sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Löysin Sibelius-monumentin jäännöspalat Yhdysvalloista

Robert Mangoldin veistos Denverin Civic Centerin puistossa.
Kevätaurinko paistaa, jazz-duo musisoi ja kannabis-väki vaeltaa kohti 4/20-juhlia. Ollaan Coloradon pääkaupungissa Denverissä. Yhtäkkiä pitää hieraista silmiä. Mikä tuossa on? Eila Hiltusen veistos? Sibelius-monumentin pienoismalli? Plagiaatti?

Ei, vaan amerikkalaisen minimalistin Robert Mangoldin veistos Civic Centerin puistossa. Tännekö ne jäännöspalat päätyivät?

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Los Angelesin Walt Disney Concert Hall tarjosi hyviä salaatteja



Korallipuu kukkii Walt Disney Concert Hallin edustalla.

Anton Brucknerin neljännen sinfonian vielä soidessa korvissa oli hauska lähteä kuuntelemaan John Adamsin (s. 1947) 45-minuuttista orkesteriteosta Naive and Sentimental Music, joka sai alkunsa vuonna 1998, kun säveltäjä kuuli Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen soittavan juuri Bruckerin neljättä. Adams innottui ja lähti luomaan modernia versiota Brucknerin tavasta lähestyä sinfonista muotoa.

Ja täällä minä nyt olin, Los Angelesissa, Walt Disney Concert Hallissa, John Adamsin johtaessa omaa musiikkiaan, bändinä Los Angelesin filharmonikot. Täydellistä? Melkein.

Ensinnäkin muutama käytännön sana tapahtumapaikasta. Los Angeles todella on yksityisautoilun hallitsema kaupunki. Asuinpaikastani Santa Monicasta on matkaa keskustaan ja konserttisalille puolesta tunnista kahteen tuntiin, ruuhkista riippuen. Perjantai-iltana 11.4.2014 matkustin välin paikallisbussilla tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Konserttien iltamyöhällä päätyttyä bussiyhteyttä takaisin Santa Monicaan ei enää ole. Taksilla matka maksaa viitisenkymmentä dollaria.



Tulin paikalle niin aikaisin, että minulla oli aikaa ihailla tätä vuonna 2003 valmistunutta, paljon huomiota herättänyttä rakennusta kaikilta kanteilta. Näkemiini valokuviin verrattuna paikka näytti ulkopuolelta paljon intiimimmältä ja paremmin hahmottuvalta. En ollut tiennytkään, että sen toisella reunalla kukkii viehättävä puutarha Blue Ribbon Garden, jossa tipuana- ja korallipuut, orkideat sekä punasilkkiyrtit luovat suojaisia nurkkia villisti aaltoilevan konserttisalin vierustalle.

Ennen konserttia kannattaa myös tutustua talon kahvilaan, jonka tarjonta sai leukani loksahtamaan. Ladoin itselleni kukkurallisen herkkuja salaattibaarista, jossa oli tuoretta syötävää jos jonkinlaista, erilaisista rapeista salaateista kananpaloihin, auringonkukansiemeniin ja krutonkeihin. Oheen ostin kalkkunapatongin, omenamehua ja vadelmatryffeliä. Iso tarjottimellinen apetta tuli maksamaan kaksikymmentä dollaria.

Sitten oli aika siirtyä lämpiötiloihin, joiden lämpimänsävyiset käytävät ovat jotain aivan muuta kuin mitä rakennuksen teräksinen ulkokuori antaa odottaa. Jonkinlainen sekavuus lämpiötä leimaa, mutta toisaalta kulkijalla on siellä kotoisa ja turvallinen olo.

Lämpiö.
Tuntia ennen konsertin alkua aulan auditoriontapaisessa nurkkauksessa järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa illan säveltäjät John Adams, Michael Gordon ja Terry Riley keskustelivat melko yhdentekevistä aiheista. Oli silti elämys omin silmin nähdä legendaarinen Terry Riley, yksi minimalismin perustajahahmoista, teoksen In C (1964) säveltäjä, solmitussa parrassaan ja mongolialaislakissaan fantisoimassa siitä että yleisö lähtisi rivi kerrallaan pois hänen teoksensa esityksestä.

Keskustelun päätyttyä salin ovet avattiin ja pääsin ensimmäistä kertaa silmilläni ahmimaan tätä paljon kehuttua akustista tilaa. Vaikka sali on valtavan kokoinen, se loi miellyttävän, kotoisan vaikutelman, ja kaarevassa muotokielessä kukki myös huumori. Yleensä toffeenvärisenä.

Olin saanut edullisen, 58 dollarin lipun orkesterin takaa aivan urkujen vierestä, josta ensimmäisen teoksen jälkeen pääsin onneksi vaihtamaan sivuparven tyhjille istuimille, joita olikin yllättävän paljon. Aluksi orkesteri soitti Michael Gordonin (s. 1956) kymmenminuuttisen rämistelyn Sunshine of Your Love, jossa orkesteri on jaettu neljään eri ryhmään. Ryhmistä jokaisella on oma viritystaso, joten ennen alkua viritysääniä (a) annettiin neljä erilaista. Eri viritysten sisällöllinen merkitys ei minulle teoksen aikana täysin auennut, sillä kaikki tuntui peittyvän valtaisaan yleismeluun, johon tuli puolen välin jälkeen ihmisääntä muistuttavia piirteitä. Gordonin teos oli täyteen pakattua, tukahduttavaa raakamassaa, joka kuitenkin onnistui ylläpitämään mielenkiinnon loppuun saakka. Korkealle kohonneet energiatasot lopahtivat yli kymmenen minuuttia kestäneen väliroudauksen aikana.

Would you care for a drink, Sir?

Kun lavalle oli saatu mm. Hurricane Mama -urkujen valtava soittopöytä, oli illan kantaesityksen vuoro. Se oli Terry Rileyn urkukonsertto At the Royal Majestic, jonka solisti Cameron Carpenter saapui lavalle kimalteisessa mustassa takissa ja nahkaisissa pillihousuissa. Kolmiosaisen teoksen aikana kuultiin tonaalisuuteen tukeutuvia svengaavia välikkeitä, materiaalin hajottava hidas osa ja hienoja loppunousuja. Innoitusta Riley on saanut niin Adolf Wölflin lyijykynäpiirroksesta kuin Tiibetin pyhästä Kailas-vuoresta.

Väliajan jälkeen vuorossa oli John Adamsin Bruckner-vaikutteinen Naive and Sentimental Music, Esa-Pekka Salosen tilaus, jonka hän viisitoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa johti. Nyt orkesterinjohtajana oli säveltäjä John Adams itse, minkä seurauksena Salosta tai jotakuta muuta kapellimestaritaiteen huippuammattilaista tuli paikoin ikävä. Adamsin keskittyminen pulssin ylläpitoon jätti teemanrakennuksen vähemmälle huomiolle, mistä muun muassa ensiosan jousicantilena väistämättä kärsi. Teoksen lopusta bongasin mahdollisen Kevätuhri-sitaatin. Ja mikä siinä on että kaikissa teoksissa kummitteli Olivier Messiaen?

Ilta Los Angelesin Walt Disney Concert Hallissa päättyi innostuneisiin, mutta lyhyisiin aplodeihin, jotka herättivät torkkuvat koululaisetkin. Sulateltavaa riittää tässäkin salaattilautasessa, jossa päältä katsoen on amerikkalaista nykykulttuuria, mutta joka sisältääkin koko maailman.

Cameron Carpenter, John Adams ja LA Philharmonic Rileyn urkukonserton jälkeen.


torstai 10. huhtikuuta 2014

San Franciscon sinfoniaorkesteri selätti jet lagin


Herbert Blomstedt ja San Franciscon sinfoniaorkesteri Brucknerin jälkeen.

Kuvitelkaa että sinfoniakonsertti alkaa sunnuntaiaamuna klo 6 ettekä ole nukkuneet edeltävänä yönä silmäystäkään. Tällaista jet lag -tunnelmaa pääsin kokemaan San Franciscon sinfoniaorkesterin konsertissa, joka tietysti virallisesti pidettiin lauantai-iltana 5.4.2014 klo 20, mutta koska sisäinen kelloni kiiruhti jo vanhan mantereen sunnuntaiaamussa, olin väliajalla nukahtaa aulan upottavalle sohvalle. Soiton aikana en torkkunut, sillä sen verran inspiroivaa kuultavaa orkesteri kunniakapellimestarinsa, 86-vuotiaan ruotsalaisen Herbert Blomstedtin johdolla tarjosi.

Arvostetun sinfoniaorkesterin kotisali on vuonna 1980 valmistunut 2739-paikkainen Louise M. Davies Symphony Hall, joka sijaitsee tylsällä Van Ness Avenuella pompöösin kaupungintalon naapurissa. Naapurista voi ostaa Subway-patongin ja Hondan. Alue on iltaisin niin levotonta, että minua vakavasti kehotettiin konsertin jälkeen palaamaan taksilla kämpille. Uskaltauduin kuitenkin ihmisvirran mukana metroasemalle ja säästin kymmenen taalaa.

Vaikka sali on iso, sen lämpimät värit ja suojaisat muodot tekevät kotoisan vaikutelman. Sivuparvekkeilta katsoen korkeus huimaa. Akustiikkaa paranneltiin vuonna 1992, jonka jälkeen muun muassa lavan yläpuolisia heijastinpaneeleita on voinut nostaa ja laskea. Ensivaikutelma soinnista oli hämmentävä, sillä en tiedä säästelivätkö orkesteri ja Blomstedt suurimpia äänenvoimakkuuksia, vai eivätkö ne vain yltäneet ykkösparvelle, jonne olin netistä edullisen 40 dollarin lipun ostanut.

Lavan päällä on säädettävät heijastinpaneelit.
Yleisö San Franciscon klassisen musiikin konserteissa koostuu pääosin eläkeläisistä, mutta joukossa vilahtelee siellä täällä myös nuoria aikuisia sekä muutama korealainen musiikinopiskelija. Konserttitoimintaan osallistuu myös 1500 vapaaehtoistyöntekijää. Eläkeläistädit myyvät fanikaupassa lippiksiä, kyniä ja patalappuja ja neuvovat muualta tulleille mielellään kaupungin nähtävyyksiä.

Carl Nielsenin klarinettikonserton solistina soitti orkesterin oma sooloklarinetisti Carey Bell, joka hemmotteli kuulijoita samettisella soinnilla läpi kaikkien rekisterien. Intonaatio kollegojen kanssa oli täydellistä, ja hän karakterisoi jotkut alukkeet jopa rumiksi, mihin teoksen henki toki antaa mahdollisuudet. Hankalassa kadenssissa hän jatkoi viime aikojen perinteitä soittamalla nopeat kuviot äärinopeasti ja hitaat äärimmäisen hitaasti. Tällainen rytmiikan ääripäiden käyttö mielestäni hämärtää kadenssin kaunista melodiikkaa. Musiikin kieli ponnistaa vielä romantiikasta, jolloin tempolliset ääripäät voisivat olla maltillisempia.

Schubertin Suuressa C-duuri-sinfoniassa ihailin orkesterin vaivatonta ja kevyttä yhteissoittoa intensiteetin siitä kuitenkaan kärsimättä. Jos Nielsenin ja Schubertin sävellysten välille jonkun yhteyden haluaa keksiä, voisi se olla muodonannon katkelmallisuuden haasteet vuosina 1826 ja 1928.

San Franciscon sinfoniaorkesterin kotisali.
Jet lagia kannattaa hoitaa säännöllisellä päivärytmillä, joten etsin itselleni mieluisan konsertin myös seuraavaksi illaksi. Sunnuntaina 6.4.2014 ajoin paikallisjunalla Berkeleyn yliopistoalueelle, jossa maineikas Philharmonia Baroque Orchestra esitti Nicholas "Nic" McGeganin johdolla Vivaldin oratorion Juditha triumphans. Solisteista hämmästytti erityisesti virtuoosinen mezzosopraano Vivica Genaux. Judithan aariassa Veni, veni, me sequere fida chalumeau-solistiksi lavan eteen pelmahti tuttu mies Vantaan festivaalilta, historiallisen klarinetin taituri Eric Hoeprich.

Konsertin jälkeen kämppäkaverini keksivät sytyttää takan, jossa paahdetut Marshmallowsit syötyäni vaivuin syvään barokkiuneen. Jet lag oli seuraavana päivänä selätetty, kun sain kuulla, että kapellimestari Herbert Blomstedt viipyi kaupungissa pitempään ja johti keskiviikkona 9.4.2014 vielä Brucknerin neljännen sinfonian, erään mieliteoksistani. Sain sekä siihen että aamun kenraaliharjoitukseen liput ja pääsin paikkoja vaihtamalla todistamaan, miten sointi Davies Hallissa tosiaan kuului vahvemmin permannolle.

Kenraaliharjoitus veti salin lähes täyteen pääosin eläkeläisiä, jotka hitaan osan aikana yskivät niin kovaäänisesti, että Blomstedt sen päätyttyä käännähti yleisöön päin, yskäisi itse ja heristi sen jälkeen sormeaan. Kurinpalautusta kiitettiin aplodein.

Orkesterin saamat Grammy-palkinnot ovat näytillä aulassa.
Illan esityksessä ihailin pasuunojen lämpöä, puupuhaltimien hyvin kuuluvia alukkeita Scherzossa, kokonaisvolyymin hallittua vaihtelua ja kaiken yllä Blomstedtin karismaa: Finaalin accelerandossa nähtiin ilmielävästi, miten koko orkesteri oli hänen tahtipuikkonsa kärjessä. Sen pienimpiäkin liikkeenvaihdoksia seurasi soittajista jokainen.

Blomstedt on eleissään säästeliäs. Haastattelin häntä kerran Helsingissä heti kun hän oli palannut lavalta Beethovenin Eroica-sinfonian johtamisen jälkeen, ja voin juuri ja juuri sanoa erottaneeni maestron otsalla pienen kostean kohdan.

Brucknerin neljännestä sinfoniasta Blomstedt teki huikaisevan maisemamatkan, murean pastoraalin, jonka vaskikoraalit eivät rakentaneet kivikatedraalia, vaan metsäkatedraalin, jonka pylväinä kohosivat Muir Woodsin tuhatvuotiset jättimännyt. Valonsäteitä ja kosteutta tihkui puupuhaltimista ja upeasointisesta jousistosta.

Odotan innolla Blomstedtin syksyistä Helsingin-vierailua RSOn edessä. Silloinkin hän on vasta 87-vuotias, ja jos joku vaivaa, niin se on vain jet lag.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Ihmettelen Bistro Jeantyn menettämää Michelin-tähteä



Viininmaistelua Napa Valleyssa.

Terveisiä Kaliforniasta! Päätin lähteä maanpakoon juuri ennen kuin esiintymiseni TV1:n Strada-ohjelmassa viime perjantaina lähetettiin. Välimatkaa ei siltikään kertynyt tarpeeksi, sillä Strada on katseltavissa kaikkialla maailmassa Areenan kautta, ja pakkohan minunkin oli vilkaista mitä tuli sanottua. Thomas Hagström, Ivan Puopolo, Laura Satimus ja Juho Virolainen olivat tehneet hyvää työtä. Juttu blogikirjoittajista alkaa kohdassa 20'09"

Kun viimeksi ihmettelin helsinkiläisen Chef & Sommelierin saamaa Michelin-tähteä, ihmettelen tällä kertaa vastavuoroisesti sitä, miten Bistro Jeanty voi sen menettää. Sain nimittäin eilen tilaisuuden lounastaa San Franciscon lähellä sijaitsevassa Yountvillen pikkukaupungissa, joka sijaitsee Napan viinialueen keskellä, pitäisikö sanoa mahan korkeudella. Yountvilleä voi kutsua kulinaristien Disneylandiksi. Hienot ravintolat, viininmaistelubaarit ja pikkukaupat sijaitsevat kävelymatkan päässä toisistaan. Matalien talojen välissä on viihtyisiä istutuksia ja kauniisti kivettyjä aukioita. Kaduilla on niin siistiä, että niiltä voisi syödä.

Syödä - tosiaan - siinäpä ongelma! Mennäkö Etoileen, Ad Hociin, Bottegaan, Bouchoniin vai peräti French Laundryyn? Viimeksi mainittu kolmen Michelin-tähden ravintola tarjoaa lounasta vain viikonloppuisin, mikä on onni, sillä tyynenmeren abalonilla herkuttelu maanantaina on ehkä liioittelua, ja maksaisi kolme sataa dollaria.

Hieman alempaa Washington Streetiltä bongaan kauniin Bistro Jeantyn, josta saan pöydän viehättävältä sisäterassilta. Muissa pöydissä on varakkaan oloisia nuoria aikuisia ja hyvin syöneitä eläkeläisseurueita. Ruokalistalla vilisee monipuolinen valikoima ranskalaisen keittiön perusruokia. Päädyn kuitenkin kokeilemaan päivän tarjoukset, sillä olen kiinnostunut, mitä ravintola saa aikaan tylsältä kuulostavasta kananrinnasta.

Rillettes. Tunnistaako joku mädin? En tullut kysyneeksi.
Alkupalaksi tulee lohipateeta (rillettes) ja paahdettuja leipäpaloja. Pateepurnukan dramaturgia on onnistunut: vieressä on vuonankaalia ja paahdettuja kapriksia, pohjalta löydän raikkaan wasabi-pannacottan. Vesilasia täydennetään tiheästi. Sitäkin iloisempi olen Rappahannockin Chardonnaysta, jossa on säväys tammea.

Eikä aikaakaan, niin eteeni tuodaan kananrinta: kiinteä, mehukas, maistuva. Täydellinen. Se lepää isojen mustatorvisienten ympäröimänä neljän parsan päällä. Camembert-kastike saa kaipaamaan piristettä, ja sellainen löytyykin läheltä. Kauniista saviastiasta kauhon ihanan paksua sinappia, joka on hattu e:n päälle.

Olisi pitänyt malttaa, mutta ei. Tarjoilijan ilme kirkastuu, kun sorrun jälkiruokaan, appelsiinivoissa ja -liköörissä uitettuun Crêpe Suzetteen. Huikentelevainen lounas maksaa 92,88 dollaria, jonka päälle annan runsaat tipit.

Erikoista on, että Bistro Jeanty muutama vuosi sitten menetti Michelin-tähtensä. Ruoan lisäksi palvelukin oli kohdallaan. Kun naapurissa huomattiin pöydän keikkuvan, yksi tarjoilijoista salamannopeasti leikkasi viinipullonkorkin viistoon ja työnsi sen pöydänjalan alle.
 
Bistro Jeantylla on enää Michelinin Bib Gourmand -tunnus.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kesäseikkailu alkaa tuoksusta


Kevät Keisarillisessa puutarhassa Tokiossa.

Taas on se aika vuodesta, kun monen nuoren herran sisällä tuntuvat pääskyset lentelevän. Sydämen ärrykkeet ovat jo niin vahvoja, etteivät niihin bromi tai piimä auta - merituuli on avannut huokosesi, etkä kohta saa enää nukutuksikaan. On antauduttava auringolle ja aamukasteelle. Mutta miten olla varma siitä, että saat juuri Hänet seuraksesi kevään ensimmäiselle piknikille?

Taiteiden tuntemuksesi, vaatekaappisi ja keskustelutaitosi ovat tietysti kohdallaan. Olet hoidattanut pellavahoususi, etsinyt kaapista kukalliset taskuliinat ja tutustunut uusiin rosé-viineihin. Kaikki voisi olla täydellistä. Mutta ei. Olet unohtanut tärkeimmän. Tuoksun.

Onko hajuvetesi kiireessä lentokentältä ostettu kammotus? Pakattuna ihmisruumiin muotoiseen pulloon? Ei, ei, ja vielä kerran ei. Tuoksun valinnassa on mietittävä, minkälaisessa tuoksuympäristössä unelmiesi kohde on varttunut. Jos hän tuntee vetoa lentokenttähajuvesiin, jätä hänet suosiolla viettämään kesää kiinteistönvälittäjien kanssa. Saadaksesi kiinnostavaa seuraa, sinun kannattaa muistaa, että monet neitoset pitävät joistain samoista piirteistä, mitä heidän isällään on ollut. Vaikka he ehkä etsivät kesäseikkailua, on viltilläkin turvana lämmin käsivarsi ja kuuntelevat korvat. Ja tämä lienee totta myös niille herrasmiehille, jotka mieluummin etsivät seuraa toisista herrasmiehistä.

Mallia kannattaa katsoa 1980-luvulta, jolloin Walesin prinssi Charles sai hurmattua nuoren Dianan, Spencerin jaarlin, Althorpin varakreivin tyttären. Tapaamisissa Dianan kanssa Charlesilla on todennäköisesti ollut jotakin perinteikkään lontoolaisen parfymerian D. R. Harrisin valikoimasta. Ja mikä Dianalle niistä tuli mieleen? Oma aatelinen isäukko, saman tuoksumaailman kasvatti. Liikkeen nimen alkukirjaimet kuulostavat tohtorin titteliltä, mikä ei suosiota varmaankaan ole vähentänyt, mutta tosiasiassa ne tulevat perustajasuvun jäsenen Daniel Rotely Harrisin etukirjaimista.

D. R. Harrisin tuotteita on saatavilla helpoiten heidän nettikaupastaan isohkolla postikululla varustettuna. Muualta Euroopasta niitä saa huonosti. Milanossa kysyin kerran Harrisia tunnetussa tavaratalossa, johon myyjä sanoi, "Ai Dior?" Tyrmistyneenä kävelin pois. Berliinistä olen löytänyt vain Arlington Colognea, joka on tylsähkö peruskölninvesi. Suosikkini on Windsor, "Truly British Eau de Toilette" jota suuri Lontoon-tuntija, studio-ohjaaja John Ahlfors, minulle viimeksi ystävällisesti välitti. Kevyessä tuoksussa on sitruunaa, ruohoa (vetyveriä) ja mustapippuria.

Parfymeria valmistaa myös erinomaista sampoota, hiustenhoitoainetta, huulirasvaa ja Portugalin hiusvettä. D. R. Harrisilla on oikeus käyttää Prinssi Charlesin sulkia, ja vuodesta 2012 myös kuningattaren embleemiä.

Kun olet hoitanut itsesi näin hyvillä palsameilla, voit säästää rahaa hankkimalla hieman edullisemman rosé-viinin. Eikä mene kauaa, kun jo kuivatat pyykkisi kirsikkapuiden väliin solmitulla narulla. Hänen kesäasunnollaan.

Bloggauksessa mainitut tuotteet on ostettu omalla rahalla ja arviot perustuvat pitkäaikaiseen käyttöön.

D. R. Harrisin tuotteita.