tiistai 23. joulukuuta 2014

Balettinäytösten jälkeen kaikki oli kevyempää



Iiri-Olivia Väkeväinen, 10, tanssi Kiinalaisessa tanssissa. Kuva: Jukka Riikonen.

Terveiset Helsingistä, jossa herkutellaan tonnikalapestolla ja odotellaan Ruotsin ja Englannin hallitsijoiden joulupuheita. (Ei, Elizabeth ei luovu kruunusta.)

Oma jouluun laskeutumiseni tapahtui viime viikolla lumisessa Pohjois-Karjalassa, jonka viihtyisässä Joensuun kaupungissa sain osallistua pienen balettistudio Relevén joulunäytöksiin. En sentään itse tehnyt lavalla relevétä (puolivarpaille tai kokovarpaille nousua), en kuperkeikkaa enkä edes kärrynpyörää. Kävin siellä vain napisemassa niitä näitä kahvinjuonnista ja pullansyönnistä, sillä itse esitykset sain seurata yleisön seasta - kaksi kertaa lauantaina ja toiset kaksi kertaa sunnuntaina. Voi kuulkaa, se oli ihanaa!

Näytöspaikkana toimi Joensuun taidemuseo, kaupungin ylväin rakennus, Theodor Deckerin suunnittelema uusrenessanssipalatsi vuodelta 1894. Lava ja sitä ympäröivä katsomo oli rakennettu toisen kerroksen juhlasaliin.

Laura Pajula ja Liisa Lahtela valmiina esitykseen. Kuva: Hanna Hirvikallio.

Balettikoulun joulunäytöksiä edelsi vuorokausien suunnittelu- ja valmistelutyö, josta kaltaisellani etelän kulttuurisnobilla ei ollut paljoakaan kokemusta, mutta johon asiantuntevan työnjohdon alaisuudessa kaikella tarmollani osallistuin, lihasten ja nivelten pronaatiota, ekstensiota, fleksiota ja supinaatiota harjoittaen.

Sain läheltä nähdä, millaisen tunteja kestävän valmistelun pelkkä ennakkoon ostettujen pääsylippujen lajittelu ja nimeäminen aiheuttavat. Kun seuraavan kerran jossain noudan lippuni kutsuvieraskassalta, suon tiskin takana istuvalle kulttuurityöläiselle hellän ajatuksen.

Kahvin ja leivoksen olen väliajalla nauttinut sen kummemmin niiden alkuperää miettimättä. Ensi kerralla maistunevat jonkun muun valmistamat mokka ja makea entistä paremmilta. Tehtäväni oli käydä supermarketissa ostamassa neljä kiloa suodatinkahvia, kahdeksan litraa maitoa ja sokeria, pakata kahvinkeittimet ja kantaa ne esityspaikalle, jossa kuitenkaan ei ollut juoksevaa vettä, vaan se piti noutaa lasikannuilla alakerran keittiöstä kahdella kannulla. Onneksi oli Tanja, sillä samaan aikaan piti hakea neljä tanssimattoa, jotka painoivat pienikaliiperisen takorautatykin verran, mutta eivät totelleet komentoja, ja jotka piti levittää, luututa ja teipata lattiaan. Sen jälkeen niille ei saanut astua, paitsi jos oli tanssija.


Hiiret. Kuva: Jukka Riikonen.

Siinä aamupäivällä mattoja teippaillessa ja tuoleja kantaessa saapuivat eri-ikäiset balettikoululaiset paikalle. Tein niistä havaintoja kuin metsän eläimistä. Aluksi näin yhden päällysvaatteisillaan kaukana oviaukossa. Sitten hain roskapusseja alakerrasta ja vastaan ryntäsi viisi punamekkoista. Palasin takaisin, ja lattialla istui kolme uutta villasukissaan. Joku kuori mandariinia.

Kun olimme kiinnittäneet seinille lappuja, joissa sanottiin että tanssimatolle ei saa astua, ja että kahvi maksaa euron, ja että yleisö päästetään sisälle vasta viisitoista minuuttia ennen esityksen alkamista, kello olikin niin paljon että yleisö piti päästää sisälle. Hiirillä oli hännät, kuutamoluistelijoilla samettitakit, kiinalaisilla päivänvarjot. Kuvaus, valot, alkujuonto, musiikki.



Masurkka. Kuva: Hanna Hirvikallio.


Seiskaluokkalaisten ja aikuisbalettilaisten Masurkka avasi juhlan upeasti. Sitten tultiin Pähkinänsärkijän hiiriin, jotka eivät olleet lainkaan niin pelottavia kuin alkuperäisessä teoksessa, vaan kerrassaan suloisia satu- ja esibalettilaisia värisevine korvineen.

Meira Düsselin Joutsenlammen venäläisessä tanssissa jokainen liike tuntui sopivan kokonaisuuteen, jossa ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Sitten lavalla seisoi vakavia pieniä tyttöjä tummansinisissä samettitakeissa. Alkoi soida Claude Debussyn Clair de lune. Käsivarret avautuivat – tytöt tuijottivat kaukaisuuteen – kuuta kannattelivat. Taivaankappale lepäsi näiden tyttöjen käsivarsilla, taidemuseon salissa, kaupungissa, jossa kaikki muu seisahtui, ja kaikki katsoivat tyttöjä.

Aplodit särkivät esiin, planeetat ja Joensuu alkoivat taas pyöriä, ja tytöt juoksivat takaisin penkeilleen. Lavalle astelivat Lumihiutaleet, joiden aikuinen tekniikka muistutti, että taitoa tämä on, eikä pelkkää taikuutta, senkin höpsö mies siellä katsomossa!


Itämainen tanssi. Kuva: Maiju Ahlholm.

Väliajan jälkeen seurasi herkkukavalkadi Makeishaltijattaren valtakunnasta. Oli kahvia, teetä, kaakaota ja marsipaania. Pyörryttävän, sensuellin ja kauniisti kirjotun kokonaisuuden huipensi kaikki esiintyjät lavalle koonnut Kukkaisvalssi, jonka yhdessä versiossa nuorin esiintyjä oli 3-vuotias, vanhin 65.

Aplodit. Toivoteltiin jouluja, taputettiin taas. Sytytettiin valot, halattiin, puettiin, lähdettiin. Purku!

Kaikki oli kevyempää. Askel, kuu - ja tanssimatot.

Lumihiutaleet Joensuun taidemuseossa. Kuva: Hanna Hirvikallio.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Maailman kaunein konserttisali ja kirkko sijaitsevat...

Antoni Gaudín Sagrada Famílian toivotaan valmistuvan vuonna 2026.

Olkaatte tervehdittyjä jouluun virittäytyvästä Kataloniasta! Bonnin oopperan jälkeen on helppo julistaa, mikä on maailman kaunein konserttisali: Barcelonan Palau de la Música, joka runsaine koristeluineen ja kaakelointeineen muistuttaa jättimäistä kylpyhuonetta (arkkitehti Lluís Domènech i Montaner, valmistumisvuosi 1908).

Itse lavan yläreunalta ovat hurjistuneet oriit syöksymässä yleisön päälle, mutta kuvanveistäjä on juuri oikealla hetkellä onnistunut jähmettämään ne paikoilleen. Lavan takaseinässä jumalatarhahmot odottavat harppuineen ja lyyrineen omaa vuoroaan, mutta antavat aina etusijan kulloisellekin esiintyjälle.

Vaikka sali on maailman kaunein, paikallisen yleisön on vaikea hiljentyä kuuntelemaan pianisti Javier Perianesin soittoa. Beethoven ja Mendelssohn virtaavat kauniisti, mutta ne eivät onnistu hiljentämään matkapuhelimia tai vanhan rouvan yskää.

Seuraavana päivänä pääsen jonottamatta kaupungin turistivetonaulaan, Sagrada Famílian katedraaliin. Heti päälaivaan päästyä on julistettava paikka maailman kauneimmaksi kirkkotilaksi. Eikä se ole vielä edes valmis, vaan valmistuu ehkä vasta vuonna 2026.

Ylistinkö näitä kahta paikkaa nyt riittävästi?



Näkymä Naixement-päädyn tornista.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Bonnin ooppera tarjosi erinomaisen barokki-illan


Jälleen yksi saksalainen oopperatalo: Theater Bonn.

Saksassa on väkilukuun suhteutettuna enemmän oopperataloja kuin missään muualla maailmassa. Tihein keskittymä on Kölnin ympäristössä, josta tunnin matkan sisällä toimii vakituisesti tusinan verran oopperoita, joilla on oma solistikunta. Tässä aarioiden ja alkusoittojen ruuhkassa pistäydyin lauantaina 29.11.2014 tutustumassa Bonnin teatteritaloon (Theater Bonn), joka viikonloppuna esitti kaupungin entisen asukkaan Ludwig van Beethovenin Fideliota ja Georg Friedrich Händelin Rinaldoa.

Oletin parinkymmenen minuutin junamatkan jälkeen saapuvani suureen keskukseen, joka sentään aikanaan palveli Länsi-Saksan pääkaupunkina. Pittoreski kävelykeskusta joulumarkkinoineen lupasi hyvää – samoin se, että kävelymatkan varrella kohosi Pyhän Remigiuksen kirkko, jossa Beethoven lapsena soitti urkuja aamupalveluksissa.

Jakob Huppmann (Eustazio), Susanne Blattert (Rinaldo) sekä tanssijoita. Kuva: Thilo Beu / Theater Bonn.

Sisällä oopperatalossa tunnelma oli kuitenkin lähinnä provinsiaalinen. 1960-luvulla valmistunut teatteri vetää 1037 katsojaa ruskeasävyiseen saliin, jossa on pimeää silloinkin kun valot ovat päällä. Kun kapellimestari Stefan Blunier käynnisti Fidelion alkusoiton, kävi selväksi, että soolocornistilla ei ollut lainkaan hyvä ilta. Akustiikka oli mitä oli.

Taitavien laulajien aloitettua osuutensa muut vitsaukset vähitellen unohtuivat. Jakob Peters-Messerin ohjaus oli vähäeleinen mutta toimiva tämänkaltaisella pienellä näyttämöllä.

Katsottuani väliajalla juna-aikatauluja totesin, että minun oli poistuttava takaisin Kölniin, sillä oopperan päätyttyä saattaisin joutua värjöttelemään kylmässä talvi-illassa tunnin seuraavaa junaa odotellessa.

Sunnuntaina 30.11.2014 palasin paikalle seuraamaan Händelin Rinaldon ensi-iltaa. Tyhjiä paikkoja oli katsomossa enää muutama kymmenen. Rinaldosta nähtiin Jens-Daniel Herzogin ohjaus Zürichin oopperalle 2008, joka sijoittuu 1950-luvun tyyliselle lentoasemalle. Pyörivä näyttämörakennelma sisälsi kolme erilaista muunneltavaa tilaa hisseineen ja liukuportaineen ja solistit oli puettu business-kuvastoa noudattaviin kostyymeihin. Raikasta, toimivaa ja hauskaa!

Sumi Hwang (Almirena) ja Giorgos Kanaris (Argante). Kuva: Thilo Beu / Theater Bonn.
Solisteista korkeimmalle nousi Almirenan roolin laulanut Sumi Hwang, jolle lankeaa myös hittiaarian Lascia ch’io pianga esittäminen. Kaiken Hwang lauloi uskomattoman kauniilla äänellä, legatolla ja fraseerauksella.

Musiikinjohdosta vastasi Wolfgang Katschner, vanhan musiikin spesialisti ja Lautten Compagneyn perustaja, joka Pohjois-Euroopassa tunnetaan turhan huonosti. Hän sai Bonnin Beethoven-orkesterin pienennetyn kokoonpanon kuulostamaan erinomaiselta. Alkupuolella kuultiin myös taiturimaisia nokkahuilisteja ja lopussa etevää trumpettiryhmää. Clemens Flick soitti continuo-cembaloa loisteliaasti.

Kolmetuntisen barokkikokemuksen jälkeen yleisö oli innoissaan. Hwangin lisäksi se tuntui erityisesti pitäneen Arganten roolin laulaneesta baritoni Giorgos Kanariksesta. Katschner sai osakseen myös muutamia buuauksia.

Oopperan päätyttyä Münsterplatzilla suljettiin jo myyntikojuja. Bonnin ooppera osoittautui sittenkin kiinnostavaksi näyttämöksi. Mitähän niissä yhdessätoista muussa lähistön talossa tapahtuu?

Beethovenin syntymätalo Bonngassella.