Onko tässä maan idyllisin musiikkiopisto?

Roope Pelo ja Peppi Laine Franssintalon kokouspöydän äärellä.

Ohikulkumatkalla kumpuilevassa Varsinais-Suomessa päätän pysähtyä Halikon kirjastoon lukemaan päivän Salon Seudun Sanomat. No, pysähdys venyy, tulee pistäydyttyä kirkolla. Yritän museoonkin, mutta se avautuu vasta kesäkuussa.

Museon vieressä on idyllisen näköinen puutalo. Kyltissä lukee musiikkiyhdistys, ja ovikin näyttää olevan raollaan. Onko täällä ketään? On toki! Halikon musiikkiyhdistyksen toiminnanjohtaja Roope Pelo sekä yhdistyksen puheenjohtaja Peppi Laine toivottavat satunnaisen matkailijan iloisesti peremmälle.

Yhdistyksen kokous on juuri päättynyt ja musiikkiopiston kevätkausi saatu pakettiin. Opistossa opiskelee yli 300 oppilasta noin kymmenen opettajan johdolla.

Kuntakokous silloin joskus.

Toiminnan keskuksena on tämä kaunis rakennus, "Franssintalo", jossa on aikanaan kokoontunut kunnanhallituskin. Vai oliko silloinen nimi kuntakokous? Se, jota tilallinen Kaarlo G. Achrenius vuosina 1885-1919 johti. Joka tapauksessa, vanha kokouspöytäkin on tallella.

Yhdistys pyrkii pitämään oppilasmaksut mahdollisimman alhaalla, mutta kaupungin tuen pienentyessä paine korotuksiin kasvaa. Toivottavasti uusi hallitsija, Salon kaupunki, ymmärtää taidekasvatuksen arvon. Varsinkin kun musiikkia saa oppia tällaisessa miljöössä.

Halikon kirkon kellotapuli.

Tapasin Sinebrychoffin taidemuseon viimeisen asukkaan

Empire-sali. Kuva: Arno de la Chapelle / Sinebrychoffin taidemuseo.

Helsingin kaunein museo on mielestäni aina sijainnut osoitteessa Bulevardi 40. Siinä lehmusten, mukulakivien ja raitiovaunukiskojen vierellä kohoaa Sinebrychoffin taidemuseo, vuonna 1842 valmistunut kivitalo, jonka panimon perustaja Nikolai Sinebrychoff itselleen asunnoksi rakennutti.

Asuintaloa ympäröivissä tehdasrakennuksissa kuhisi yli sadan vuoden ajan maan merkittävimmän panimoyrityksen elämä. Kun tilat kävivät ahtaaksi, tehdas muutti Keravalle, ja lopulta myös suvun asuintalo siirtyi kokonaan Valtion taidemuseon käyttöön.

Museon kokoelmissa ovat valtakunnan arvokkaimmat ja kansainvälisesti merkittävimmät vanhojen mestarien maalaukset. Mieltäni lämmitää erityisesti Carl Fredrik von Bredan muotokuva säveltäjä Jean Martin de Ronista (1789-1817), joka opiskeli Bernhard Crusellin johdolla klarinetinsoittoa ja sävellystä. Ei pidä myöskään unohtaa miniatyyrejä, grafiikkaa, Fanny Sinebrychoffin hopeakokoelmaa, lasiesineitä, veistoksia ja ikoneja.

Kaiken kruunaavat museon salit, joista osa on sisustettu kodinomaisiksi. Suurimman vaikutuksen tekee Empire-sali, jonka kalusto on perimätiedon mukaan hankittu keisarillisesta hovista, Ropshan linnasta Venäjältä.

Erään onnekkaan sattuman kautta minulle järjestyi mahdollisuus haastatella Sinebrychoffin suvun jälkeläistä, vuonna 1938 syntynyttä Christian Hornborgia, joka on museotalon viimeinen asukas. Hän sai asua talossa kahteen otteeseen: aluksi lapsuutensa 1940- ja 50-luvuilla talon alakerrassa, kun hänen isänsä työskenteli yhtiön toimitusjohtajana. Toisen kerran hän itse muutti perheineen talon itäpäätyyn 1969, kun työskenteli panimon myyntiosastolla.

Christian Hornborg entisen kotitalonsa pihalla.

 Lapsuudestaan Hornborg muistaa sodanjälkeisen Helsingin tunnelman. Hietalahden tori oli täynnä halkoja, joiden lomassa asustivat puliukot. Luistelemassa käytiin Johanneksenkentällä ja ihmeteltiin ilotyttöjä. Sinebrychoffin tehdasmiljöö oli kuin pieni kaupunki, jossa työskenteli seppiä, tynnyrintekijöitä, hevosmiehiä ja tehtaanlääkäri. Aamuisin Hornborg heräsi oluttynnyreitä kuljettavien hevosten kavioiden kapseeseen.

Hornborg ehti tavata viimeisiä Sinebrychoff-suvun jäseniä, kuten pikkupojista tykkäävän "Ollyn", eli Olga Donnerin (os. Sinebrychoff), suurosakas Uno Donnerin puolison. Lapsirakas oli myös pyörätuolissa istunut Anna-mummo, (Sinebrychoff), jolta Hornborg sai sokeripaloja.

Kun Hornborg toiseen otteeseen asui talossa, hän järjesti kodissaan liikeillallisia ja sanoo tehneensä ruokapöydän ääressä monia merkittäviä "kaljakauppoja". Lähdön hetki tuli 1975, kun valtio osti päärakennuksen ja puistokin siirtyi kokonaisuudessaan Helsingin kaupungin hallintaan.

Yksi museon kakluuneista, jotka kuulemma yhä toimivat.

Hornborg on sukua Sinebrychoffeille, mutta tarkempia sukulaisuussuhteita hän ei aivan heti paljasta. Hornborgit ovat nimittäin tehneet laajan sukuselvityksen, mutta ovat samalla päättäneet, ettei sitä anneta julkisuuteen. Muutaman päivän kuluttua hän kuitenkin kutsuu minut katsomaan tutkimusta, sillä jokainen voi tietenkin kertoa omista juuristaan, vaikka laajempaa selvitystä ei julkistettaisikaan.

Tauluista selviää, että taidekokoelman perustaja Paul Sinebrychoff (1859-1917) oli Christian Hornborgin isoäidin äidin veli. Hänen isoisänsä Axel Fredrik Hornborg meni siis naimisiin Paulin siskon Annan tyttären Greta Camilla Kjöllerfeldtin kanssa. Hornborgin isä Ingjald Fredrik Hornborg (1904-1981) toimi panimon toimitusjohtajana ja meni naimisiin Greta Serlachiuksen kanssa.

Christian Hornborg on erinomainen tarinankertoja, mistä jokainen voi nauttia kuunnellessaan Helatorstaina 29.5.2014 lähetettävää radio-ohjelmaa YLE Areenasta.

Christian Hornborg entisessä makuuhuoneessaan.

Musiikit:

Rebel-Francoeur: Tambourins oopperasta Ballet de la paix. Les Surprises, joht. Juliette Guignard.

D. Scarlatti: Sonaatti F-duuri. Janne Rättyä.

Kuula: Preludi e-molli. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri, joht. Juha Kangas.

Gade: Allegro molto e con fuoco oktetosta F-duuri. L'Archibudelli.

Keller-Sandström: Det är sommar. Alice Babs ja Bengt Hallbergin orkesteri.

Schubert: Alkusoitto musiikista näytelmään Rosamunde. San Franciscon sinfoniaorkesteri, joht. Herbert Blomstedt.

Viikonloppu Helsingissä tarjosi musiikkia ja tanssia

Saara Ansamaa ja Viola Räisänen viihtyivät kotikonsertissa.

Olipas aurinkoinen viikonloppu Helsingissä! Jopa niin aurinkoinen, että oli etsiydyttävä suojaan liialliselta UV-säteilyltä.

Perjantai-illan sain viettää miellyttävässä seurassa etelähelsinkiläisessä Villa Lunassa, jossa soitin Bernhard Crusellin klarinettikvartettoa D-duuri herrojen Petrus Laitinmäki (viulu), Mikko Metsälampi (alttoviulu) ja Holger Kaasik (sello) kanssa. Kotikonsertin miljöö oli mitä kaunein residenssi, josta oli näkymät Viaporin merilinnoitukseen saakka. Siellähän Crusell vietti poikavuotensa ja oppi klarinetinsoittoa leskikuningattaren rykmentissä ennen sen siirtämistä Tukholmaan.

D-duuri-kvartettonsa hän omisti kreivi Löwenhielmille, joka kuului Kustaa III:n lähipiiriin ja toimi pitkän aikaa myös kuninkaallisen oopperan johtajana. Löwenhielm soitti harrastuksenaan klarinettia, joten on mahdollista, että hän nautti Crusellin opetusta ja soitti tämän säveltämiä duoja opettajansa kanssa. D-duuri-kvartetto soi 1920-luvulla rakennetuissa korkeissa Jugend-saleissa erinomaisesti. Luulen, että tämän kokoinen esityspaikka on ollut teosten alkukoti - ei siis mikään liioitteleva kenkälaatikkosali.

Petrus Laitinmäki (vas.), Holger Kaasik, Mikko Metsälampi ja Janne Koskinen konsertin jälkeen.

Lauantaina pakenin liiallista auringonsäteilyä Balettioppilaitoksen kevätnäytökseen Kansallisoopperan Alminsaliin. Alkutervehdyksen esittivät koulutussunnittelija Wilfried Jacobs ja rehtori Hannele Niiranen, joka kertoi jättävänsä rehtorintyön. Avausnumerona nähtiin Jacobsin suunnittelema Ouverture Händelin musiikkiin, jossa valtava joukko eri-ikäisiä tanssinopiskelijoita esitti vaativan yhteisnumeron. Kokonaiskuvaa esityksestä oli hankala saada, sillä Alminsali ei kenties ole paras paikka tällaisten joukkonumeroiden seuraamiseen, mutta onneksi katseen sai usein kiinnitettyä muutamaan todella lahjakkaaseen yksilösuoritukseen.

Joukkoesityksen jälkeen seurasi kolme sooloa, joista ensimmäinen teki suurimman vaikutuksen: Sara Antikainen lyhyessä Ulpu Puhakan modernissa soolossa, jonka sinetöi lopussa tanssijan silmien liike. Sen jälkeen nähtiin Erika Vilanderin persoonallinen soolo ja vielä Maiju Marvaila taituroimassa Joutsenlammen variaatiossa. Parin joukkonumeron ja väliajan jälkeen oli vuorossa toinen näytös Bournonvillen Sylfidistä, jossa Madge-noidan vaativassa roolissa säväytti Oskari Nyyssölä. Konsta Roos oli sympaattinen ilmestys Jamesina. Oopperan puvustamo oli näyttänyt taitonsa hänen tartaani-kankaisessa esiintymisasussaan.

Sunnuntaina pääsin katsomaan Helsingin tanssiopiston kevätnäytöstä - se on ihme, sillä liput Etelä-Haagassa, Suomalaisessa Yhteiskoulussa pidettäviin näytöksiin, ovat kiven alla. Luultavasti helpompi olisi päästä Bayreuthiin! En siis aio paljastaa, millä tavalla lipun sain, mutta älkää kuvitelkokaan pääsevänne paikalle, ellei joku sukulaisenne tai luottoystävänne lavalla esiinny.

Maineikkaat tanssipedagogit tapasivat Sykin käytävällä: Hanna Renvall (vas.) ja Noora Kuurne.

Näytös oli huikea taidonnäyte oppilaitokselta, joka on pääkaupunkiseudulla kouluttanut tanssinrakastajia ja -ammattilaisia 45 vuoden ajan. Mutta mitä voisi kaksi ja puoli tuntia kestäneestä, kolmenkymmenen esityksen kokonaisuudesta nostaa esille? Ainakin 14-vuotiaan Sampo Lavosen, joka tanssi itse tekemänsä koreografian Zack Hemseyn musiikkiin. Hämmästyttävää osaamista ja liikkeen dramatiikkaa! Toinen huippuhetki koettiin nykytanssin edistyneitten aikuisoppilaiden esityksessä, jotka tanssivat Marianne Rouhiaisen koreografioita Mozartin Saksalaisista tansseista. Sen aikana tuntui jopa siltä kuin olisi istunut jonkin Euroopan metropoliksessa toimivan ammattilaisryhmän näytöksessä.

Kolmantena kohokohtana on mainittava Elli Laukkasen valmentama miesten nykytanssiryhmä Sisyfos-esityksellään. Nämä äijät kyllä räjäyttivät yleisön.

Lopuksi: mihin tulokseen voi päätyä, jos vertaa Balettioppilaitoksen ja Helsingin tanssiopiston erityiskoulutusluokan oppilaita? Esimerkkinä tanssiopiston puolelta voisi mainita Noora Kuurnen ja Taina Huovila-Währnin harjoituttaman 12-14-vuotiaiden ryhmän.

Tämän viikonlopun perusteella pitemmän korren vetää Helsingin tanssiopisto. Oppilaiden esiintyminen vaikuttaa vapautuneemmalta - ja piirun verran iloisemmaltakin. Silti: tämä setä liikuttui molemmissa, joten suurkiitos kaikesta, norjat nuoret, ja mitä parhainta kesää!

Helsingin tanssiopiston rehtori Leila Sillantaka emännöi kevätnäytöstä vuosikymmenten kokemuksella.

Promootio avaa tyylikkään kesän

Gratista Emma Ronkainen odottaa innolla torstaina alkavaa promootiota.

Ihan kuin olisi kesä koittanut! Viime päivät ovat omassa elämässäni nimittäin lipsahtaneet hienostelun puolelle. Syynä on radiosarjan Hienostelua valmistelu, joka palaa Yle Radio 1:n kanavalle torstaina ja sulostuttaa elämäänne kerran viikossa aina elokuun loppuun saakka. Tulossa olevat aiheet ovat värikkäitä ja mehukkaita kuin hedelmäkorin antimet. Kaikille tämä ohjelma ei ole, niin kuin eivät hedelmätkään. Sitä ymmärtävät vain ne, joilla on atityydia.

Ensimmäisessä ohjelmassa ihastellaan tunnin verran Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiota. Se on yliopisto-opiskelun päättävä kolmipäiväinen (tai nelipäiväinen) juhla, jossa maisterit ja tohtorit pääsevät arvokkaissa puitteissa juhlimaan suorittamiaan tutkintoja. Muutaman vuoden välein järjestettävät juhlallisuudet koittavat kevätkauniissa Helsingissä taas torstaina.

Noin tiivistetysti promootioon kuuluu akateemisten arvomerkkien jakoa, kulkueita, illallisia, tanssia ja puheita. Huippukohta on varhain sunnuntaiaamuna pidettävä puhe nousevalle auringolle päärakennuksen parvekkeelta.

Tapasin haastattelun merkeissä koko tapahtuman arvokkaimman henkilön, promoottorin, jonka tehtävänä on promootioaktissa vihkiä promovendit akateemiseen oppiarvoonsa. Promoottoriksi valitaan yleensä virkaiältään vanhin professori, joten tällä kertaa vuoro osui Venäjän kielen professori Arto Mustajokeen. Mustajoki kertoi pitävänsä sitä kunniatehtävänä ja vaikuttikin siihen erinomaisen sopivalta, mutta paria asiaa silti ihmettelin. Kysyessäni, mistä materiaalista valmistettua frakkia juhlissa kannattaisi suosia, hän kysyi valmistetaanko niitä eri materiaaleista. Yliopiston professoriksi voi siis päästä tuntematta kangaslaatuja. Sitten hän kertoi osallistuneensa ensimmäiseen promootioon, kun "vaimo melkein pakotti". Olin kuulevinani tuulahduksen menneeltä vuosikymmeneltä. Uskon kuitenkin kaiken sujuvan hyvin, latinankielisiä puheita myöten, sillä Mustajoki vaikutti yleisesti ottaen rauhalliselta sivistyksen mieheltä.

Mustajoen tapaamisen jälkeen jatkoin matkaani Porthania-rakennuksen seitsemännen kerroksen promootiokansliaan, josta on hulppeat näköalat campusalueelle. Kansliassa promootiotoimikuntaa johtaa gratista Emma Ronkainen, jonka ystävällinen olemus on varmasti auttanut läpiviemään jättimäisen työn. Vapaaehtoisista työntekijöistä koottu toimikunta aloittaa valmistelut jo vuotta ennen juhlaa. Ronkainen vaikuttaa päästä varpaisiin promootioihmiseltä. "Ne jotka tulevat osallistumaan, saavat nauttia promootiohuumasta vain neljä päivää. Itse olen tässä nautiskellut jo vuoden verran", hän toteaa. Erityisen innolla hän odottaa illallisten ruokia, jotka haastatteluhetkellä olivat vielä salaisia.

Hyvät ihmiset, toivottakaamme Emmalle, Artolle ja muille mitä parhainta juhlaa. Nouskoon aurinko sunnuntaiaamuna D-duurissa.

Emma Ronkainen on sunnuntaina mukana tervehtimässä nousevaa aurinkoa.

 Hienostelua Yle Radio 1:ssä torstaina 22.5.2014 klo 11.00 ja sen jälkeen YLE Areenassa. Uusinta maanantaina 26.5.2014 klo 21.00.

Musiikit:

Graupner: Marssi sarjasta F-duuri. Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch.

Benda: Sonatiini nro 2 F-duuri. Barbara Maria Willi.

Zemlinsky: Humoreski. Vento Chiaro.

Brahms: Andante sostenuto sinfoniasta nro 1 c-molli. Kölnin radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste.

Ishola-Kidjo: Shango wa. Angelique Kidjo.

Haydn: Finaali (Allegro) sinfoniasta nro 6 D-duuri "Aamu". La Petite Bande, joht. Sigiswald Kuijken.