perjantai 21. maaliskuuta 2014

Kankea La Bohème itkettää oopperassa


Illan ihanin harppu viritettiin väliajalla.

Tämä oli taas niitä iltoja, kun olisi pitänyt jäädä kotiin tiskaamaan. Mutta ei, läksin Kansallisoopperaan todistamaan uudeksi kutsuttua versiota Giacomo Puccinin oopperasta La Bohème. Sitä seuratessa aikani kävi pitkäksi, mutta lähelläni istui kalliisti pukeutuneita tätejä, jotka kyynelehtivät. Tätä lukiessaan he ottavat lasit nenältään ja kivahtavat minulle: perustele, poika!

Rauha rauha, tranquillo. Tämä versio varmasti palvelee hyvin sellaista yleisöä, jonka luulen Kansallisoopperan penkkejä eniten jo valmiiksi kuluttavan. Lavastusten talon seinä näyttää oikeammalta kuin talon seinä, tuhmuuksia ei ole, eikä ohjaus suututa. Teos on umpituttu ja lopussa makaa ruumis. Solistit ovat hyviä, osa kauniitakin, ja väliajalla saa leivoskahvit.

Vaikka pitkästyin, niin olihan siinä paljon hyvää. Erityisen onnistunut on loppukuva, jossa Mimìn kuoltua kaverukset tarttuvat matkalaukkuihin, kimppakämpän takaseinä nousee ylös ja miehet kävelevät kohti valoa. Matti Leinosen tekemä valaistus oli muutenkin toteutuksen helmiä. Se seurasi tunnelmia väreillä ja lämpötiloilla ja kerran asetti Musettan aariassaan dramaattiseen vastavaloon.

Solisteista onnistunut kiinnitys on tenori Zach Borichevsky Rodolfona, joka osasi laulaa myös hiljaa. Vaikutuksen teki myös Stephen Gadd Marcellona. Mimìn rooliin oli kiinnitetty Stefanna Kybalova, jonka ilta oli epätasainen. Välillä tuntui että äänestä hävisi tuki, sitten se palasi hetkeksi, kadotakseen taas jonnekin. Ihmettelen, miksi sopraano Marjukka Tepponen on sijoitettu kakkosmiehitykseen.

Ilonaiheisiin lukeutui myös Michael Güttlerin johtama Kansallisoopperan orkesteri, joka soitti nautittavasti, ja joukosta erottui ainakin hienoja huilu- ja harppusooloja.

Ohjaaja Katariina Lahti oli tehnyt kankean perusoopperan, jossa tempo pysyi samanlaisena alusta loppuun saakka. Toisen näytöksen joukkokohtauksessa tapahtumattomuus ja hitaus soti jo musiikin kieltä vastaan. Eloa tuli vasta soittokunnan saapuessa. Lapsikuoro ja kuoro olivat vain massakuoroja, eikä näyttämöllä kunnolla käytetty mahdollisuutta tehdä heistä joukkoa yksilöitä. Hienosti he kuitenkin lauloivat.

Mimìn hidasta riutumista katsellessa voi palauttaa mieliin tutut tulkinnat tämänkin kuolemisen merkityksistä. Siinä kuolee toivo, siinä kuolee mennyt maailma ja viattomuus.

Ei voi mitään, mutta tänä iltana näin Mimìn kuoleman myös symbolina klassikko-oopperoiden nykytilalle.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Chef & Sommelier -ravintola vastaa kritiikkiin


Viime viikolla julkaisemani kuvaus epämieluisasta illalliskokemuksesta Michelin-tähdellä palkitussa Chef & Sommelier -ravintolassa poiki vastauskirjeen. Kiitän ravintoloitsija Johan Borgaria kohteliaasta postista, ja julkaisen sen hänen suostumuksellaan.

Tervehdys Huvilakadulta.

Kiitos palautteesta blogissanne. Hami että ette pitäneet illallisesta meillä. Mutta olemme itsekin hyvin tietoisia että kaikki eivät tule pitämään siitä mitä teemme ja mielipidehajonta kuuluu asiaan. Ravintoloita on paljon erilaisia, kuten mielipiteetkin. Mielestäni on itse asiassa vapauttavaa saada negatiivista palautetta, koska se kuuluu asiaan siinä missä positiivinenkin.

Itsekin olemme kovin yllättyneitä saamastamme Michelin-tähtimaininnasta. Emme mielestämme ollenkaan ole sen tyypin ravintola ja eroamme suomalaisista tähtiravintolasta jokseenkin paljon. Iloisia kyllä, mutta yllättyneitä. Emmekä tähteä ole missään vaiheessa tietoisesti metsästäneet.

Pari asiaa haluaisin kommentoida. Emme itsekään käytä termiä "lähiruokaa" markkinoinnissa tai julkisesti missään. Termi on kovin häilyvä eikä oikein tarkoita mitään. Ja aina lähellä tuotettu ei ole tarkoituksen mukaista.

Sasu poimii katajat kerrostaloasuntonsa vierestä Espoosta tai huoltoaseman viereisestä metsiköstä kun käy tankkaamassa autoa. Eli ylimääräisiä metrejä ei ajeta neulasien takia. Ekologisuus on myös aihe jota emme markkinoinnissa käsittele, koska se on niin kompleksi. Suurin linjanveto on että suosimme raaka-aineita jotka eivät lennä. Havut muuten poimitaan joko maanomistajan luvalla tai jo pudonneista oksista.

Kiitos asiallisesta palautteesta, ja olisihan mukavaa jos näkisimme teidät meillä joskus toiste.

Mukavaa alkanutta kevättä toivottaen,

Johan Borgar
Restaurant Chef & Sommelier

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Ihmettelen Chef & Sommelier -ravintolan saamaa Michelin-tähteä


Koristeet Chef & Sommelier -ravintolan katossa.

Helsingin Huvilakadulla sijaitseva Chef & Sommelier -ravintola sai keskiviikkona Michelin-tähden. Onnittelen ravintolaa paitsi tähdestä, niin myös siitä, että Michelin-tarkastajat eivät ilmeisesti olleet paikalla lauantai-iltana 18. tammikuuta, jolloin itse jouduin syömään ravintolan usean aidosti pahan makuisen ruokalajin.

On aiheellista kysyä, että jos olin tyytymätön, miksen sitten antanut palautetta heti? Sitähän ravintolat yleensä toivovat, sillä silloin henkilökunnalla olisi mahdollisuus vielä korjata puutteet. Kyseessä oli kuitenkin erään yhdistyksen vuosijuhla kiinteällä menulla, ja tarjoiluista valittaminen tällaisissa juhlatilaisuuksissa on kiusaannuttavaa, ellei mahdotonta. Kukaan ei halua pilata juhlatunnelmaa kritisoimalla ruokaa, sillä vuosijuhlissa hyvä seura, puheet ja seremoniat ovat niin tärkeässä osassa, että huonompikin ruumiinravinto yleensä kestetään ilman nurinoita.

 
Sesongin raaka-aineita ikkunalla.
Saimme istua pitkän pöydän ääressä, jonka yläpuolella roikkui suttuisia kukkakimppuja. Ikkunalaudalla oli niin roskainen ja nuutunut tuoreyrttiasetelma, että siivoaisin sellaisen omasta keittiöstäni pois jopa ennen siivoojan saapumista.

Alkupalaksi saimme oksaan pujotetun punajuuren palan, joka ei maistunut miltään, vaikka se oli kuulemma paahdettu lakritsin kanssa. Sen kyljessä tarjoiltiin sienikastiketta, jonka maku muistutti enemmän hometta kuin sieniä. Leipää tuli, ja se oli niin suolaista, että vettä piti pyydellä pöytään koko ajan lisää. Sitten tuli kaikenlaista "lusikkaa", mustaherukkaa ja klementiiniä, siis ruokalajeja joiden kokonaisuus mahtui ruokalusikan pesään. Kovasti mainostettiin, että ravintolassa noudatetaan sesongin tarjontaa. Sehän on Suomessa tammikuussa aikamoinen haaste, mutta erilaisia kaaleja jossain välissä eteen ilmestyi. Ei ollut päätetty onko kaali kylmää vai kuumaa, joten se oli haaleaa, ja voitte kuvitella miltä sellainen maistui. Pääruoassa ravintola oli sentään onnistunut: oli tilattu naudan niskaa, kypsytetty sitä tuntikaupalla ja puristettu suorakulmion muotoon. Lopputulos oli jopa herkullinen.

Sitten minun tuli aika käydä jaloittelemassa, ja kun ravintolasaliin palasin, ihmettelin mikä kauhea raadon haju paikan oli vallannut. No siellähän oli juustolautaset tuotu esille. Haju oli kyllä sellainen, ettei mistään kulinaarisesta juustokypsymisestä voinut olla kyse. Tätä mieltä vaikutti moni muukin olevan, sillä lautasen kolmas juusto jäi suurimmalta osalta syömättä. Vieressä oli punaisen väristä sosetta (marjaa?), joka maistui pahvilta. Jälkiruoaksi tuli vielä kasa jyviä, joka muistutti muromysliä.

Ravintola markkinoi itseään jonkinlaisena lähiruoan airuena. Tätä ruokatrendiä kehottavat jopa ympäristöministeri Ville Niinistö ja Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen suosimaan. En ole kuitenkaan löytänyt mitään perusteita sille, että lähiruoka olisi ympäristöystävällisempää saati paremman makuista. Suomessa kasvavia tuotantoeläimiäkin kidutetaan aivan samalla tavalla kuin muuallakin (ks. esim. E. Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta). Suljetaanko edelleen silmät siltä, että ruoan kuljettamisessa se viimeinen kilometri, yleensä kuluttajan itsensä kulkema, on kaikkein merkitsevin?

Olikin erityisen koomista, kun Chef & Sommelier -ravintolan ravintoloitsija Sasu Laukkonen kertoi Helsingin Sanomille, että oli Michelin-uutisen kuultuaan ollut juuri metsässä keräämässä katajanneulasia jäätelöannosten päälle - autolla tietenkin.

Mikä olisikaan sen ekologisempaa ruoantuotantoa, kuin ajaa henkilöautolla metsään keräämään neulasia jälkiruoan koristeeksi?

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kamarimusiikki palasi kotiin



Petrus Laitinmäki, alttoviulu, Salla Karakorpi, piano, ja Janne Koskinen, klarinetti.

Musiikkikevään huippuhetkiä sain kokea lauantaina 1.3.2014, kun pitkään suunniteltu kotikonsertti Kulosaaressa asuvan sukulaistätini Tarja Reposen luona toteutui. Tarja on suuri musiikinystävä, valmistunut pianistiksi Sibelius-Akatemiasta ja tehnyt pitkän elämäntyön ulkoministeriön palveluksessa. Kauniisti soiva Yamaha-flyygeli on hänen kanssaan kulkenut muuttokuormissa kaukaisempiinkin maailmankolkkiin.

Kun sitten Tarjan kanssa lähdettiin konserttia ideoimaan, ajattelin että se kannattaisi rakentaa tuon flyygelin ympärille, varsinkin kun syksyllä olin Teatteri Kapsäkissä saanut kuulla erinomaista muusikkoa, pianisti Salla Karakorpea. Kuin kohtalon johdatuksesta törmäsin seuraavalla viikolla Sallaan ja hänen Luca-koiraansa Töölönlahdella, ja sain häneltä heti myönteisen ja innostuneen vastauksen.

Pianomusiikin kylkeen halusimme tarjota pikkuisen yhteismusisointia, joten pyysin mukaan vanhan koulukaverini Petrus Laitinmäen, taitavan viulistin ja alttoviulistin. Yhteisteokseksi valikoitui Mozartin trio Es-duuri pianolle, klarinetille ja alttoviululle, lisänimeltään Kegelstatt.

Kun esiintyjät oli buukattu, oli aika miettiä yksityiskohdat. Niistä tuli erilaisia kuin mihin virallisissa piireissä on totuttu. Ensinnäkään konsertin ajankohdaksi ei valittu torstai-iltaa klo 19, vaan lauantai klo 15. Silloinhan ihmiset liikkuvat: kaupoissa, suutarilla, päiväkävelyllä. Päivänvalossa löytää oudommankin osoitteen, ja tilaisuuden jälkeen ehtii kotiin julkisilla liikennevälineillä, jotka eivät vielä ole uinahtaneet harventuneisiin vuoroväleihin.

Konsertin aluksi emäntä toivotti väen tervetulleeksi ja kertoi muutaman hauskan anekdootin esiintyjistä ja teoksista. Kuului naurunhörähdyksiä. Hui kauhistus, tämä oli siis juontamista, jota monet "asiantuntijat" inhoavat. Sitten me soittajat istuimme paikoillemme ja soitimme ensimmäisen osan Mozartin triosta. Vieraat kuuntelivat hiirenhiljaa. Salla Karakorpi jatkoi soittamalla Debussytä ja kaksi Brahmsin Intermezzoa. Lopuksi soitimme viimeisen osan Mozartin triosta.

Taas: Hui kauhistus! Pilkoimme siis klassikkoteoksen kahtia, sijoitimme väliin Debussytä ja Brahmsia emmekä lainkaan soittaneet menuetti-osaa. Eipä tulisi nykyajan virallisessa konsertissa kuuloonkaan. Entä taputtiko yleisö väärässä kohdassa? Ei, vaan se taputti juuri silloin kun hyvältä tuntui. Illan emäntä taisi myös sanoa välissä jotain tunnelmaan sopivaa.

Ihmisillä ei ollut kiire naulakolle. He jopa jäivät pariksi tunniksi konserttipaikalle keskustelemaan toistensa - ja esiintyjien kanssa.

Näin tarjoiltiin ihmisille musiikkia jo 1700-luvulla. Mutta miksei enää nykyään? Miksi nykyajan viralliset, julkiset konsertit ovat kangistuneet kaavoihinsa?