on liikaa (esim. kolme a:ta kun kaksikin riittäisi☺), muutaman mokan voisi ohittaa mutta tämä tekstin sotkuisuus rupeaa jo häiritsemään itse asiaa: säveltäjän sanallista sanomaa. Olen nyt sivulla 225. Harmittaa Sallisen puolesta, olisiko kannattanut odottaa myöhäisempää julkaisuajankohtaa eikä hosua tuohon syntymäpäivän aikoihin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi hyvä oikolukija olisi tehnyt paljon. Kustantamot voisivat käyttää vaikka kirjallisuudenopiskelijoita. Samalla tekisivät henkilöhakemiston.

      Poista