sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Kartanokierros alkaa torstaina



Björn Wahlroos (oik.) kertoo Åminnen kartanosta.

Arvon lukijat ovat saattaneet merkillepanna, miten päiväkirjan pitäjä on viime aikoina huidellut eri puolilla pitäjiä ja kohotellut maljoja niin vanhojen kuin uusienkin tuttavuuksien kanssa. Uuden vapauden ajan on mahdollistanut esimieheni kesäloma, minkä johdosta työpäiviä on voinut sulostuttaa pienillä päiväretkillä. Majapaikkakin on kulkijalle tarvittaessa löytynyt.

Uudesta vapaudesta hurmioituneena aloitan radiossa torstaina 3.7.2014 kartanokierroksen, jonka viidessä ohjelmassa vierailen merkittävissä suomalaiskartanoissa. Kierroksen aloittaa Itä-Uudenmaan komea tiililinna Malmgård, jota minulle esittelee omistajasuvun päämies, kreivi Johan Creutz. Tapaamme myös kartanon uuden isännän, Johan Creutzin pojan Henrikin, joka valitsee kartanon olutvalikoimasta kesään sopivia juomia.

Torstaina 17.7.2014 päästään vierailulle Salon Halikossa sijaitsevaan Åminneen, jonka saleja ja historiaa esittelee kartanonherra Björn Wahlroos. Vaikka valokuvaaminen kartanon sisällä oli rajoitettua, Wahlroosin kertomukset ovat niin eläväisiä, ettei kuvia jää kaipaamaan. Ja voi kuulkaa, miten hyvää suklaakakkua siellä sai!

Muut käyntikohteet paljastan tuonnempana, sillä pelkään toimittajakunnan keskuudessaan suorittamaa tiedustelutoimintaa, minkä uhriksi olen muutaman kerran joutunut: tulevat aiheet ja haastateltavat ovat esiintyneet sanomalehden sivuilla muutamaa päivää ennen oman ohjelmani ulostuloa.

Kartanoiden musiikkivajeen korjaan soittamalla laadukasta klassista musiikkia haastattelujen lomassa. Jaa että minkä musiikkivajeen? Malmgårdin kirjastossa ei ole nuotistoa, eikä Åminnen Rackwitz-fortepianoa ole aikoihin viritetty.

Kartanokierros 3.7.2014 alkaen torstaisin klo 11.00 Yle Radio 1:ssä, minkä jälkeen ohjelmat löytyvät YLE Areenasta.

Kreivi Johan Creutz kotilinnansa Malmgårdin edessä.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Taideväki kokoontui Pyhäniemen kartanolla



Mika Lehto ja Lilli Paasikivi toivottivat väen tervetulleeksi.

Olipas minulla rattoisa perjantai-iltapäivä kalaisten järvien rantamilla, Hollolassa sijaitsevan Pyhäniemen kartanon lehtevissä maisemissa. Siinä vieressähän sijaitsee myös Lahden kylä, josta sittemmin tuli kaupunki.

Taiteilijat ja taiteenrakastajat kokoontuivat paikalle sateenvarjoineen juhlistamaan jokakesäisen taidetapahtuman avajaisia. Maalausten, piirrosten, kudosten, patsaiden ja sommitelmien ohella kesäsesonki tarjoaa kamarimusiikkia ja suurimittaisen puistokonsertin. "Kiitos, tervetuloa ja kiva kun pääsitte paikalle", lausui kartanonherra Mika Lehto sivurakennuksen kuistilta kahden sadekuuron välissä.

Kamarimusiikkisarjan taiteellinen johtaja, oopperalaulaja Lilli Paasikivi paljasti puheessaan aikovansa uskaltautua "syviin rock-virtoihin" sellotaiteilija Perttu Kivilaakson kanssa. Konsertti, jossa esiintyy myös Mikko Sirén, pidetään Hollolan keskiaikaisessa kivikirkossa 3.7.2014.

Avajaisten suurin ilonaihe olivat taidenäyttelyt, jonka myyntipuolelle kuva- ja lasitaiteilija Riikka Latva-Somppi oli koonnut teoksia 17 suomalaiselta nykytaiteilijalta. Kesän klassikkotaiteilija on tällä kertaa Reidar Särestöniemi (1925-1981).

Vanhoista tuttavista tapasin muun muassa tapakouluttaja Kaarina Suonperän, joka ihasteli miesvieraiden kesähattuja. Itselläni ei sellaista kuitenkaan ollut, mihin Suonperä kommentoi: "mutta kukaan ei ole täydellinen".

Kaarina Suonperä, Juha Louhivuori ja Mari Kiviniemi kartanon pihalla.
Muusikko Jarkko Kiiski johtaa suunnittelemansa puistokonsertin lauantaina 9.8.2014.





Päärakennuksessa Mozartia ja Kreisleria soitti jousikvartetti Sibelius-Akatemiasta.
Emma Ainala ihastutti voimakkailla maalauksillaan.
Pekka Syrjälä teoksensa "Vitut" äärellä.
Petri Ala-Maunus ja Ilkka Luttinen Ala-Maunuksen vaikuttavien maisemien ääressä. Luttinen toi näyttelyyn Koiran ja Karhun.

Eräs kesän kiinnostavimmista taiteilijoista: HC Berg. Kirjaimet tuleva etunimistä Hans-Christian.
Kaarina Suonperä ihailee Reidar Särestöniemen taidetta. "Hän lähetti minulle kerran ämpärillisen punaisia neilikoita."
Glorian ex-päätoimittaja Riitta Lindegren kiitti päiväkirjan pitäjää radion Hienostelua-ohjelmasta.
Puistokujannetta kartanolle ja takaisin.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Lamanpelko on kohtuullisuuden alku



Tervetuloa ensi-iltaan!

Päätin viettää lama-aikaa Berliinissä hieman pitempään ja katsoa, mitä kaikkea uuteen musiikkiteatteriin keskittyvä Infektion-festivaali tarjoaa. Näkemäni kolme teosta tuntuivat kommentoivan tuhlaavaista elämääni: näkevätkö ne mitä teen? Helpotuksekseni raakalauta ja vanhat ideat eivät aina johda taiteellisiin voittoihin, mutta aina kannattaa pelätä pahinta.

Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin klassikko Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho pilailee oopperataiteen kerronnalla ja kapitalismilla. Ohjaaja Vincent Boussard käytti Staatsoperin toteutuksessa aineksia kahdesta aiemmasta ohjauksestaan, Candidesta ja Agrippinasta, jotka myös teki lavastaja Vincent Lemairen ja puvustaja Christian Lacroix'n kanssa. Vanhojen varojen käyttö ei avautunut. Weill ja Brecht satirisoivat teoksessaan oopperaa, mutta Boussardin ohjaamat esiintyjät eivät tuntuneet ymmärtävän kohtausten tarkoitusta, eikä ilmaisu tavoittanut yleisöä, joka istui jäätyneenä paikallaan kykenemättä puhkeamaan yksiinkään väliaplodeihin. Nukkemaista toteutusta rumensi Guido Levin kova valaistus ja myrkynvihreillä detaljeilla konstailu.

Päätin jättää salin väliajalla, sillä halusin säilyttää tuntemani hurrikaanin-pelon. Se nimittäin heti väliajan jälkeen väistää Mahagonnyn, mutta helpotuksen seuraukset ovat tuhoisat, kun asukkaat sen jälkeen toteavat "kaikki on sallittua, tee niin kuin haluat!" Aloin nauttia olutta lamanpelon vallassa.

Kulkureitti oopperasaliin.

Festivaaliviikonloppuna 21.-22.6.2014 saatiin kokea kaksi ensi-iltaa, joista ensimmäinen, säveltäjävieras Salvatore Sciarrinon Shakespeare-tulkinta Macbeth (2002) esitettiin keskellä Staatsoperin remonttityömaata. Staatsoperin perinteikäs teatteritalo Unter den Lindenillä on peruskorjauksen takia suljettuna ja toiminta on vuosiksi 2010-2015 siirretty vanhaan Schiller-teatteriin kaupungin länsipuolelle. Unter den Lindenin päärakennuksen kyljessä sijaitseva orkesterin harjoitussali oli kuitenkin festivaalia varten otettu tilapäiskäyttöön.

Jätesankojen, taukoparakkien ja roikkuvien johtojen koristaman kulkureitin jälkeen yleisö pääsi suorakaiteen muotoiseen saliin, jonka pitkille sivuille oli rakennettu istuinlavat. Tyynyjä riitti vain joka toiselle. Orkesterin jäsenet oli sijoitettu tilan yhteen nurkkaan, takahuoneeseen sekä eteistilaan. Kapellimestari David Robert Colemanin videokuva näkyi lukuisista monitoreista häpeilemättömästi kaikkialle yleisöön, jolloin siitä tuli energisoiva osa lavastusta. Kun myöskään mitään katsomovaloja ei tällaisessa kaksien ikkunarivistöjen reunustamassa tilassa ollut, muodostui oopperakokemuksesta poikkeuksellisen intiimi ja kaiken näyttävä. Ylitse kaiken nousi Macbethin roolin tehnyt bassobaritoni Otto Katzameier, jonka äänivarat riittivät niin tummaan jylinään kuin hullunkiekaisuihin. Sciarrinon musiikki tihkui draamaa. Jürgen Flimmin ohjauksessa pieni tila ei tuntunut muodostavan minkäänlaista rajoitetta näyttämötoiminnan monimuotoisuudelle. Orkesterista erottuivat ilmeikkäät sellosoolot.

Yleisö palkitsi esityksen pitkillä ja runsailla aplodeilla, joista tekijätiimi vilpittömästi näytti nauttivan. Ilta jatkui remonttityömaalle pystytetyssä baarissa, jonka tv-ruudulta ohjaaja Flimm tuijotti Saksa-Ghana-jalkapallo-ottelua.

Salvatore Sciarrino ja Jürgen Flimm ottivat vastaan runsaat aplodit.

 
Sciarrinolla riitti ensi-iltajuhlissa puhuttavaa.
Jürgen Flimm painoi lippalakin päähänsä ja keskittyi jalkapalloon.

Bassobaritoni Otto Katzameier, armoitettu Macbeth.
Juhlissa oli mukana myös Brechtin oppilas, ohjaajalegenda Achim Freyer. Oikealla Linus Bickmann Lautten Compagneysta.

Sadekuurojen koristama sunnuntai kääntyi illaksi Schiller-teatterilla, jossa sai ensi-iltansa paikan historiaan mielenkiintoisesti liittyvä teospari. Samuel Beckett vieraili syys-lokakuussa  1976 Schiller-teatterissa näytelmänsä Footfalls Saksan-version (Tritte) harjoituksissa. Säveltäjä Morton Feldman tuli tapaamaan häntä ja ehdotti yhteisen oopperan tekemistä. Beckett ei innostunut, mutta lähetti myöhemmin Feldmanille postikortin, johon oli kirjoittanut kymmensäkeisen runon Neither. Feldman sävelsi saamastaan runosta oopperan, joka lienee yksi historian lyhyimmistä oopperalibretoista (vai -cartolinoista, korteista?)

Brittiläinen ohjaajakuuluisuus Katie Mitchell oli nyt parittanut nämä kaksi teosta runsaan tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, jonka liimaksi oli valittu näytelmää teemoittava päähenkilö Mayn (Julia Wieninger) käveleminen näyttämöä edestakaisin. Vicki Mortimerin lavastus oli yksinkertaisuudessaan kaunis: vain suuri sinisävyinen huone, avoinainen ovi ja kaksi riippuvalaisinta. Neljännen kohtauksen jälkeen François-Xavier Rothin johtama orkesteri alkoi soittaa Feldmanin oopperaa. Näyttämöllä nousi väliseiniä paljastaen yhä vain useampia huoneita ja edestakaisin käveleviä naishahmoja. Sopraano Laura Aikin lauloi Feldmanin säveltämiä linjoja taitavasti, moni-ilmeisiin pianissimoihin taipuen.

Kävelemisen polyfoniaan tukeutuva ohjaus ei kuitenkaan pystynyt pitämään mielenkiintoa yllä, eikä rehellisesti sanottuna myöskään Feldmanin sävelkerronta, jossa kyllä riitti hyviä aloituksia ja lopetuksia muttei tukevia keskikohtia. Yleisö palkitsi kokonaisuuden vaimeilla aplodeilla, mutta virkosi kapellimestari François-Xavier Rothin kohdalla, jolle ilta merkitsi onnistunutta debyyttiä Staatsoperin montussa.

Bertolt Brechtin huvila Buckowissa.
Ooppera ja lama: ripaus uutta, vähän lainattua, jotain sinistä ja melkoisesti vanhaa?

Lama-ajan-viettoni päättyi Berliinin lähistölle, Buckowin pikkukaupunkiin, Bertolt Brechtin huvilalle. Brechtin vuonna 1953 kirjoittamia Buckow-elegioita mukaillen: jos markkinoiden luottamus on heikko, voisivatko markkinat valita itselleen uudet ihmiset?

Bertolt Brecht: Buckow-elegia.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Oopperailta lama-ajan tyyliin


 
Lavastus oli hillitty.
Elämäntyylini ja käyntini roomalaisparturilla on herättänyt kritiikkiä lukijassa, jonka mielestä "jatkuvien YT-neuvottelujen, irtisanomisten ja kaiken alasajamisen Suomessa herrasmiehen hienostelut eivät ole tästä maailmasta."

En heti täysin ymmärtänyt, miksi minun laman takia pitäisi jättää käymättä parturissa. Eikö parturi juuri nyt tarvitsisi asiakkaita? Sitten muistin Espanjan kuninkaan. Juan Carlos poseerasi kuolleen norsun vierellä onnistuneen metsästyksen päätteeksi samaan aikaan kun viisi miljoonaa alamaista yritti iltaan asti pysyä hengissä työttömyyskorvauksella. Ja katsokaa mitä Juan Carlosille tänään tapahtui. Vallanvaihdossa väkijoukko hurrasi.

Tapahtuneesta oppineena päätin viettää lama-aikaan sopivan illan. Sellaisen oopperaillan, joka toivottavasti lieventää kansakunnan minua kohtaan tuntemaa epäluuloa.

Maailman oopperakaupungeista vähiten kimalteleva ja pompöösi on Berliini, jossa kaiken lisäksi on menossa Infektion-niminen uuden musiikkiteatterin festivaali. Matkustin paikalle halpalentoyhtiöllä ja nautin lennon aikana appelsiinimehun sekä pikkukalan muotoisia suolanaksuja. Lentokentältä jatkoin kahden laukun kanssa paikallisbussilla metroasemalle, jossa raahasin laukut kahdet portaat pitkin laiturille. Metromatkan jälkeen olin perillä majapaikassa, jossa vaihdoin ylleni yksinkertaiset oopperapukineet: harmaan yhdistelmätakin ja vaatimattoman näköisen valkoisen kauluspaidan.

Oopperatalolle, vanhalle ja rumalle Schiller-teatterille, lähdin kävellen. Illan oopperaesitys, italialaisen Salvatore Sciarrinon (s. 1947) Lohengrin, järjestettiin varsinaisen teatterin sivusiivessä, niin kutsutussa Werkstattissa eli työpajassa. Yleisölämpiön virkaa toimitti kapea ja kuuma käytävä, jonka ainoa hupi olivat neljällä eurolla myydyt saksankieliset ohjelmakirjaset. Itse esityspaikkana toimi suorakaiteen muotoinen, autotallia muistuttava tila, jonka toiselle sivulle oli kasattu kuorokorokkeita muistuttavat lauteet. Niille istuutuessani tunsin kuinka raakalaudan tikut melkein työntyivät takamuksen läpi, mutta huudon vaimensi suuhun osuva polvilumpio.

Salvatore Sciarrinon 55-minuuttinen Lohengrin vuodelta 1984 on eräs hänen tuotantonsa kulmakivistä. Lohengrin toimii näyttämöllä äänettömänä roolihahmona Elsan esittäessä hänenkin repliikkinsä. Teosta voi kutsua monologioopperaksi, ja sellaisena se on edukseen erottuva harvinaisen lajinsa edustaja.

Maineikas näyttelijä Ursina Lardi (s. 1970) huohotti, kiekui, naukui, vinkui, kuiski ja karjui niin että Elsan hahmosta tuli sellainen hullu, jota on vaikea edes hulluksi käsittää, koska se aidon hullun tavoin pyrki lajimääritelmänsä ulkopuolelle. Heti alussa oli kutkuttava havaita, miten Sciarrinon musiikki tai teatterikerronta ei tarjonnut minkäänlaista mahdollisuutta perinteisen transsendenssin koomaan vaipumiseen. Hetki hetkeltä katsoja oli tässä ja nyt. Elsan niekut vuorottelivat aluksi fagotin pulputuksen ja huilun mikrointervallien kanssa illoogisesti, mutta alkoivat pikku hiljaa muodostaa omaa järkevältä vaikuttavaa kieli- ja kontrapunktijärjestelmäänsä. (Michele Rovetta johti Staatskapellen ja orkesteriakatemian muusikoita.) Hulluuden kerronta syveni niin hirmuiseksi, että pian jo katsottiin silmät selällään miten Elsa kylpyhuoneessa hukutti Lohengriniaan (Konstantin Bühler).

Lopussa Lardi liikutteli sormiaan kuin hämähäkin jalkoja ja alkoi toistaa lastenlaululta kuulostavaa melodiaa. Tonaalisuuteen palaaminen kuulosti karmivammalta kuin rikkonainen Sciarrinon musiikki aiemmin.

Sciarrinon alkuperäisteoksen libretto perustuu ranskalaissymbolisti Jules Laforguen teokseen Moralités légendaires vuodelta 1887, jossa hän kirjoittaa ironis-parodisia versioita maailmankirjallisuuden klassikoista Hamletista, Salomesta ja Lohengrinista muiden muassa. Teos mahdollistaa monia tulkintoja, tämä ohjaus myös käänteisesti etenevän ajan. Joka tapauksessa Elsa on melkein saanut Lohengrininsa, mutta kaiken yllä vallitseva salaisuus, rakastaminen ja väärin tekeminen johtavat katastrofiin. Onko hullu Elsa tämä maailma, johon puhdas Lohengrin ei sovi, vai onko hulluus puhtaan rakkauden seuraus?

Lama-ajan oopperaillaksi tämä oli maistuvaa ohraleipää. Päätän jäädä Infektion-festivaalille vielä muutamaksi päiväksi.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Lukiolaisneitoset tutustuivat ruusutarhaan



Saara Kokko (vas.) ja Telma Peura.


Arvon lukijat, toimituksessamme työskentelee tässä kuussa kaksi lukiolaista, Saara Kokko ja Telma Peura, joiden kanssa minulla oli ilo käydä tekemässä uusin radio-ohjelmani. Pestasin heidät heti blogini vieraileviksi kirjoittajiksi ja valokuvaajiksi. Tässä lopputulos, olkaa hyvät!

Retki ruusutarhaan herrasmiehen seurassa

Lähdimme kesäisenä perjantaina toimituksemme hienostelijan mukaan Klaukkalaan seuraamaan radiojutun tekemistä. Saavuimme Simolan Rosarion pihalle, jossa meitä vastassa olivat paikan omistajat, Pirjo ja Ilmari Rautio. Alueella vallitsi rauhallinen maalaistunnelma, paikan verisestä historiasta huolimatta. Katkeroituneen rengin vastakaiutta jäänyt rakkaustarina oli aikoinaan kuulemma hyvinkin tunnettu. Heti aluksi Pirjo Rautio kertoi meille, että paikassa kummittelee. Lähdimme kiertämään puutarhaa hieman kauhuissamme, uhkaavien sadepilvien alla.

Puutarha oli kuin viidakko. Joka puolelta työntyi erilaisia kasveja, ja koko ajan sai varoa, ettei astu minkään tärkeän kasvin päälle. Nykyään puutarhan hoitamiseen kaiken aikansa käyttävä Pirjo tosin sanoi meille, että kaikki kasvit ovat yhtä tärkeitä. Rikkaruohojakaan ei pitäisi hävittää; niillä on yhtä suuri oikeus kasvaa kuin muillakin kasveilla. Voikukat ruusujen seassa vain loivat puutarhaan rentoa tunnelmaa. Puutarhan monipuolisuutta lisäsi vielä siellä elävä runsas eläinkirjo. Paikka on hyvä turvapaikka monille lajeille sen viidakkomaisuuden takia.

Näimme lukemattoman määrän erilaisia ruusuja vierailumme aikana. Ajankohta oli kuitenkin hieman huono: suurin osa ruusuista kukkii vasta heinäkuussa. Monet nyt kesäkuussa kukkivista ruusuista olivat pimpinellaruusuja. Niiden yleensä viisiterälehtiset kukat näyttivät kaikki mielestämme samanlaisilta – vaikka pimpinellalajit olivat Pirjo Raution mukaan helposti erotettavissa. Tunnetuin niistä on juhannusruusu, mutta näimme myös esimerkiksi linnanmäkiruusun!

Puutarhakierroksen jälkeen pääsimme käymään taiteilija Heinrich Ilmari Raution galleriassa. Kuulimme etukäteen, että hän maalaa teoksensa puutarhassaan. Yllätyimme positiivisesti, kun teokset eivät olleetkaan tarkkoja piirroksia kukista. Taiteilijan maalaukset esittelivät upean värimaailman – hän kertoikin maalavansa aina ulkona luonnonvalossa luodakseen juuri oikeanlaisen tunnelman. Meidät yllätti myös taiteilijan tuotteliaisuus: yleensä tauluja syntyy päivittäin.

Varsinaisen radioäänityksen jälkeen jatkoimme keskustelua ruokapöydässä. Sienipiirakan ja juustokakun ääressä ymmärsimme, miksi tällaisia juttukeikkoja on niin mukava tehdä. Vierailun kruunasi yksityinen taide-esittely. Istuimme vain sohvalla ja taiteilija itse vaihtoi eteemme taulun toisensa perään. Luksusta! Vaiko kenties hienostelijan arkea?

Teksti ja kuvat: Telma Peura ja Saara Kokko

Pirjo Rautio nimesi lohenpunaisen pimpinellan herrasmiestoimittajan mukaan Janneksi.
 
Löytöruusut nimetään yleensä niiden löytöpaikan mukaan. Pohjois-Pohjanmaalta löytyi Kempeleen kaunotar.
 
Linnanmäki.
Ruusukin voi ruostua! Ruoste on ruusuissa yleinen kasvitauti.

 
Ilmari Raution maalaus vierailupäivän aamulta.
Pirjo ja Ilmari Rautio puutarhassaan.



Musiikit:
Schmelzer: Balletto primo di Spogila di Papagi. Freiburger Barock Consort.
Stoeckel-Väänänen: Paavi ja sulttaani. Polyteknikkojen kuoro, joht. Juha Kuivanen.
Schumann: Illalla kokoelmasta Fantasiakappaleita. Martti Rautio.
Saariaho: Metsä musiikista balettiin Maa. Tapio Tuomelan johtama soitinyhtye.
Cara-Gracy: Lintu ja lapsi. Marie Myriam.
Dukas: Noidan oppipoika. Cincinnatin sinfoniaorkesteri, joht. Jesus Lopez-Cobos.