maanantai 9. maaliskuuta 2015

Ähky tulee Pariisin ja Madridin oopperauutuuksissa



Saburo Teshigawara. Kuva: Théâtre des Champs-Elysées / Vincent Pontet.


Perjantaina ja lauantaina (6.-7.3.2015) minulla oli tilaisuus todistaa kahden uuden oopperateoksen syntyhetkiä kahdessa suuressa eurooppalaistalossa. Vaikka yhdistelmäpuvussani on useita taskuja, kaikki esitysten seuraamiseen vaadittava materiaali ei niihin mahtunut.

Raamattu ja Shakespearen Romeo ja Julia povitaskuihin, sivutaskuihin Federíco García Lorcan näytelmä ja oopperanjohtaja Gerard Mortierin nekrologi, housuntaskuihin mykkäelokuvan ja Commedia dell’arten historiikit. Vielä pitäisi saada mukaan Stanislaw Lemin Solaris sekä Andrei Tarkovskin samanniminen elokuva, pari librettoa ja ohjelmakirjasta.

Kotiavaimille ja metrolipulle jää huonosti tilaa, vaikka juuri kotiovelle tuli esityksiä seuratessa monta kertaa ikävä.


Pariisissa yleisö sai nenälleen 3D-lasit

Lauantaina 7.3.2015 Pariisin Théâtre des Champs-Elyséessä esitettiin japanilaissäveltäjä Dai Fujikuran (s. 1977) ooppera Solaris, joka perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin samannimiseen tieteisromaaniin. Oopperantekijät eivät voineet teoksessaan sivuuttaa Andrei Tarkovskin filmatisointia, vaan esittivät näytöksen aluksi siitä kymmenen minuutin äänettömän katkelman, joka katseltiin 3D-lasit päässä.

Kuuluttajan kehotus olla hiljaa oli monelle ylitsepääsemätön haaste: yleisöä vaivannut täyteyden tunne purkautui jatkuvina ysköksinä, rupatteluina ja vaikenemiseen kehottavina sihinöinä. Ne säestivät valkokankaalla näkyvää riisinjyväsiä muistuttavaa röykkiötä, jossa syntyi ja hävisi kolmiulotteisia kuvioita.

Kun kapellimestari Erik Nielsen alkoi johtaa Ensemble Intercontemporainia, koettiin illan kohokohta: maineikas Saburo Teshigawara esitti huikean tanssisoolon valkoisella valolla pestyllä näyttämöllä. Teshigawara oli toiminut myös teoksen libretistinä, ohjaajana, koreografina, puvustajana ja valosuunnittelijana. Vahvimmillaan hänen taiteellinen näkemyksensä oli alkuperäisessä ammatissa, tanssijana, Gibarianin roolissa.

Teoksen jokaista neljää laulusolistia vastasi tanssisolisti, ja kohtaukset etenivät pääosin niin, että laulajat esittivät osuutensa sivuilla tanssijoiden elehtiessä tekstin mukana keskinäyttämöllä. Saman asian kertominen kolmeen kertaan, musiikilla, tekstillä ja liikkeellä johti hämmennykseen ja päällekkäisyyden tunteeseen. 

Fujikuran musiikki kuulosti orkesterin osalta toimivalta modernismilta, mutta vokaaliosuuksissa yhdentekevältä nykymusiikin imitaatiolta. Gilbert Nouno oli luonut kiehtovia elektronisia sointeja Ircam-studioissa.

Tunnin ja kolme varttia ilman taukoa kestänyt oopperaesitys päättyi runsaisiin aplodeihin ja jätti päällimmäiseksi mieleen Hari-naisen huudot: vaikka hän on kopio, ovatko hänen tunteensa totta, vai onko hän vain miehensä Kris Kelvinin kuvitelmaa? Päällekkäisyyksissä ja näkökulmien moninaisuudessa lienee ollut motiivi toteutuksen kerroksisuuteen. (Henkilönimet kirjoitettu tähän samoin kuin alkuperäiskielisessä oopperalibretossa.)

Lemin Solaris jatkaa laajenemistaan länsimaisten kulttuurituotteiden valtamereksi. Siitä ovat aiemmin elokuvan tehneet Tarkovskin lisäksi Steven Soderbergh ja Boris Nirenburg, oopperan Detlev Glanert, Henry Correggia ja Michael Obst. Nyt valmistunut Fujikuran ja Teshigawaran versio tuskin aiheuttaa suurempaa lainehdintaa.


Madridin oopperauutuus ei säästynyt solvaushuudolta

Pariisia edeltävänä iltana vierailin toisessa merkittävässä eurooppalaistalossa, Madridin Teatro Realissa, joka on mainettaan rumempi ja sekavampi ja ottanut pakosta kevätohjelmistoonsa nykymusiikin epäonnenteoksen, Mauricio Sotelon (s. 1961) oopperan El Público. Sen ehti kaksi vuotta ennen kuolemaansa tilata talon nimekäs johtaja Gerard Mortier, jonka muistolle teos omistettiin. Paikalla oli myös tv-tuotantokoneisto Arte-kanavalla tapahtuvaa esitystä varten.

Lorcan näytelmä on epäkiinnostava tarina seksuaalisuutensa kanssa kamppailevasta teatterinjohtajasta, jossa Shakespearen Romeo ja Julia muuttuu yhdellä ranneliikkeellä homoksi, kauhistuttaa yleisöä ja saa uhrin, joka oikestaan onkin Jeesus. Kolmannessa näytöksessä ollaan ”underground-teatterissa”, jossa seikkailee Harlekiini, ja joka on Julian hauta. Kun hänen ympärillään teutaroi kolme pitkätukkaa (=hevosia), en enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Jossain välissä näytettiin mykkäelokuva, jossa kaksi miestä ajaa polkupyörää.

Musiikki ei pystynyt ylläpitämään saati rakentamaan draamaa, vaan se yhteistyössä Robert Castron ohjauksen kanssa katkaisi jännitteen aina kun sellainen oli rakentumaisillaan. Vokaaliosuuksissa pääparin kuultiin kiusaannuttavan usein huutavan tuskaisesti toisiaan nimeltä.

Tähtikitaristi Juan Manuel Cañizares sekä Pablo Heras-Casadon johtama orkesteri Klangforum Wien (mukana pianisti Joonas Ahonen) olivat esityksen valopilkkuja. Rahaa oli kaadettu myös nimekkään flamenco-laulajan Arcángelin (Francisco José Arcángel Ramos) kiinnittämiseen.

Kun väliaika viimein koitti, mies parvelta ehti juuri ennen aplodien alkua huutaa ”¡Qué porquería!” En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta miehen äänensävyn perusteella luulen sen olevan lähellä omia tuntojani. Poistuin Madridin yöhön nauttimaan paellaa ja valkoviiniä, vaikka piippuhyllypaikkani oli maksanut 64 euroa.

Kahdesta uuden oopperan illasta jäi täyteen pakattu olo – Pariisissa hämmennys, Madridissa epäusko. Miksi näyttämölle ahdetaan niin paljon merkityksiä? Kun karvainen apina tanssii vaaleanpunaisessa tytyssä, tulee tunne, että tekijät eivät uskalla luottaa teoksensa ydinajatukseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti