perjantai 19. syyskuuta 2014

Max Raabe soittoniekkoineen säväyttää Helsingissä


Max Raabe. Kuva: Frank Eidel.


Turun Logomossa ja Helsingin Finlandia-talossa on saatu tällä viikolla nauttia 1920- ja 1930-lukujen parhaista viihdesävelmistä berliiniläisen Palast-orkesterin ja laulusolisti Max Raaben konserteissa. Kokoonpanolla on tänään perjantaina (19.9.2014) vielä yksi konsertti Finlandia-talossa, minkä jälkeen nämä herrat ja yksi neiti jatkavat Göteborgiin, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan.

Jos ette ole tätä ennen kokeneet, kannattaa tehdä visiitti. Paitsi että Raaben ja kumppanien esitykset tarjoavat pakopaikan entisaikain kuvitteelliseen onnen maahan, ne ovat hillittömän hauskoja ja ennen kaikkea korkealla ammattitaidolla aikaansaatuja.

Hörökorvainen Raabe saapuu lavalle moitteettomassa frakissa, jonka hännystakki on vartalonmyötäinen ja housut korkeavyötäröiset. Rintataskusta tursuaa valkoinen liina hieman liian vallattomasti. Kun hän aloittaa laulunsa Neumann M149 -mikrofoniin, ei voi kuin ihmetellä. Mikä tekstin käsittely, mikä legaton vaivattomuus, mikä sointi!

Orkesterivälikkeiden ja -johdantojen ajaksi Raabe asettautuu nojaamaan flyygelin eteen niin, että vastavalossa hänen torsostaan piirtyy täydellinen vanhan ajan konserttiaffiishin kuva. Jos lavalla vielä saisi tupakoida, hänen sormiensa välissä savuaisi tupakka pitkän imukkeen päässä.

Raaben juonnot ovat eleettömyydessään pitelemättömiä. Hän pudottelee viisauksia hitaasti, kyllästyneen oloisena, silmiään muljautellen, jokaista sanaa huolellisesti artikuloiden. Sisältö saattaa olla tällainen: ”Eläintarhassa… on mielenkiintoista… seurata lajityypillistä käyttäytymistä… pariutumista… ja ruokailua. Ja onhan siellä myös eläimiä.” Joskus yleisön naurattamiseen ei tarvita kuin yksi ainoa lause: ”Naapurit… voivat joskus… olla mukavia.” Entisaikain tunkkaisuus nousee nenään, kun hän flirttailee sovinismilla: ”Naiset tarvitsevat miehiä.” (Kiusaannuttava hiljaisuus). ”Avaamaan samppanjapullon.” (Yleisö nauraa). ”Ja asioiden selittämiseen.” (Yleisö räjähtää nauruun.)

Kuka tämä tyyppi oikein on? Orkesterin nettisivut kertovat, että 51-vuotias Raabe opiskeli alun perin klassista laulua Berliinin UDK:ssa (taideyliopistossa). Radion ja vanhempien levyhyllyn innoittamana hän uppoutui 1920-luvun viihdemusiikkiin ja lauloi sitä ensimmäiset kerrat ystäviensä kotibileissä isänsä silinteriin ja hännystakkiin pukeutuneena. 1986 hän perusti aikakauden musiikkiin erikoistuneen Palast-orkesterin opiskelutoveriensa kanssa. Menestys alkoi, ja nykyään kokoonpano esiintyy niin Berliinin Waldbühnellä kuin New Yorkin Carnegie Hallissa.

Raaben 12-henkinen Palast-orkesteri koostuu neljästä saksofonista, kahdesta trumpetista, pasuunasta, viulusta, kontrabassosta/sousafonista, rummuista, kitarasta/banjosta ja pianosta. Muusikoiden soitto ja heittäytyminen koomisiin rooleihin on ihailtavaa. Pianisti Ian Wekwerth tekee äkkinäisistä pään käännöksistä ja pirullisista hymyistä taidetta. Rumpali Vincent Riewe piirtää kapulallaan hurjan ison ja hitaan kaaren iskeäkseen sitten pieneen peltiin pienen sähähdyksen. Ainoa naissoittaja, viulisti (ja kaunotar) Cecilia Crisafulli pyörittelee silmiään ujosti kun Raabe laulaa suutelemisesta. Mieleen tulee mekaaninen nukkeorkesteri, rajankäynti ihmisen ja koneen välillä, aikakausi joka vakiinnutti radion ja science fiction -elokuvan.

Konsertti alkoi Heymannin ja Gilbertin klassikolla ”Wenn ich Sonntags in mein Kino geh’”. Sitten seurasi ”Heute nacht oder Nie” sekä Cole Porterin ”Let’s do it”. Väliin alkoi tulla tangoa (“Eine Nacht in Monte Carlo”) ja kuubalaisia rytmejä.

Paso Doblessa rumpali Vincent Riewe soitti kuuluisat kastanjettisoolonsa nousten seisomaan ja taivuttaen pulskean vartalonsa latinoasentoihin. Sen jälkeen rauhoituttiin trioon, jossa viulisti Crisafulli ja kitaristi Ulrich Hoffmeier yhdistivät voimansa.

Ensimmäisen setin huipennus oli ”Mein Bruder Macht im Tonfilm die Geräusche”, jossa puhaltajat matkivat autoja, hälytysajoneuvoja ja sumutorvea. Esitys päättyi kakkostrumpetistin paukauttamaan muovipussiin, minkä jälkeen ehtii juuri ja juuri kuuluville Raaben lakoninen toteamus selvällä suomen kielellä: ”Tauko”.

Paussin jälkeen seurasi kaksi instrumentaalinumeroa, joissa muun muassa rumpali Vincent Riewe jatkoi hurjia soolojaan. Sitten Raabe siirtyi parin Weill-Brechtin laulun pariin ja jatkoi Cole Porterin kautta hittiin ”Mein kleiner grüner Kaktus”. Kuubalaisessa rumbassa piti hieraista silmiä: pasunisti Jörn Ranke ja kitaristi Ulrich Hoffmeier tarttuivat viuluhin ja tulivat lavan eteen Crisafullin kera soittamaan kauniin trion!

Virallisen ohjelman viimeinen numero oli ”Rosa, reizende Rosa”, jossa rumpali Riewe soitti päämelodian putkikelloilla, joista aluksi tipahti ”vahingossa” yksi, ja lopussa kaikki. "Loppu", sanoi Raabe, jälleen suomeksi.

Villiintynyt Finlandia-talon yleisö ei päästänyt orkesteria poistumaan ilman ylimääräisiä. Kun Raabe palasi mikrofonin eteen, hän totesi lakonisesti ”If you don’t mind”. Encorena kuultiin hittivalssi ”Lulu”, joka Raaben mukaan on saksalainen valssi eikä wieniläisvalssi, koska se soitetaan niin kovaa. Illan kliimaksi oli, kun orkesterilaiset soittivat melodian käsikelloilla – nousten aina oman sävelen vuorolla seisomaan. Kertauksessa kellojen melodia kahdentui tersseiksi.

Jälkimmäisessä ylimääräisessä Raabe palautti yleisön harmaaseen atomiaikaan. ”Years ago we got in contact with pop music”, hän sanoi. Sitä seurasi - ei enempää eikä vähempää – kuin Tom Jonesin Sex Bomb.

Finlandia-talolta poistuttuani ajattelin matkata kotiin hippomobiililla. Mutta ei sentään, hevosten tarina alkaa päättyä.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Berliinissä tämäkin on paremmin


Berliini.

Miksi tämäkin asia on Berliinissä paremmin kuin Helsingissä? Pimentyneessä Berliinin illassa näkee jo kaukaa, onko oma bussi tulossa ja kuinka pian. Tarvittaessa voi ottaa muutaman juoksuaskeleen, parhaimmassa tapauksessa jäädä naapurikioskiin Dönerille.

Helsingissä sopivien aikataulunäyttöjen löytämiseksi on tehty töitä vuosikausia. Ostosten ja kehitystyön lopputuloksia on erilaisia, joista epäonnistunein on pieni ruutu pysäkin sisällä. Siitä ei näe mitään.

Kuka tällaisia julkisilla varoilla ostaa?

 
Helsinki.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Berliinin Staatskapelle huipensi musiikkiviikonlopun



Daniel Barenboim johti Berliinin Staatskapellen Helsingin-konsertin. Kuva: Monika Rittershaus/Helsingin Juhlaviikot.

Olipas mahtava musiikkiviikonloppu! Vasta torstain RSO-konsertista toipuneena sain perjantaina 5.9.2014 nauttia Domenico Cimarosan oopperasta Il Matrimonio segreto Ville Saukkosen riemukkaana ohjauksena. Lauantaina juonsin radion Sävel on vapaa -ohjelmaa kera sopraano Tiina-Maija Koskelan, joka maaliskuussa nousee Kansallisoopperan lavalle Nürnbergin mestarilaulajissa, ja sunnuntaina ravistuin, järistyin ja syvästi liikutuin Berliinin Staatskapellen (Valtionoopperan orkesterin) vierailukonsertissa Musiikkitalossa. Se lienee ollut Musiikkitalon vierailukonserteista tähän mennessä paras – ainakin Staatskapelle pesi kuuluisamman sisarbändinsä Berliinin filharmonikot, joka sekin soitti salissa erinomaisen konsertin kaksi vuotta sitten.

Aloitetaan perjantaista. Ville Saukkosen ohjaama Domenico Cimarosan Il Matrimonio segreto sai Espoon Sellosalissa viime viikolla vain kaksi esitystä, vaikka siinä olisi ainekset jonkin keskisuuren talon vakiohjelmistoon. Toteutus oli yhdistelmä ammattilaisuutta ja amatööri-intoa, mikä häiritsi Hufvudstadsbladetin kriitikkoa Wilhelm Kvistiä (HBL 7.9.2014), mutta miellytti minua. Lavasteet olivat maksaneet jonkun tiedon mukaan 800 euroa ja lavaharjoitukset alkaneet keskiviikkona klo 11, orkesteriosuus oli sovitettu kamarikokoonpanolle ja sopraano Reetta Haavisto jakoi kutsuvierasliput. Lavalla tapahtui koko ajan, ja usein se mitä tapahtui, oli hauskaa. Saukkosella on kyky kuulla musiikin koomiset elementit ja muuntaa ne tapahtumiksi. Esimerkiksi kun orkesterista kaikuu kolme puhallinaihetta, kunkin aikana yksi solisteista saapuu lavalle niin että viimeisen jälkeen on paikalle aikaansaatu koominen muodostelma.

Solisteista pisimmän korren veti  upeaääninen Johanna Lehesvuori, joka opiskelee Tukholman musiikkikorkeakoulussa. Joonas Asikainen kreivi Robinsonina oli loistava, pitelemätön ja salskeaääninen. Väliajalla professori emeritus Pekka Salomaa totesi, että tämä Cimarosahan on kuultu monta kertaa. Niin, Sibelius-Akatemian Kulmakamarissa kyllä, mutta siitä on kuulkaas jo monta vuosikymmentä. Itse olen tähän mennessä saanut nauttia Cimarosan 1700-luvun oopperailoittelusta vain levyltä, joten esittäkää sitä meille uusille sukupolville myös. 

Ohjaaja Ville Saukkonen tapasi aulassa musiikkitoimittaja Paula Nurmentauksen.
 
Sunnuntaina tungeksin loppuunmyytyyn Musiikkitaloon ja näin aulassa naisen, joka itse tuhertamassaan kyltissä ilmoitti ostavansa kaksi lippua. Helsingin Sanomissa väitettiin ettei klassisen musiikin konserteissa käy kukaan. Pötypuhetta. Klassinen on suosittua.

Daniel Barenboimin johtaman Berliinin Staatskapellen konsertin alkunumerona kuultiin Franz Schubertin Keskeneräinen sinfonia h-molli, jolle tällä kertaa oli ohjelmakirjassa annettu järjestysnumeroksi 8. (Selvittäisiinkö Schubertin kahdesta viimeisestä joskus ilman järjestysnumeroita? Pelkkä ”Keskeneräinen” ja ”Suuri C-duuri” kyllä riittäisivät nimiksi.)

Jo ensi tahdeilla kävi selväksi, että orkesteri ei ollut tullut Helsinkiin heittämään mitään välikeikkaa. Jousten säestävä teema oli tarkkaan mietitty ja harjoitettu. Pizzicatoilla mentiin crescendon kautta tahdin ykköselle, joka vieläpä soi leveämpänä. Tämän pitsikudelman päälle oli klarinetin ja oboen helppo keinuva teemansa maalata.

Ensimmäisessä nousussa käyrätorvet näyttivät kellomaisen sointinsa ja patarumpali kapulansa, jotka ehkä olivat Musiikkitaloon ja Schubertiin turhan pehmeät. Ne kuitenkin sopivat siihen romanttiseen kohinaan, jota ykkösviulujen leveähkö vibrato varsinkin toisessa osassa korosti. Kakkosviulujen selkeästi erottuva vastaääni toi tarpeellista struktuuria tähän alusta loppuun saakka kauniisti soivaan pastoraaliin.

Berliinin Staatskapelle villitsi helsinkiläisyleisön.

Väliajan jälkeen sinfoninen juhla-ateria jatkui. Vai oliko se karkkikauppa - Richard Straussin sinfoninen runo Ein Heldenleben? Kaikkea oli, yllin kyllin, niin että silmät kostuivat. Pianissimot olivat leveitä ja soivia, huipennukset yksilöllisiä ja tarkoituksenmukaisia, tempot hetkessä eläviä. Konserttimestari Wolfram Brandl soitti kuuluisat soolot boheemilla otteella ja sydämellä. Barenboimissa on diivan vikaa: yhtäkkiä hän lopetti johtamisen ja alkoi vasemmalla kädellään naputtaa samassa tahdissa pikkurummun kanssa. Eihän sellaisesta soittajille mitään hyötyä ole, mutta tulin ajatelleeksi, että ilman tuota elettä en minä eikä moni muukaan olisi tullut kiinnittäneeksi pikkurumpuun huomiota. Kapellimestari voi tällä tavalla toimia kuin sinfoniakonsertin tv-ohjaaja, joka valitsemalla kuviin tiettyjä soittajia tulee vaikuttaneeksi myös siihen, mitä kerrostumia teoksesta kuullaan.

Yleisö palkitsi huikean konsertin meluisilla suosionosoituksilla ja sai kaksi ylimääräistä. Sibeliuksen Valse tristessä oli äärimmäisen rohkeita piano pianissimoita – en voinut kuin ihmetellä kakkosviulujen yhtenäisiä takapotkuja niin hiljaisessa dynamiikassa. Jälkimmäisessä ylimääräisessä, alkusoitossa Richard Wagnerin oopperaan Nürnbergin mestarilaulajat, oli järinää ja jyrinää, mutta myös puupuhaltimien taitavaa staccatissimoa ja tajunnan räjäyttäviä huipennuksia.

Ei tällaisesta noin vain palaa takaisin maan pinnalle. Berliinin Staatskapelle pitäisi adoptoida Musiikkitaloon residenssiorkesteriksi. Tulisivat joka viikko.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Järki voittaa talvella


Yleisöltä tuli yllättävän vähän haukkuja tällä kertaa.

Kuulolla
Radiosarjani Hienostelua vetäytyy syyskuun ensimmäisen viikon myötä talviunille. Yritän tauon aikana saada jotain tolkkua omaan elämääni. Lupaan vetää jalkaani silloin tällöin lenkkitossut, poimia suppilovahveroita ja pakastaa puolukoita. Kun jonkun ajan kuluttua kutsun vieraita kylään, pääseeköhän suustani klassikkolause "ei sitten mitään hienostelua"? Sitä odotellessa.

Kesän radio-ohjelmien saama palaute on yllättänyt minut myönteisyydellään. Ehkä haukkujat ovat huomanneet, ettei se kuitenkaan lopeta. Palaute voidaan tiivistää niin, että kuulijat pitävät aiheista ja musiikkivalinnoista, mutta vierastavat sketsiosuuksia. Toisinaan viesteissä todetaan, että "tällaisen pitäisi olla jollain toisella kanavalla". Armoa, pyydän. Vien arvokasta kanava-aikaa sentään vain 55 minuuttia viikossa.

Ja sitten palautteisiin. Kiitos jokaisesta!

PP"Hyvä, että Hienostelu saa jatkua. Ohjelmaformaattia voisi vähän keventää ja jättää turhat esimies-sketsit vihdoinkin pois, niiden vitsit on jo kuluneet ja sävy ikävä; nekin minuutit kulttuuriin ja sivistykseen, lisää informaatiota kohteista jnp.

Mukava ohjelma. Hyvä Janne.

JussikkaHienostelua on mainio ohjelma, mutta ns. humoristiset sketsit soisi jätettävän muille ohjelmille (tai kanaville).

KuulollaKiitos Hienostelua-ohjelmasta. Minä pidän myös sketseistä.

Ohjelmassasi oli hurmaavaa musiikkia! Mielenkiintoinen ja lämminhenkinen haastattelu :)

Kiitos mielenkiintoisesta ohjelmasta.

Hieno musiikki soi Hienostelua-ohjelman lopussa!

Kiitokset miellyttävästä ja kiinnostavasta ohjelmasta.

Ei vois vähempää kiinnostaa! Mukavaa päivää toivottaa tyhmä nainen, entinen yksinhuoltaja!

Kiitos mielenkiintoisesta sarjasta jo etukäteen. Ensimmäisen jakson jälkeen odotan innolla seuraavaa.

Kerrassaan mainio.

Nautinnollisista ohjelmista mainitsen nyt vain kaksi: Janne Koskisen Hienostelua ja Kalle Haataisen keskusteluohjelmat. Hurmaavia toimittajia molemmat!

Hei herrasmies,
Kiitos hyvästä kesäohjelmasarjasta!
Sie saat ne kartanonherrat ja rosariotten rouvat kertomaan ihastuttavalla vapautuneella tyylillä mikä meininki.
Terveisin,
tavis

Hienostelu on mielenkiintoinen ohjelma, mutta toivoisin musiikin sijasta enemmän haastattelua.

Aihe aivan upea. Olisin kuunnellut mieluummin enemmän kartanoista ja vähemmän musiikkia. Rakastan todellakin musiikkia ja olen kuunnellut niitä ohjelmia, mutta tässä ohjelmassa puhe olisi ollut parasta. Kaikki Suomen jäljellä olevat kartanot olisi hyvä käydä läpi.

Haluan kiittää kesän aikana tulevista “Hienostelua”-ohjelmista. On ollut mielenkiintoista päästä mukaan kartanokierrokselle useisiin mielenkiintoisiin kohteisiin, viimeksi Björn Wahlroosin kunnostamaan Åminnen kartanoon. Muutenkin aiheet ohjelmiin ovat olleet sellaisia, joihin muuten ei niin vain tule tutustuneeksi tai pääse tutustumaan. Ohjelmasi vie ajatukset kepeästi arjen yläpuolelle. Ihmiset tarvitsevat myös unelmia. On arvokasta, että pystyy luontevasti ja asiantuntevasti keskustelemaan eri kulttuurialueiden aiheista. Musiikin valinnat osoittavat laajaa ja monipuolista asiantuntemusta. Ohjelmasi tuovat mukavaa piristystä päivään. Ei kaiken tarvitse olla arkipäiväistä. Sketsien aihepiiriä voisi kehittää muihinkin suuntiin. Satiiri on sellainen taitolaji, jota vain harvat taitavat, mutta tehokas osuessaan. Toivottavasti Yle 1 llä ohjelmiasi voi kuunnella jatkossa useammin ja muiltakin elämänalueilta, vaikkapa jotain uutta musiikkiaiheista.
Hyvää kesää toivottaen.

Ihanaa kuubalaista musiikkia. Olisipa hauskaa jos täälläkin ihmiset oppisivat nauttimaan elämän pienistä iloista, fiksusti! On aina mukava kuunnella tätä ohjelmaa jossa ei otsapanta kiristä niin maan perhanasti.

Kiitos ohjelmasta "Hienostelua". Leena Nokelaa haastateltiin aiheena antiikki, miten kauniisti puhe soljui määrätietoisesti ja kauniisti loppuun asti. Ei ainuttakaan niinku tai tota päässyt hänen huuliltaan asiaa sotkemaan . Minä todella nautin kuullessani tällaista verbaalista taituria! Kiitos Janne Koskiselle ja koko yle-1:lle laadukkaasta ohjelmasta.

Jälleen on aika kiittää kuluneen kesän ohjelmista, mm.  Lotta Emanuelssonin Vaeltava kisälli ja Janne Koskisen kierros vanhoissa kartanoissa on ollut mielenkiintoista kuunneltavaa. Muutenkin klassisen musiikin tarjonta on ollut varsin kattavaa ja monipuolista kautta linjan joten hyvä näin.

Olet tehnyt ammattitaitoisilla ohjelmillasi ja juonnoillasi minuun vaikutuksen. Näin sinut kesällä unessani.

Kuunneltuani äsken viimeisimmän ohjelmasi jäin huolissani miettimään mitäs nyt kuunnellaan jos et tästä edes hienostele? Kiitos tähän astisista ja hienoa kesän päättymistä.