torstai 31. heinäkuuta 2014

Kartanokierros päättyy Kivilammin torppaan


Ulla ja Jukka Salonen viettävät vapaa-aikaa Kivilammin torpalla.

Viime viikkoina tekemäni kartanokierros kaipasi huipennusta. Mitä uutta keksiä, kun olin jo nähnyt Kustaa III:n makuuhuoneen, Ellen Thesleffin koristaman salin ja Malmgårdin kirjaston?  En enää jaksanut lähteä lahden toisellekaan puolen.

Sitten löysin jotain erikoista: alkuperäisessä kunnossa säilyneen torpan. Torpathan tarjosivat aikanaan kartanoille sekä työvoimaa että raaka-aineita, joten sellaisessa vierailu antaisi kesän kartanokierrokselle mainion päätepisteen.
Pasilasta noin sata kilometriä Turun- ja Porintietä ajettuani saavuin Suomen varhaishistorian merkittävimmälle kulkuväylälle, Hämeen Härkätielle, jota pitkin pääsi Turusta Hämeenlinnaan.
Sen varressa levittäytyvän Kivilammin torpan 11 rakennusta ovat peräisin 1700- ja 1800-luvuilta. Torpan nykyiset vuokralaiset, vantaalaiset eläkeläiset Ulla ja Jukka Salonen käyttävät paikkaa vapaa-ajan asuntonaan urheasti vuoden ympäri, vaikka sähköä tai juoksevaa vettä ei ole.
Kivilammi mainitaan vanhassa venäläisessä sotilaskartassa.
Jukka Salonen polveutuu torppariajan asukkaista: siellä ovat asuneet sekä hänen isoäitinsä että isoäitinsä äiti. Ensimmäinen merkintä Kivilammista on armeijan papereissa vuodelta 1523 ja torpasta vuodelta 1795, jolloin vanhin osa päärakennuksesta on ilmeisesti valmistunut. Samalta ajalta on maininta kievarin pidosta ja viinanpoltto-oikeudesta.
Paikka oli suosittu levähdyspaikka siellä sijaitsevan lähteen takia, sillä hevoset karsastavat avannosta nostettua vettä sen kylmyyden takia. Lähdevesi on sen sijaan aina neliasteista. Hevosten ja ihmisten kengissä paikalle on kulkeutunut paljon harvinaisten kasvien siemeniä. Tilalla kasvaa edelleen 106 erilaista kasvilajia, joiden joukossa on useita harvinaisuuksia. Kaikkien kasvien nimiä Salonen ei kerro, mutta mainitsee esimerkkeinä punaluumun ja rohtoraunion.

Torpan pihasta löytyi suuri hevosenkenkä.

Päärakennuksen ulko-ovessa on rakentajan puumerkki.
Torppaa käytti yöpymispaikkanaan myös vanginvartija matkallaan Kakolasta Hämeenlinnaan. Mukana kulkenut vanki on todennäköisesti suljettu Härkätien toisella puolella sijaitsevaan aittaan, jonka lattian yhdessä kulmassa on reikä tarpeiden tekoa varten. Ovessa on jäljet jykevistä lukoista.
Itsenäisyyden alun ajan torpparilakien yhteydessä Salosen isoeno ei korkean ikänsä takia lunastanut torppaa itselleen, ja paikka jäi Saaren kartanolle, jolle se edelleen kuuluu. Kartanon työntekijät ovat ylläpitäneet vanhoja hirsirakennuksia hyvässä kunnossa.
Vierailun päätteeksi saan nauttia näiden ystävällisten torpparien runsaan kahvipöydän antimista. Sellaisen voi siis loihtia, vaikkei sähköä tai juoksevaa vettä olisikaan.

Vanki suljettiin yöksi aittarakennukseen.
Musiikit:
Anon. 1400-luvulta: O wie gern und doch entpern. Oliphant.
Haydn: Finaali triosta nro 32 G-duuri. Suomalainen baryton-trio.
Merikanto: Poikien sotamarssi. Eero Heinonen.
Bach: Schlummert ein, ihr matten Augen kantaatista nro 82. Christine Schäfer, Jacques Zoon ja Berliinin barokkisolistit.
Kansansäv: Tuu tuu tupakkarulla. Arvo Ahlgren (1970), Elmi Tsokkinen (1957) ja Hulda Selin (1958).
Gossec: Moderato sinfoniasta F-duuri. Les Agremens, joht. Guy van Waas.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Taidemaisemien keskellä kohoaa Pekkalan kartano


Marcus Hackman aloitti Pekkalan kartanon johdossa 1990. 
Kaikista kesän kartanokäynneistä Ruovedellä sijaitsevalle Pekkalan kartanolle oli minun tähän asti hankalin löytää: ajoin ensin sujuvasti Ruoveden kirkonkylälle, kunnes ymmärsin, että olisi jo aiemmin pitänyt kääntyä 66-tieltä vasemmalle. Siinähän lukee tietysti Jäminkipohja. Sitten menee kulkija taas sekaisin. Onko se nyt tuosta, Kekkonen? Kyllä. Vasta sitten, varoittamatta, vilahtaa vaahteroiden takana musta kyltti Pekkala. Perillä ollaan! Komeiden hirsirakennusten rivistön jälkeen edessä levittäytyy vaaleanpunainen päärakennus kuin karamelli. Pääovesta astelee ulos kartanonherra Marcus Hackman, itse rauhallisuus.

Pekkalan kartano ei totisesti ole hälyisä läpikulkupaikka, vaan Pekkalanniemen korkeimmalle kohdalle perustettu tila, jota valtakunnan kauneimmat korpimaisemat ympäröivät. Paikkaa voisi kutsua taidekartanoksi pelkästään sen rikkaan historian takia. Maisemia kävivät lähes kaikki 1800-luvun suomalaistaiteilijat maalaamassa. Jotkut perustivat lähistölle asumuksiaankin: Ellen Thesleff Casa Biancan ja Akseli Gallen-Kallela erämaa-ateljeensa. Jean Sibelius luonnosteli koulurakennuksessa Lemminkäis-sarjaansa.

Kartanon empire-tyylinen päärakennus kätkee sisäänsä erään maamme upeimmista yksityisinteriööreistä, Ellen Thesleffin vuonna 1928 koristaman valoisan salin. Sen seitsemässätoista seinäpaneelissa on arabeskinomaisilla siveltimenvedoilla maalattuja ihmisfiguureja ja kukkaornamentteja.

Hackman Ellen Thesleffin suunnitteleman takan ääressä.

Seinäpaneelien kukka-aiheita.


Ellen Thesleffin koristama sali sijaitsee valoisassa länsisiivessä.

Seinäpaneelin lapsiaihe.
Kartanon nykyiseen toimintaan kuuluu keskikesällä järjestettävä Kamarimusiikkitapahtuma Musiikkia! Ruovesi, jonka konsertteja pidetään niin konserttitallissa (entisessä hevostallissa) kuin kirkollakin.

Kulkiessamme auringon läikittämien hirsirakennusten lomassa Hackman kertoo paikan synkeästä menneisyydestä. Kartano oli nimittäin yksi vuoden 1918 taistelujen päänäyttämöistä. Hänen isoisänsä isä, tilanomistaja Alexander Aminoff surmattiin silloin pirttirakennuksen vanhaan työhuoneeseen. Rakennuksen ulkoseinässä on edelleen jäljellä Schrapnell-kranaatin kuori ja kymmenittäin sen sirottamia hauleja.

Ulkoseinään iskeytyi Schrapnell-kranaatin kuori vuoden 1918 taisteluissa.

Seinässä on edelleen kymmenittäin haulinjälkiä.
Nykyinen isäntä Marcus Hackman polveutuu kartanon perustajasta Johan Petter Austrellista, joka oli ostanut tilukset Kurjen suvulta. Hänen pojantyttärensä avioitui esikuntakapteeni Adolf Aminoffin kanssa vuonna 1820. Hackmanin äiti Antonia polveutuu heistä ja meni naimisiin kuuluisan perheyhtiön jäsenen Patrick Hackmanin kanssa. Sukuun kuuluu myös kuvataiteilija Sigrid Oxenstierna af Korsholm och Wasa, ruotsalainen kreivitär, Hans Aminoffin puoliso ja Marcus Hackmanin isoäiti.

Kuuntele vierailu Pekkalan kartanossa tästä.

Musiikit:
Anon.-Martin y Coll: Danza del hacha. Hesperion XXI, joht. Jordi Savall.
Byström: Valssi Es-duuri. Erkki Palola ja Jaakko Vuornos.
Debussy: Keijukaiset ovat verrattomia tanssijattaria. Pierre-Laurent Aimard.
Sibelius: Tuonelan joutsen. Los Angelesin filharmoninen orkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen.
Gilberto: Eu vim da Bahia. Joao Gilberto ja Stan Getz.
Vivaldi: Konsertto flautinolle C-duuri. Giovanni Antonini ja Il Giardino Armonico.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Aurinko paistaa Savonlinnassa

Juontaja Inari Tilli Kullervon tv-lähetyksen harjoituksissa. 
Terveiset Savonlinnasta, jossa aurinko paistaa niin taivaalta kuin ihmisten kasvoiltakin. En muista milloin aiemmin suomalaisessa pikkukaupungissa olisin näin ystävällisiä asiakaspalvelijoita kohdannut. Casino-hotelli on hoitanut pesulaliikenteen, rikkoutuneet avainkortit ja aamiaisjärjestelyt niin rennosti ja nopeasti, että jokunen epäonnistunut munakokkeli tai nieriä unohtuvat nopeasti.

Hyvin on mennyt myös Savonlinnan oopperajuhlilla. Tapasin festivaalijohtaja Jan Strandholmin lyhyesti torstaina, ja hän kertoi olevansa tyytyväinen lipunmyynnin sujumiseen, vaikka kesän uutuusteoksessa, Aulis Sallisen Kullervossa, onkin nähty paljon tyhjiä istuimia. Sen täyttöaste on huonoimmillaan ollut 70 prosentin luokkaa. Klassikot sen sijaan vetävät, kuten Nabucco (kolme loppuunmyytyä iltaa) ja Mozartin Requiem (koko Kerimäen kirkko loppuunmyyty). Pitkittynyt taantuma ei ole näkynyt lipunmyynnissä, kuten ei suuremmin muillakaan festivaaleilla.

Mutta. Mikä Savonlinnan festivaaliyleisöä vaivaa, kun ei Kullervon tapainen hieno uutuusteos sen enempää kiinnosta? Haluaako väki tosiaan nähdä kesästä toiseen vain Carmenia ja Taikahuilua? Haaveilin kokevani Olavinlinnassa joskus vielä Karl-Birger Blomdahlin Aniaran, mutta sellaisesta on kai äärikonservatiivisen yleisön keskellä turha uneksia, sillä 70 prosenttia tuloista saadaan lipunmyynnistä.



Festivaalin ikiklassikkoa Mozartin Taikahuilua oli täksi kesäksi ohjaaja Anselmi Hirvonen hienovaraisesti uudistanut. Lopputulos oli oikein onnistunut, alkuperäistä August Everdingin ohjausta kunnioittava, ikään kuin photoshopattu versio. Jo yleisön tullessa saliin kovaäänisistä kaikui ihana metsäinen linnunlaulu. Uudet räjähdykset, välähdykset ja usvat tenhosivat. Tekstiin oli ujutettu uusia vitsejä, joista eniten pidin Papagenon moitteesta eukoksi pukeutuneelle Papagenalle, joka tuo hänelle vain mukillisen vettä: "No turismista ette taida paljonkaan ymmärtää täällä päin."
 
Pari viittausta Putous-hupailuohjelmaan olivat minusta kosiskelevia, mutta kieltämättä sopivat Taikahuilun henkeen hyvän ja huonon maun sekoituksena. Mozartin aikaan oli nimittäin kummallista säveltää tällaisen teoksen alkusoittoon fughetta - puhumattakaan Haarniskoitujen duetosta, joka muistuttaa Bachin koraalia.


Kesähotellin huone muuttui edit-yksiköksi. Asta Pystynen leikkaa juttua oopperan väliajalle.
Bizet'n Carmenista nähdään tänä kesänä Marianne Mörckin vuoden 2006 versio, joka toistaa teoksen juuri sellaisena kuin se kaikkien mielikuvissa on. Solistien joukosta ihailin Mari Palon esiintymistä Micaëlan roolissa. Hänen äänensä soi laajoissa legatoissa erittäin kauniisti.

Viikonlopun aikana Savonlinnassa on järjestetty myös baletin mestarikursseja, jotka sunnuntai-iltana huipentuivat gaalailtaan Olavinlinnan lavalla. Monista upeista numeroista voisi mainita ainakin Mariinski-baletin Victoria Tereshkinan soolot Joutsenlammesta sekä Anastasia ja Denis Matvijenkon tanssiman katkelman Edward Clugin koreografiasta Radio ja Juliet.

Eikä tässä vielä kaikki. Savonlinnan tunnelmaan pääsette maanantai-iltana YLE Teemalla, kun Aulis Sallisen Kullervon suora lähetys alkaa. Klo 19.00.

Jorma Silvasti (vas.) Aulis Sallinen ja Hannu Lintu. (Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat / Hannu Luostarinen.)

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Vierailulla Björn Wahlroosin kartanossa, II osa


Björn Wahlroos kartanonsa sisäänkäynnillä.

Björn Wahlroos astuu esiin salongin ovesta, toivottaa tervetulleeksi ja luo minuun terävän mutta ystävällisen katseen. Hän on pukeutunut rentoon villakangastakkiin ja vihreisiin vakosamettihousuihin.

Nautimme aluksi kakkukahvit. "Enemmän maitoa", hän neuvoo taloudenhoitajaa. Ihmettelemme, miksi niin usein Suomen historiasta puhuttaessa sivuutetaan yhteinen menneisyys Ruotsin ja Venäjän kanssa. Ja miksi Suomessa vähätellään omaa kulttuurihistoriaa? Väitetään jopa että olisimme puusta pudonneita!

Alkurupattelun jälkeen Wahlroos avaa oven altaanille ja johdattaa minut katsomaan siltä avautuvaa englantilaista puistoa. Halikonjoen toisen puolen rotundassa lepää kauniina kopio Johan Tobias Sergelin kuuluisasta Amor ja Psyke -patsaasta, jonka Carolus Rosenlew 2001 löysi firenzeläisestä antiikkiliikkeestä. "Se on todella kaunis varhaisaamun valossa", Wahlroos kertoo. "Tuolla voit nähdä kaksi Douglas-kuusta", hän osoittaa oikealle.

Laskemme kahvikupit Georg Hauptin mahonkilipastolle ja aloitamme kierroksen kartanon seitsemässä edustussalissa, joita englantilaisessa ympäristössä voisi kutsua nimellä State Rooms.


Heti sinisestä förmaakista (1) oikealle on kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin makuuhuone (2), joka pian hänen kuolemansa jälkeen muutettiin salongiksi. Seinien väri on roosa. Turun maakuntamuseossa on Armfeltin aamutakki, joka on seinien kanssa samanvärinen. "Olen miettinyt että täytyy ompeluttaa siitä toisinto itselleni", Wahlroos vitsailee.

Kun Wahlroosit ottivat talon 2001 vastaan, arvokkaita huonekaluja ei Åminnessa paljon ollut jäljellä. Vuosien mittaan uusi isäntäpari on kuitenkin hankkinut niitä eri puolilta maailmaa ja luonut saleihin vaikuttavia myöhäiskustavilaisia interiöörejä. Wahlroosille kreivin makuuhuoneen mieluisimmat huonekalut ovat Nils-Petter Stenströmin lipasto ja sekretääri. Wahlroosin mukaan Stenströmiä pidetään nykyään Georg Hauptin jälkeen arvostetuimpana myöhäiskustavilaisen ajan ebenistinä Ruotsissa. Ihailemme huonekalujen rikasta intarsia-koristelua, kullattua ruutuornamenttia ja korkeiden jalkojen helminauhoja.

Vaikka valtaosa muotokuvakokoelmasta oli kartanossa säilynyt, ovat sitäkin Wahlroosit täydentäneet. Kreivin makuuhuoneeseen on kerätty kuninkaallisia, kuten Kustaa III:n vanhemmat, Adolf Fredrik ja Lovisa Ulrika, sekä Katariina Suuri, jonka Wahlroos löysi huutokaupasta New Yorkista, "usko tai älä". Näyttävin muotokuva on ruokapöydän kokoinen Lorenz Paschin maalaus seitsenvuotiaasta kruununprinssi Gustaf Adolfista, jonka kotiopettajana Armfelt toimi. Wahlroos osti maalauksen Badenin suurherttualta. "Badenin suurherttualla on kuulemma taloudellisia vaikeuksia." Maalaus päätyi Badeniin, kun Kustaa IV Adolf pakeni vaimonsa Frederika Dorotean kotimaahan jouluaattona 1809. Siellä maalaus oli ollut kellarissa ja siinä oli "tylsä kellariraami".

Uuden mahtavan kehyksen riikinvaakuinoineen ja tammenlehväkoristeineen ovat 2005 tehneet kultaajamestari Harri Virtanen ja hienopuuseppä Tero Hulkkonen, joka saa Wahlroosin puhkeamaan ylistykseen. "Mies on aivan omaa luokkaansa. Hän on tehnyt erinäisiä hyvin vaativia dekooritöitä sekä täällä että meidän kustavilaisessa paviljongissamme."


Pikkukirjaston (3) läpi kävelemme kartanon kuuluisimpaan huoneeseen, Armfeltin kirjastoon (4), jonka kalustus on säilynyt kokonaan alkuperäisenä. Kahdelta seinältä tulviva auringonvalo saa miljöön näyttämään jollakin tapaa hengelliseltä. Onko tämä viisauden temppeli?

Kun istuu Joseph Höckertin suunnitteleman valtavan empire-kirjoituspöydän ääressä, voi vastapäisestä trymoopeilistä nähdä sekä itsensä että selkänsä takana kohoavan Kustaa III:n muotokuvan. Oikeanpuolisen ikkunan edessä on Kustaa III rintakuva, ja lyyrakoristeisia kirjakaappeja rytmittävät filosofien päät. Wahlroos kertoo, että hänen varsinainen työhuoneensa sijaitsee muualla, mutta hän kirjoittaa täällä aina metsästyspäiväkirjaansa. Teoksensa Markkinat ja demokratia esipuheen Wahlroos myös siirtyi kirjoittamaan tänne. Pöydällä näkyy olevan valokuva Ruotsin nykyisestä hallitsijaparista.


Palaamme siniseen förmaakiin, josta vasemmalla puolella sijaitsevat kreivittären salit. Ensimmäinen niistä on sävyltään rauhallisempi, kermanvalkoinen salonki (5), tapaamishuone. Sinne Wahlroos on hankkinut pari ruotsalaisen ebenistin Foltjernin tekemää byroota, jotka eivät alun perin olleet pari. "Kun tarpeeksi kauan jahtaa mööpeleitä, niin silmä tottuu, ja pystyy hissukseen jopa löytämään pareja vanhoille mööpeleilleen." Nurkissa ovat Fredric Iwerssonin tekemät byroot, "harvinaisen hyvälaatuiset".

Salonkiin on koottu Armfeltin suvun merkittävimmät muotokuvat. Tunnetuin lienee Gustaf Mauritz Armfelt venäläisen kenraalin univormussa, joka on maalattu hänen kuolemansa jälkeen. "Ei hän koskaan tuota pukua ole päällään pitänyt", Wahlroos huomauttaa ja alkaa selostaa maalauksen kunniamerkkejä. Armfeltilla on muun muassa Tanskan Elefanttiritarikunnan suurristi, jota ei myönnetä muuta kuin suvereeneille hallitsijoille. "Kustaa III halusi sen suosikilleen ja painosti Tanskan kuningashuonetta Värälän rauhan jälkeen." Hänellä on myös Serafiimiritarikunnan suurristi, joka Ruotsissa myönnetään vain kuningasperheen jäsenille. Gustaf Mauritz katsoo maalauksessa Kustaa III:n muotokuvaa. "Taulusta on myös sellainen kopio, jossa Armfeltin katseen kohteena onkin Aleksanteri I. Tämä versio sijaitsee Helsingin yliopistossa kanslerin työhuoneessa."

Huoneen arvokkain portretti on isännän mukaan Royal Academyn ensimmäisen naispuolisen jäsenen, Angelica Kauffmannin muotokuva Sarah Cuthbert-Brookesta vuodelta 1795. Hän oli Gustaf Mauritzin pojan Gustaf Magnus Armfeltin anoppi, sittemmin paronitar Klinckowström, Suomen varakkain nainen. Gustaf Mauritzin kuoltua hän muutti Åminneen ja teki siitä sääntöperintötilan 1836. Tarinan mukaan hän kuoli vaatiessaan palvelijatarta kiristämään korsettiaan liikaa. "Tämä on fantastinen portretti. Sitä voi katsoa todella pitkään", Wahlroos sanoo. Nainen on maalauksessa kuin jumalatar lyyransa kanssa, sillä oli ajalle tyypillistä kuvata aristokraatteja joko roomalaisessa tai kreikkalaisessa asussa.



Siirrymme vanhaan kreivittären makuuhuoneen förmaakiin (6). "Vaimoni mielestä tämä ei ollut erityisen kaunis", Wahlroos sanoo. Siksi se on nykyisin rokokoo-huone, jossa on kiinalaista esineistöä, muun muassa runsaasti koristeltu kabinettikaappi. Lipaston päältä löydän valokuvan, jossa Wahlroosit poseeraavat Kiinan muurilla. "No se on vähän huumoria."

Huoneessa on myös kauniita kiinalaisia puutarhaistuimia, joita Wahlroos käyttää muidenkin kotiensa sisustuksissa. "Ei tarvitse kuin laittaa yksi kynttilä sisään niin se lämpenee oikein kunnolla, jos on kylmä ilta ulkona. Mutta me käytämme niitä näin sisällä."



Viimeinen seitsemästä salongista on kreivittären makuuhuone (7). Se on palautettu alkuperäiseen, vaaleansiniseen väriinsä. "Huoneessa oli tullessamme kokolattiamatto. Onneksi arkkitehtimme löysivät alkuperäisen lattian vintiltä lankkuina."

Huonetta dominoi alkovi, jossa on rikkaasti koristeltu italialainen pylvässänky noin vuodelta 1770. "Sehän on vähän pompöösi, mutta kokonsa puolesta sopii alkoviin aivan fantastisesti. Olen ostanut sen Sothebyn huutokaupasta. Se oli suuren brittiläisen linnan päämakuuhuoneen sänkynä." Sängyn alaosaa koristaa hopeoitu vaakunakilpien rivistö, pylväitä kasvikierteet ja katosta kullattu ja hopeoitu uurna- ja kukkaisasetelmien sekä lentoon lähtevien aarnikotkien muodostama veistosryhmä.

Huoneen maalauksista kiinnostavin on pieni kuva naisesta, joka tanssahtelee pilvien päällä. Hän on Kuurinmaan herttuan tytär, Saganin prinsessa Wilhelmine, yksi Gustaf Mauritz Armfeltin monista rakastajattarista. "Oikeastaan Armfelt seurusteli ensin hänen äitinsä, herttuatar Dorothean kanssa, mutta Dorothean ikääntyessä Gustaf Mauritz vaihtoi tyttäreen, joka tietenkin tämän päivän moraalisääntöjen mukaan olisi syvästi tuomittavaa", Wahlroos kertoo. "Heille syntyi tytär Gustava, joka meni naimisiin puoliserkkunsa kanssa ja alkoi emännöidä naapurikartano Viurilaa."

Wahlroos jatkaa kertomuksella Wilhelminestä Klemens von Metternichin rakastajattarena. "Hän lopetti suhteen juuri ennen Wienin kongressia. Tarinan mukaan Metternich oli niin murtunut että oli täpärällä ettei Wienin kongressia pystytty järjestämään."


Jätämme kreivittären makuuhuoneen ja tulemme kapealle käytävälle. Seinällä ovat muiden muassa Gustaf Mauritzin isä, äiti ja sedät sekä Kustaa II Adolf sekä päädyssä myös Andy Warholin Kuningatar Elisabeth, yksi talon harvoista moderneista tauluista. Näen myös ruotsalaisen Patrik Grahamin maalaaman muotokuvan Wahlroosista itsestään (huomautettakoon että se on isompi kuin Armfeltin muotokuva). "Sain sen 60-vuotislahjaksi tässä hiljattain."

Knorringin suvun muotokuvia ei ole, sillä Wahlroosin mukaan ne eivät olleet järin korkealaatuisia ja suku vei ne kaupan yhteydessä mukanaan. "Åminnen eräs suuruuden aika päättyi 1925, ja ehkä tämä on oikein näin. Sitten Suomelle ja Åminnelle seurasivat paljon vaikemmat vuodet kun tuli sotaa ja sotakorvauksia ja vaikeuksia", Wahlroos toteaa.

Armfeltin suvun jäseniä on haudattu Halikon kirkolle.

Pysähdymme eteisessä, jossa tulijaa tervehtii massiivinen pysti. Aleksanteri I:n kolossaalirintakuva painaa Wahlroosin mukaan 400-500 kiloa. "Olen ostanut tämän Roomasta. Tämä on se kappale, jonka Aleksanteri I antoi rakastajattarelleen prinsessa [ruhtinatar] Volkonskille. Se on ollut Palazzo Polissa Roomassa vuodesta 1829 vuoteen 2002." Hän jatkaa kertomalla, miten kuvan mallina oli elävä Aleksanteri, kun hän Napoleonin kukistuttua vuonna 1814 ratsasti Pariisiin. "Se on 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten suurimman kuvanveistäjän, tanskalaisen Bertel Thorvaldsenin veistämä."

Sitten tapahtuu kummia: ensimmäistä kertaa kierroksen aikana, kymmenten vuosilukujen ja sivulauseiden sivulauseiden jälkeen Wahlroosin muisti pettää. "Tämän toisinnon on hakannut hänen parhaimpiin oppilaisiinsa kuulunut kuvanveistäjä Boris Orlovski, joka muun muassa on veistänyt Pietarin... sen toisen suuren palatsin... ulkopuolella olevat... Nyt unohdan mitkä hallitsijat ne on. Mutta joka tapauksessa, eräs Venäjän suurimmista kuvanveistäjistä, joka tämän on tehnyt."

Mutta miksi pysti on juuri Åminnessa? "Aleksanteri I oli Gustaf Mauritz Armfeltin viimeinen ja ehkä suurin hyväntekijä. Hänen kanssaan Gustaf Mauritz viime kädessä loi sekä Åminnen että neuvoi Aleksanteri I:stä, kun hän Turussa 1812 sopi tulevan Ruotsin kuninkaan Jean-Baptiste Bernadotten, sittemmin Kaarle Juhana XIV, kanssa siitä että sotaa ei enää täällä Ahvenanmeren rajalla käytäisi, eli Suomen ja Ruotsin välisellä rajalla. Ja se sopimushan sitten piti. Matkallaan Turkuun Aleksanteri I tuli Åminnen kautta ja haki Armfeltin neuvoja neuvotteluun Bernadotten kanssa."

"Vilkaisemmeko vielä ruokasalia, kun se nyt on katettu illallista varten", Wahlroos kysyy.


Näen uskomattoman kauniin vaaleansinisen ruokasalin (8). Pöydällä ja sivulipastoilla on kandelaabereita ja keskellä katossa roikkuu puolitoistametrinen myöhäiskustavilainen kynttiläkruunu. Ruokasalin vastakkaiselta puolelta on käynti pieneen ruokasaliin, jonka oviaukossa vilahtaa kartanonrouva Saara Wahlroos.

Pöydälle on katettu näyttävä astiasto 24:lle hengelle. "Siinä on vaimoni ja minun monogramma tuossa päällä. Se on teetetty tänne Åminnen moderniksi illallisastiastoksi. Meillä on myös Åminnen nimikkoastiasto, joka tuli talon myötä, mutta siitä on mennyt porsliininpalasia ajan saatossa sen verran, että siitä ei oikein tälle seurueelle riitä."

Röyhkeän suuri hopeahökötys pöydän keskellä on kuulajaloilla seisova, yli kolmimetrinen peilipintainen bordsplateau, 1800-luvun alun kattaukseen oleellisesti kuuluva koristus. "Tuossa on tuollaiset pienet pronssiset maljakot, niihin voi panna kukkiakin jos haluaa. Se heijastaa myös tuon kattokruunun valoa ja tällä lailla valaisee huonetta." Ruokasalissa on vain kaksi pientä valopistettä, sillä illalliset syödään kynttilänvalossa.

Wahlroosin mukaan ruokasali on kartanon ainoa huone, josta ei ollut "syvällistä historiallista evidenssiä, minkälaiseksi Gustaf Mauritz tämän olisi halunnut." Lähtökohtana kunnostusarkkitehdeillä oli viisi suurta neoklassista seinäpaneelia, joiden lomaan uusia paneeleja on maalannut Silja Selonen, "erittäin taitava suomalainen dekoorimaalaaja", Wahlroos kertoo.



Kierros Åminnen kartanossa on ohi ja saan omistuskirjoituksen Wahlroosin kustantamaan kirjaan Åminne - Kartanon historia ja päärakennuksen restaurointi. Mahtavan tietoteoksen ovat toimittaneet Merja Nieminen ja Irma Lounatvuori. Kirjaa saa vain Wahlroosilta itseltään, mutta kuka tahansa voi tietysti selata Kansalliskirjastoon luovutettua vapaakappaletta. Teoksessa on myös kaksi Wahlroosin itsensä kirjoittamaa artikkelia kartanon kalusteista ja taidekokoelmasta.

Mutta mitä kuuluu Armfeltin suvulle nykyään? Wahlroos kertoo, että suorat perilliset mieslinjassa asuvat kaikki Ruotsissa, ja suvun päämies Björn Gustaf-Mauritz Armfelt on hänen tuttavansa. "Hän on apteekkarien eläkekassan toimitusjohtaja Tukholmassa. Varsin mukava mies. Naapurikartanossa Viurilassa elää edelleen naislinjaa pitkin nuoremman haaran, vapaaherrallisen haaran perillinen, joka on lähtöisin Gustaf Mauritzin nuoremmasta veljestä August Philipistä."

Halikon kirjaston pihalla on Matti Peltokankaan veistos Gustaf Mauritz Armfeltista.


Koivukujanne ulottuu Halikon kirkolle saakka. Sen katkaisevat Valtatie 110 ja Vanha Turuntie.



Musiikit:
Händel: La rejouissance Ilotulitusmusiikista. The English Concert, joht. Trevor Pinnock.
Geminiani: Allemanda concerto grossosta nro 8 e-molli. Maurice Steger ja The English Concert, joht. Laurence Cummings.
Gossec: Gigue pour les enfants balettisarjasta Sabinus. Les Agremens, joht. Guy van Waas.
Svendsen: Romanssi G-duuri. Terje Tönnesen ja Norjan kamariorkesteri.
Noel Coward: Could you please oblige me with a bren gun? Noël Coward ja Carroll Gibbonsin johtama orkesteri.
Crusell: Finaali klarinettikvartetosta D-duuri. Kari Kriikku ja Avanti!-trio.



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Vierailulla Björn Wahlroosin kartanossa, I osa



Åminnen kartanon portilla.


Valtakunnan tunnetuin miljonääri, Sammon, Nordean ja UPM:n hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos kirjoitti vuosituhannen alussa nimensä suomalaiseen kulttuurihistoriaan ryhtymällä Åminnen arvokartanon uudeksi isännäksi. Salon Halikossa sijaitsevan kartanon päärakennus kävi vuosina 2001-2007 Wahlroosin maksamana läpi perusteellisen kunnostuksen kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin (1757-1814) aikaiseen asuun.

Tänä kesänä Björn Wahlroos avasi minulle kartanonsa ovet ja esitteli yksityiskohtaisesti kotinsa historiaa ja esineistöä. Voi pojat, että jännitti, kun puukujannetta pitkin päärakennukselle ajoin. Perille päästyäni hermostus laantui kun sain mitä ystävällisimmän vastaanoton sekä kartanon työntekijöiltä että isännältä itseltään.

Ainoa harmittava asia blogin kannalta on se, että valokuvaaminen kartanossa oli pääasiassa kiellettyä. Niinpä saatte tyytyä arvomiljöön sanalliseen kuvailuun, ulkokuviin ja piirtämääni luonnosmaiseen pohjapiirrokseen. Kunnollisen pohjapiirroksen sekä muuta nippelitietoa voi löytää Tuomo Pietiläisen ja työryhmän erinomaisesta kirjasta Wahlroos - Epävirallinen elämäkerta (Into 2013). Teoksen Suomen kartanoita (Otava 1989) nelisivuinen Åminne-artikkeli alkaa sen sijaan olla vanhentunut.

Åminnen kartanolla on myös suomenkielinen nimitys Joensuu, mutta nykyisen isännän ja uuden tutkimuskirjallisuuden tapaan käytän pelkästään nimeä Åminne.

Ensin muutama sana kartanon historian tärkeimmästä omistajasuvusta.

Armfeltien aika Åminnessa alkoi, kun Kustaa III lahjoitti Gustaf Mauritzin ja hovineiti Hedvig Ulrika De la Gardien kesäkuussa 1785 juhlittujen häiden kunniaksi sulhasen isälle Magnus Wilhelm Armfeltille suuren rahasumman maatilaa varten. Päärakennus puuttui, ja kun Magnus Wilhelm sellaista alkoi rakennuttaa, oli lopputulos pojan mielestä liian vaatimaton. Isän kuoltua Gustaf Mauritz aloitti uudistus- ja laajennustyöt, joiden myötä kartanon päärakennus vuonna 1811 sai nykyisin tunnetun muotonsa. Vaatimaton vanha hirsirakennus jäi keskelle ja rapattiin laajennusosien tapaan.

Julkisivuvärinä on poltetulla ja luonnon terralla taitettu italianpunainen. Sitä koristavat kipsimedaljongit, tiilipilasterit ja puiset kapiteelit. Ikkunat on valmistettu kauniisti aaltoilevasta ranskalaisesta puhalletusta lasista. Pääjulkisivun puistosommitelmaan kuuluvat symmetriset käytävät ja ajorampin edustan kookas medaljonki-istutus.



Åminnen kunnostusarkkitehteinä toimivat Merja Nieminen ja Kari Järvinen.

Kartanon pääovella on vastassa taloudenhoitaja, joka johdattaa minut eteisen ja pienen förmaakin läpi siniseen förmaakiin. Talon tunnelma tekee vaikutuksen: hämärän huoneen hiljaisuuden rikkoo vain sieltä täältä kuuluva seinäpendyylien ja kaappikellojen raksutus. Rackwitz-fortepianon päälle on katettu kaksi suurta kahvikuppia ja kaikenlaista pientä makeaa; vihreitä kuulia, Fazerin konvehteja ja suklaakakku.


Sitten kuulen salongista ripeähköt askeleet.


Jatkuu keskiviikkona.