lauantai 30. elokuuta 2014

Uusi Figaron häät vetää pisteet kotiin – muttei sen pidemmälle


Mari Palo, kreivitär Almaviva. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Perjantaina 29.8.2014 sai Kansallisoopperassa ensi-iltansa uusi produktio Mozartin klassikosta Figaron häät. Anna Kelon ohjauksessa teoksesta tulee kamarikokoinen iloittelu, jossa solistit tavoittavat rooliensa ytimen. Suurimman vaikutuksen tekee syötävän makea visuaalinen toteutus. Painokas turvautuminen kotimaisiin tekijävoimiin johtaa paikoin epätasaisuuteen.

Ennen musiikin alkua lavan marmoriportaille oli sommiteltu lyhyt juoksenteluprologi. Alkusoiton Susanna Mälkki johti hirmuisen kovassa tempossa, joka ei partituurin valossa sovi ajan henkeen; pelkästään sen puhallinstaccatot neuvoisivat ottamaan maltillisemman vauhdin.

Figaron ja Susannan alkuduettino sujui kömpelösti, vaikka lavastuksessa tapahtui vekkuli käänne: heidän makuukamarinsa laajeni kevyesti väliseinää työntämällä, mikä aiheutti kattokruunujen hissiliikkeen. Lässähtänyt tunnelma jatkui duettinossa La notte ti chiama, jossa laulajien vuorottelut huilun ja oboeiden kanssa kangistivat tempoa kohta kohdalta. Kun sitten Bartolo kärrättiin pyörätuolissa etuportaille ja La vendetta alkoi, niin orkesterimonttu ja solisti eivät millään tahtoneet pysyä samassa pulssissa, enkä edes kuullut basso Koit Soaseppin laulusta paljoakaan. Ajattelin, että tästä ei nyt tule mitään. Auttaisiko se, että Mälkki käyttäisi tahtipuikkoa? Tai jakaisi tahteja enemmän, eikä löisi niin paljon yhteen tai kahteen? Vai eivätkö laulajat seuranneet?

Käänne parempaan koitti, kun söötti Melis Jaatinen kohkasi Cherubinona paikalle ja valloitti sydämet niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Tommi Hakalan liityttyä joukkoon tapahtumat saivat hänen karismaattisesta kreivi Almavivastaan tarpeellisen kiintopisteen. Hakalan legatoissa on savuisaa elämänkärsimyksen tuntua, joka antaa kaikki mahdollisuudet kuulijan ravisuttamiseen.

Toisen näytöksen aarioissa ja ensembleissa kreivin juksaaminen eteni hauskasti, kun ohjaus näytti parhaat puolensa ja esiintyjätkin tuntuivat nauttivan. Varsinkin tertsetossa kuultiin mainiota dynaamisten ääripäiden rohkeaa käyttöä. Ongelmat montun ja lavan välillä olivat ratkenneet ja Nicholas Söderlund teki oivallisen hölmön puutarhurin.

Jälkipuoliskolla nautin sujuvan musiikin ohella erityisesti Jani Uljaksen luomista silmiä hivelevän kauniista lavasteista. Tanssiaissalissa näyttämön suulle muodostui leveät mustat reunukset - mikä dramaattinen ennustus tulevasta, empiretyylin kosketuksella! Puutarhanäkymän avautuessa olin myyty. Keskelle oli rakennettu murattien peittämä, toimiva rauniosuihkulähde. Realismia, satua, siirappia, mutta niin ihanaa. Kun Mari Palo Susannaksi pukeutuneena kävi suihkulähteen reunalle loikoilemaan, toivoin pulahdusta, mutta ei, hän sai morsiuspuvussaan luvan vain kiusoitella veden äärellä. Emme saaneet Töölönlahdelle omaa Anita Ekbergiä.

Hauska idea oli laittaa taideteos katsomaan yleisöä Figaron aariassa Aprite un po’ quegl’occhi, jossa Figaro kehottaa herroja katsomaan daamejaan sarjan sinisiä valonheittimiä osoittaessa katsomoon. Koominen vastaus koitti lopussa, kun valot osoittivat taas näyttämölle ja yleisö sai katsella likomärkää sulhasta ja kreiviä. Valaistuksen oli suunnitellut Mikki Kunttu, joka sai lavasteiden suuret väripinnat ja Erika Turusen upeat puvut laulamaan. Yksi illan kauneimmista näkymistä oli kreivittären makuuhuone ikkunoineen, leivoslautasineen ja kukka-asetelmineen. Ainoastaan vitivalkoiseksi jätetty katto oli esteettinen (ja historiallinen) kömmähdys, mutta se näkyikin vain permannolle.

Jätkät kastu. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Jussi Merikanto Figarona ja Hanna Rantala Susannana tekivät hienot suoritukset ja saavat kokemuksen myötä varmasti lisää karismaa. Mari Palon sopraano liversi kauniisti. Teemat hän fraseerasi pienehköissä paloissa, mikä toi kreivittäreen sievyyttä. Ajoittainen ylävireisyyden tuntu johti keveyden vaikutelmaan ja kääntyi voitoksi.

Kansallisoopperan orkesteri soitti Mozartinsa täyteläisellä jousisoinnilla, loistavalla intonaatiolla ja puhuvalla fraseerauksella. Mälkki sai dynamiikan vaihteluista paljon irti.

Resitatiiveissa kiinnitti huomiota taitavasti fortepianoa käytellyt muusikko. Ohjelmalehtisestä luin, että sehän oli Tuija Hakkila, Sibelius-Akatemian tuore pianomusiikin professori.

Esityksen jälkeen kotiin kävellessäni suussani oli makean koivunmahlan tuntua. Säestäjänä toimi naapurikorkeakoulun pianoprofessori, solistina saman oppilaitoksen opiskelija, valosuunnittelijana alan kansainvälinen tähti. Yhteistä heille on saman eurooppalaisen kansallisvaltion passi. Vaikka Kansallisoopperan imago provinsiaalisena kulttuurilaitoksena näin vahvistuu, kannattaa viihdyttävä esitys silti käydä katsomassa.

torstai 28. elokuuta 2014

Vielä ehtii Heinolan barokkinäyttelyyn



Kamarineuvos Kari-Paavo Kokki museonsa edustalla.

Syyskuu alkoi uhkaavasti lähestyä. Havahduin siihen, etten lainkaan ollut vielä käynyt Heinolan kaupunginmuseon 50-vuotisjuhlanäyttelyssä, jonka aiheena on barokki. Barokkinäyttely jatkaa museon perinteitä koota esineistöä joltakin aikakaudelta, kuten empirestä tai Kustaa III:n ajalta. Siinäpä aihe radion kesäsarjan päätösohjelmaksi!

Heinolan kaupunginmuseon johtajana on vuodesta 1985 toiminut valtakunnan antiikki- ja museopiirien julkkis, kamarineuvos Kari-Paavo Kokki, joka tuntee kaikki, ja jonka kaikki tuntevat. Näyttelyn suojelijaksi hän on saanut Ruotsin kuninkaan sisaren prinsessa Christinan, rouva Magnusonin. Luotetun maineensa takia Kokki saa näyttelyihin lainaksi esineharvinaisuuksia monesta yksityiskokoelmasta.

Kun sitten eräänä iltapäivänä saavuin Heinolan kaupunginmuseon vaaleansinisen myöhäisempiretalon pihamaalle, istui omenapuutarhassa jo kamarineuvos Kokki valmiina odottamassa, tyylikkääseen klubitakkiin sonnustautuneena.

Valokuvien oton jälkeen kyselin, olisiko hänellä mitään toiveita ohjelmassa soitettavan musiikin suhteen. Kokki lateli heti kolme säveltäjänimeä ja tiivisti pariin lauseeseen heidän yhteytensä aikakauden hallitsijoihin. ”Jos voisit soittaa myös Dübeniä”, hän jatkoi. Gustaf Düben (1628-1690) johti kyllä Ruotsin hoviorkesteria, mutta en löytänyt häneltä Ylen levystöstä mitään ohjelmaan sopivaa musiikkia. Kokki on intohimoinen vanhemman klassisen musiikin ystävä ja on tänäkin kesänä järjestänyt museossaan konsertteja.

Barokkinäyttelystä ehdimme Kokin kanssa katsoa vain pienen osan. Luettelossa on 431 esinettä Delftin posliinista hallitsijamuotokuvien kautta kabinettikaappeihin. Heti pääsalissa komeilee nojatuoli, jonka on tehnyt ruotsalainen hovikuvanveistäjä, huonekaluntekijä ja ornamenttiveistäjä Burchardt Precht. Istuimen alapuolelta löytyvät merkinnät DH ja An 1709 n: 3 – ne tarkoittavat Drottningholmin linnaa, valmistumisvuotta ja linnan huoneen numeroa. Niiden lisäksi pohjassa on kuninkaallinen kruunu ja kirjamet HE, mikä viittaa kuningatar Hedvig Eleonoraan. Kyseessä on Hedvig Eleonoran audienssituoli, jonka käsinojat ovat niin kuluneen näköiset, että se lienee ollut säännöllisessä käytössä. Kokki on saanut tuolin lainaksi sen omistajalta, jonka nimeä ei kerrota julkisuuteen.

Vuoden 1642 Raamattu on omistettu kuningatar Kristiinalle.

Näyttelyssä on myös pari kiinnostavaa painotuotetta. Hartolan seurakunta on antanut lainaksi vuoden 1642 suomenkielisen Raamatun, jota painettiin 1200 kappaletta. Painoksista kaksi kolmasosaa päätyi Suomen puolelle ja loput jäivät Ruotsiin.

Varsin mielenkiintoinen on Erik Dahlbergin (1625-1703) kuvateos Suecia antiqua et hodierna, joka sisältää 353 kuparipiirrosta Ruotsin valtakunnasta. Siinä kuvatut Ruotsin valtakunnan komeat kaupungit ja aatelispalatsit kertoivat muulle maailmalle suurvallan loistosta. Alkuperäiskappale on lasin alla, mutta sen vierellä on facsimile, jota näyttelyvieraat voivat selailla.

Näyttelyyn on myös rakennettu ajan elämästä kertovia interiöörejä. Sellainen on esimerkiksi ruokapöytä, jolla on viehättävät, joutsenen muotoon taitellut servietit sekä näyttävät Limoges-kynttilänjalat. Ne ovat emaloitua kuparia, jonka jalkoihin on sommiteltu tarueläimiä ja kynttilänpesiin antikisoivia miehenpäitä. Tarjoilupöydällä on näyttäviä hopeaesineitä, joita ei ole käytetty, vaan joilla isäntä on esitellyt varallisuuttaan.

Kierroksen jälkeen Kari-Paavo Kokki kutsuu minut parin korttelin päähän sijaitsevaan kaupunkikotiinsa iltapäiväkahville. Vuonna 1978 valmistuneen kerrostaloasunnon hän on sisustanut lattiasta kattoon asti kauniilla vanhoilla tavaroilla. Valo tulvii sisään suurista ikkunoista, jotka antavat vehreälle puistonrinteelle.

Kirjaston mukavilla tuoleilla jutellessa käy ilmi, että kohta koittavat museonjohtajalle eläkepäivät. Tekemisen puutetta ei Kokilla silloinkaan tule olemaan. Musiikinkuuntelun ohella hän aikoo syventyä historiantutkimiseen ja kirjoittamiseen.

Barokki-näyttely on avoinna Heinolan kaupunginmuseossa 28.9.2014 saakka.

Museoon on rekonstruoitu Vesilahdella sijaitsevan Laukon kartanon paraatimakuuhuone.


Musiikit:
Telemann: Taistelu tuulimyllyjä vastaan sarjasta Don Quijote G-duuri. Akademie für alte Musik Berlin.
Byrd: Marssi ennen taistelua. Mahan Esfahani.
Conti: La Folia spaniola. Hampurin Elbipolis-barokkiorkesteri.
Bach-Webern: Ricercare teoksesta Musikalisches Opfer. Los Angelesin filharmoninen orkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen.
Ramel: Povelin Keskeneräinen, opus ännu. Povel Ramel ja Hans II Händer.
Berlioz: Päätösosa ”Uni noitien sapatista” Fantastisesta sinfoniasta op. 14. Baltimoren sinfoniaorkesteri, joht. David Zinman.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Taituruus asuu Kotkassa

Vladimir Belov ja Visa Haarala esittävät James Stephensonin "Vinjettejä".
Terveiset Kotkasta, jossa olen juontokeikalla Kymi Sinfoniettan konserteissa. Ensimmäistä koululaiskonserttia kuunnellessani en voinut kuin ällistellä täkäläisten muusikoiden taitoja. Andreas Rombergin, Sergei Prokofjevin, Reinhold Glièren ja James Stephensonin kamarimusiikkiteoksista kuultiin niin kirkkaat ja viimeistellyt tulkinnat, että yläkoulun ja lukion luokat saivat varmasti vuoden monipuolisimman musiikkielämyksensä. Aikuisten vuoro on sitten illalla. Ja huomenna Kouvolassa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Meta4 ja Suomalainen barokkiorkesteri eivät tarvinneet kapellimestaria


Tässä kirjoituksessa ei kerrota Eroica-sinfonian yhteyksistä Napoleoniin. Kuva: Rijksmuseum.


Aivan kaikkeen ei Juhlaviikoillakaan kerkeä, vaikka pitäisi. Suomalainen barokkiorkesteri vietti tänä viikonloppuna 25-vuotisjuhlaansa Meta4-jousikvartetin kanssa mielenkiintoisen konserttitrilogian merkeissä, josta kuulin ainoastaan keskimmäisen konsertin.

Lauantai-iltana 23.8.2014 Helsingin Musiikkitalossa Meta4 aloitti Haydnin Keisarikvartetolla, jatkoi Schönbergin Oodilla Napoleonille, ja päätösteoksessa, Beethovenin Eroica-sinfoniassa, yhdisti voimansa Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa. Olisipa useammin näin virkistäviä taidemusiikin konsertteja, josta punainen lankakin erottuu. Keisarillinen teema ei ollut vain sävellysten otsikoiden varassa, niin kuin joillakin festivaaleilla, vaan teokset toimivat myös soivan sisällön kannalta yhdessä.

Erinomainen ajatus oli esittää Schönberg vasta Haydnin jälkeen. Se on teoskummallisuus vuodelta 1942 lordi Byronin tekstiin, joka sitaatteineen ja affektilonkeroineen piristi korvia kahden klassikon välissä. Tuotanto veti pisteet kotiin kiinnittämällä projektiin armoitetun pianistin Nataša Kudritskajan. Baritoni Nicholas Isherwood ei resitoinneissaan saanut kaikkea irti Byronin tekstistä, mutta tekstihän löytyi käsiohjelmasta, jota kiitän myös kaikkien soittajien nimien luettelosta. Se on tieto, joka pitäisi aina saada myös sinfoniakonsertteihin.

Joseph Haydnin jousikvartetossa C-duuri Op. 76/3 taitava ja moneen kertaan palkittu Meta4 esitteli virtuoosista yhteissoittoaan, joka kääntyilee ja leikittelee keveästi kuin perhosen lento. Jäin miettimään, ylittikö kokoonpano paikoin rajan, jossa tulkinta muuttuu ylitulkinnaksi. Etenkin hymni-osassa (Poco adagio, cantabile) kahden viulun muunnelma sisälsi niin paljon agogiikkaa ja dynaamisia vaihteluita, että niiden suhde 1700-luvun harmoniaan ja teemamaailmaan kuulosti epätasapainoiselta. Sellisti Tomas Djupsjöbacka rauhoitti hymnin omassa jaksossaan takaisin laulullisemmaksi. Finaalin prestossa soittajat ylsivät henkeäsalpaavaan virtuoosisuuteen, jonka avulla loppuun tuli huipennuksen tuntua.

Konsertin päätösteoksena Meta4 soitti Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa Beethovenin sinfonian nro 3 Es-duuri Eroica. Taitavista soittajista koostunut bändi teki klassikosta väkevän sinfoniaelämyksen – ilman kapellimestaria! Ratkaisu osoitti mikä voima soittajien keskinäisessä kuuntelussa piilee ja samalla säästi varmaan puolet koko lystin palkkakustannuksista. Esimerkiksi Allegro con brion kulminaatio pelasi yhteen leikiten, yhteisen soitonriemun eräänlaisena välituotteena. Surumarssin bassosäestystä annosteli ykkössellisti Djupsjöbacka päänliikkeillään. Finaalin lopputaitteessa konserttimestari Antti Tikkasen oli sentään huidottava tempo soittamatta. 

Meta4-kvartetti toimi etevänä äänenjohtajana jousisektioissa - edellä mainittujen lisäksi Minna Pensola kakkosviulussa ja Atte Kilpeläinen alttoviulussa - mutta puupuhaltajat olisivat paikoin kaivanneet samantapaista liidaamista. Sellainen olisi loogisesti kuulunut ykköstraversoa soittaneelle Petra Aminoffille, mutta hän pysytteli soittaessaan melkoisen liikkumattomana. Harjoitusvaiheessa oli ehkä myös balanssin kuuntelu jäänyt puhaltimien osalta vähemmälle. Muutamien klarinetti- ja huilusoolojen aikana olisi muuta orkesteria voinut säätää hiljaisemmalle.

Beethovenin Eroican taustalla on tietysti se kyllästymiseen asti toisteltu tarina Napoleonista. Mutta nyt päästiin otsikoiden tuolle puolen. Esittämällä sen ilman kapellimestaria Suomalainen barokkiorkesteri ja Meta4 tulivat lunastaneeksi markkinointitekstin antaman lupauksen: pohtia konserteissaan vallan olemusta.


Meta4. Kuva: Stefan Bremer.

perjantai 22. elokuuta 2014

Toronton sinfoniaorkesteri kärsi huonosta johtamisesta



Peter Oundjian johti Helsingissä Toronton sinfoniaorkesteria. Kuva: Sian Richards.

Olipas huono konsertti. Torstai-iltana 21.8.2014 Helsingin Musiikkitalossa esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Kanadan-vieras, Toronton sinfoniaorkesteri ylikapellimestarinsa Peter Oundjianin johdolla. Alkunumerona kuultiin kanadalaisen Claude Vivierin Orion vuodelta 1979, jossa melodiafragmentit vuorottelevat sointikenttien ja itämaisten kellojaksojen kanssa. Yksi lyömäsoittajista sai huutaa kaksi kertaa ”he-o”. Kapellimestari Oundjian ei saanut soinneista tai dramaturgisista käänteistä paljon irti.

Illan solistinumero, Pjotr Tšaikovskin viulukonsertto D-duuri, oli orkesterin osalta toivottoman huono. Heti johdannossa kävi selväksi, ettei edes yhteistä pulssia tahdo löytyä. Syy löytyi podiumilta kapellimestari Oundjianin lyöntitekniikasta, joka muistutti pilkkimistä. Näin myös muutaman aivan epäloogisen lyönnin, kuten hurjan vasemman käden iskun soolohuilistin insatsille. Miksi?

Orkesterihuipennukset jäivät karkeiksi ja soinniltaan harjoittamattomiksi. Soolopuhaltajat tuntuivat rakastavan sointiaan niin paljon, että heidän venyvien ja vanuvien soolojensa aikana tempo oli hidastua. Esimerkiksi canzonetassa klarinetin staccatosäestysten pitäisi kai jatkaa solistin melodialinjaa eikä elää omaa elämäänsä.

Konsertin pelastajaksi kohosi viulusolisti James Ehnes, jonka osuus klassikkokonsertosta oli kuin toiselta mantereelta. Teoksessahan on mieletön määrä toistoa, mutta Ehnes hahmotteli jokaisen kertauksen ja kertauksen kertauksen aina uudella ja kiinnostavalla tavalla, moitteettomalla soinnilla ja intonaatiolla. Ylimääräisenä numerona hän soitti Bachin Largon.

Väliajan jälkeen torontolaisten tuliaisina oli Sergei Rahmaninovin Sinfoniset tanssit op. 45, joka teosvalintana sopisi hyvin myös jonkin musiikkileirin iloiseen päätöskonserttiin. Rahmaninovia oli Oundjian ilmeisesti ehtinyt harjoittaa, sillä dynamiikan vaihteluihin oli saatu väriä ja eloa. Sen takasi myös hillitön jousisto kolmenkymmenen viulun, kymmenen alttoviulun ja sellon sekä kahdeksan kontrabasson voimin. Ylimääräisenä numerona orkesteri soitti kolmannen osan Allegro molto vivace Tšaikovskin kuudennesta sinfoniasta vailla suurempaa tunteenpaloa tai kerronnan imua.

Jos sinfoniaorkesterivierailut ovat näin huonosti harjoitettuja ja valmisteltuja, niiden merkitys jää kyseenalaiseksi.

Ohjelmalehtiseen kaipaisi tarkkaa tietoa siitä, kuka soittaa missäkin teoksessa mitäkin stemmaa. Nyt tarjolla on vain kaikkien soittajien nimilista, eikä saksofonistia nimetä lainkaan. Siitäkin tulee olo, ettei kuulijaa arvosteta.