torstai 20. helmikuuta 2014

Musiikki ja vaatteet näyttelevät pääosia Tampereen Figaron häissä



Figaron häät Tampere-talossa. Kuva: Petri Nuutinen.

Tampere-talossa on meneillään taas kevättalven juhla-aika, kun isossa salissa esitetään oopperaa ammattivoimin. Tämänvuotiseksi teokseksi on valikoitunut Mozartin Figaron häät, josta on aikaansaatu niin hyväntuulinen versio, että hymy on hääkohtauksessa jo kääntyä liikutukseksi. Mestariteos, solistit, orkesteri ja herkulliset lavanäkymät antavat musiikinystävälle nyt hyvän syyn retkeen Tammerkosken voimaseuduille.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen on kokoonpannut klassikkoteoksesta hyvin etenevän hulluttelun, jossa on paljon hupia, mutta myös muutama keskenjäänyt idea. Se ei suuremmin haittaa, sillä tietty roiskiminen leimaa koko oopperaa: eihän siinä edes ole Beaumarchais'n alkuperäisen näytelmän viidettä näytöstä, Figaron puhetta saati puoliakaan aatelistoa pilkkaavasta aineksesta. Monessa kohtaa vallankumouksen savut voi silti edelleen aistia. Infantiilia takapuolivitsailua oli tässä versiossa liikaa, mutta kiusaannuttavina hetkinä voi silmäillä synopsista.

Loisteliaita roolisuorituksia ja tyylikästä koristelua
 
Näin keskiviikon 19.2.2014 esityksen, jossa alkusoitto ja ensimmäiset kohtaukset etsittiin katseella tahtipuikkoa ja puhallettiin pois vääriä ääniä. Alkuduettinossa en ollut vielä varma, että Mika Kares olisi sopivin laulaja Figaron rooliin. Tuntui vähän kuin olisi soitettu kontrabassolla sellokonserttoa. Aarioissa Se vuol ballare ja Non più andrai roolityön juju alkoi avautua, kun Kares niihin otti hitaammanlaisen tempon. Alkuduettinon sävykin sai selityksen: tässä on entinen parturi Sevillasta, paikoin karskisti laulava kansanmies. Susanna pysyy ukon sylissä vähän vaivalloisemmin, ja numerorepliikit vaativat keskittymistä. Cherubinon sotaanlähtökohtauksessa ihmettelin vielä säkeen alla gloria militar o:ta, jonka Kares otti melko nasaalisti, vaikka sävelellä voisi olla hehkutuksen paikka. Ehkä Figaro ei olekaan niin sotainen. Toisella puoliskolla hän pani kaiken karismansa peliin ja veti lavan etureunasta muutaman todella jykevän säkeistön. Ecco la marcia, andiamo tuli julistaen - tässä onkin kansanjohtaja! Näin Kares loi Figaroon kehityskaaren, miehen joka alun hidastelijasta muuttui sulavaksi, smokkipukuiseksi keikariksi.

Marjukka Tepponen oli täydellinen Susanna, niin äänellisesti kuin älykkäällä näyttelijäntyöllä. Yhteys muihin solisteihin näytti toimivalta ja luonnolliselta. Mezzosopraano Merja Mäkelä herätti ihastusta Cherubinon housuroolissa. Hänellä on tavattoman kaunis ja sielukas ääni, joka tosin ensimmäisessä koetuksessa Non so più cosa son kuulosti ylärekisterissä flunssaiselta. Aariassa Voi che sapete hän koristeli kertauksen tyylikkäästi. Kreivi Almavivan roolissa oli Britanniasta tuttu Mark Stone, jonka laulu kulki vaivattomasti, liioittelua karttaen. Kreivin hahmoon hän ei tehnyt juuri lainkaan komiikkaa, pikemminkin sotilaallisuutta, minkä voi nähdä edustavan ajatusta Mozartin musiikista aristokratian kielenä, johon Kareksen Figaro esityksen aikana oppii.

Eteläafrikkalainen Kelebogile Pearl Besong oli bongattu Kreivittären rooliin Opera Africasta. Hänellä oli loistelias sopraano, vaikka alavireisyys kiusasi aariaa Dove sono. Monica Groopin kultivoitunut ääni säihkyi tutusti, eikä Marcellina aina voittanut esittäjäänsä.

Esa Ruuttunen oli täysi veijari Don Bartolona, jolle oli istutettu pitkä musta tukka ja mustat pukineet. Aariassa La vendetta oli hauskaa kurkunleikkaamista ja keitonhämmentelyä. Pöydältä tuijottava villisianpää oli kuitenkin tuotannolta virhe. Don Bartolon puvustaminen edustamaan toiseutta, jolle oopperanhistoriasta löytyy esimerkkejä juutalaisista tai islaminuskoisista, ja sen yhdistäminen sianlihaan, on tuttua esimerkiksi antisemitisti Modest Musorgskin oopperasta Sorotshynskin markkinoilta. Sianpään voisi vaihtaa - sanotaan vaikka munakoisoon.

Puvustus kommentoi musiikkia

Kapellimestari Roy Goodman piti esityksen langat suurimmaksi osaksi käsissään. Tampere Filharmonia kuulosti erinomaiselta Mozart-orkesterilta: kahdeksasosanuotit soivat moni-ilmeisinä, balanssissa väliäänet olivat kautta linjan tarpeellisen voimakkaita ja aksenttivalikoimasta löytyi vaihtelua. Ensimmäisellä puoliskolla ihmettelin jousiston kroonista epätahtisuutta, mutta se tuntui korjaantuvan loppua kohti. Tempovalinnat olivat erinomaiset, aristokraattinen marssi välikkeineen täydellinen. Klarinetit tarjoilivat upeaa sointia ja tempossa elävää fraseerausta. Heikki Liimolan valmentama Tampereen oopperan kuoro aloitti Giovani lietessä vaimeasti, minkä jälkeen pärjäsi hienosti.

Pienemmissä rooleissa loistivat Joska Lehtinen Don Basiliona, Heikki Aalto Antoniona, Annami Hylkilä Barbarinana ja Lassi Virtanen Don Curziona. Hannu Lindholmin lavastus loi toimivia näyttämötilanteita, joissa mainioita yksityiskohtia olivat hopeansäihkyinen aviovuode ja katosta putoavat värikkäät tyynyt. Ville Syrjän valaistus ja Osku Heiskasen hauskat koreografiat tukivat draamaa.

Lopuksi on nostettava esiin tähti oopperan kulisseista: puvustaja Tuomas Lampinen, jonka luomukset muistuttivat siitä millaiset mahdollisuudet taiteenlajilla on. Huikeinta oli Kreivittären musta, barokkinen juhlapuku, johon kuului röyhkeän kokoinen pääkoriste. Siinä oli jotain hyönteismäistä, sellaista joka soi aariassa Deh vieni non tardar jousten pizzicatoissa ja oboen ja fagotin teemassa. Harvoin olen nähnyt oopperapuvustuksessa tällaista sävelkielen kommentointia. Susannan hääpuku ja kuorolaisten karkkivärit olivat syötäviä. Entä kreivi sitten? Kotioloissa hänellä on muodikas onesie, jonka päälle hän kietaisee upottavan froteekylpytakin. Juhlien alla hän pukeutuu burgundinvärisiin puolipitkiin samettihousuihin ja jonkinlaiseen pitkään klubitakkiin. Kreivin frakin ja Figaron smokin yhtäaikaista lavalla oloa en ymmärrä, mutta olen luultavasti pudonnut kehityksen kelkasta.

Lampisen valitsemat kengät ovat oma lukunsa. Huomatkaa vaikka kreivin tummanharmaat mokka-avokkaat, Figaron kinuskinväriset chukka-saappaat, Cherubinon mustavalkoiset spectatorit (pitkällä varrella) ja lopun white bucksit. Entä naisten kengät sitten? Nyt lopetan

Kevättalven oopperacatwalkia kävellään Tampereella vielä 21.2., 23.2., 26.2. ja 1.3.2014. Alkamisajat ovat klo 15 tai 18.30. Klo 18.30 alkaviin esityksiin ehtii Helsingistä klo 16.06 lähtevällä Intercityllä ja takaisin juuri ja juuri klo 22.07 lähtevällä Pendolinolla - tosin itse jouduin siihen kesken loppuaplodien juoksemaan, sillä väliaika venähti kummallisen pitkäksi, eikä teos päättynyt kuin vasta juuri ennen kymmentä. Suurta hätää ei silti ole, sillä kaupungista lähtee vielä yksi junavuoro Helsinkiin klo 23.07. Muilla paikkakunnilla asuvat voinevat kommentoida omia kulkuyhteyksiään.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hiihtoloma alkaa Ritarihuoneelta



Ritarihuone - Riddarhuset.

Koska toimittajien tapana on aina ennen koulujen "hiihtolomia" vinkata nuorisolle sopivaa vapaa-ajan tekemistä, liityn itsekin tähän perinnekerronnan lajiin. Ihmetellyt olen, miten koululaisille sopivimpana tekemisenä tunnutaan pitävän tarrapuvussa kiipeilyä tai heijastimien askartelua. Omien muistikuvieni mukaan koulupojat viihtyvät erinomaisesti museoissa tai taidenäyttelyissä, joihin toivottavasti isät heitä muistavat viedä. Lehdistä on turha tällaisia menovinkkejä lukea - siitä pitää huolen suomalaisen median kapeakatseisuus.

Erinomainen jokaisen koululaisen käyntikohde on Ritarihuoneella sunnuntaihin asti auki oleva näyttely, joka valottaa aateliston asemaa yhteiskunnan rakentajana. Vilka var de? – Adeln som samhällsbyggare -niminen näyttely muistuttaa siitä, miten aatelistolla on ollut paitsi oikeuksia, myös velvollisuuksia. Näyttelyn rajaus tarjoaa aihetta myös polemisointiin, sillä toisinaan mies aateloitiin juuri tehtyään jotain merkittävää tai noustuaan tärkeään asemaan - samoin aatelissukuun syntyminen antoi hyvät verkostot ja mahdollisuudet merkkitekoihin. Hyvistä teoista muistuttaminen on kuitenkin perusteltua, sillä säädyn joukossa oli tietenkin myös miehiä, jotka käyttivät kaikki mahdollisuutensa juopotteluun, uhkapeliin ja aviorikoksiin.

Eri aloille on omistettu loošeja, joista vaikuttavin lienee aatelisten kuvataiteilijoitten töitä esittelevä kokonaisuus. Sukuvaakunoin koristetut astiastot ja hopeat ovat kiehtovia ja harvoin julkisesti esillä - samoin de la Chapelle -suvun tarinaa esittelevä tuššipiirros. Näyttelyä sulostuttaa tietynlainen kotikutoisuus, sillä lyhyet tekstit sisältävät kirjoitusvirheitä, hopeavitriinin tiedot ovat vain ruotsiksi ja pienessä kuvakokoelmassa Helsingin kadunnimet vain suomeksi. Mutta se on vain hauskaa - en ole tullut ajatelleeksi että valtiomies voisi toki olla myös "valtionmies".

Erityismaininnan voisi antaa siitä, että naisvaikuttajia ei ole unohdettu: mukana ovat niin Alexandra Gripenberg, Mathilda Wrede kuin Sophie Mannerheim. Ehrnroothin suku saa melko suuren painoarvon, kun toisaalta varjoon jäävät kreivillinen Berg-suku, samoin Tigerstedtit ja Blåfieldit.

Nyt kipin kapin talvikengät jalkaan ja Ritarihuoneelle! Ja toivottavasti lehdestä ei enää koskaan tarvitse lukea sellaista sammakkoa, että Suomessa ei ole aatelisia.

Näyttely on avoinna perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina klo 11-18.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Suora tv-lähetys koittaa taas perjantaina


Pianisti Jukka Nykänen. Kohta syödään kanaa.

Perjantaina saapi jälleen televisiosta seurata suorana lähetyksenä Radion sinfoniaorkesterin konsertin Helsingin Musiikkitalosta. Televisioitavan konsertin valmistelu on tietenkin jo pitkällä. Koska itse toimitan lähetyksessä toisen juontajan virkaa, olen lehteillyt lähdeaineistoja, istunut erilaisissa kokouksissa ja sopinut haastatteluita.

Teoksia esittelevän pianistin Jukka Nykäsen kanssa tapaamme aina muutamaa päivää ennen lähetystä ja keskustelemme tulevasta. Viimeksi taisimme samalla syödä puolikkaan kanan. Hankalaahan se aluksi on päättää, mitä tunnin mittaisesta sinfoniasta ja sen syntyoloista esiin nostaisi. Esittelyosuutemme ovat tietysti välineen luonteen takia lyhyitä, mutta on hauska ottaa haaste vastaan ja yrittää sanoa ja soittaa Mahlerin neljännestä sinfoniasta viidessä minuutissa edes jotain. Sinfonisten teosten kohdalla se ei välttämättä ole niinkään hankalaa, sillä parhaista teoksista voi usein kaivaa esiin pienen ydinmotiivin, josta kokonaisuus rakentuu. Pelkkä musiikkianalyysi ei silti sellaisenaan toimi.

Perjantain ohjelmassa on Mahlerin lisäksi Bachin soolokantaatti, josta päätimme kertoa ainakin sävellajeista. Kovin syvälle niihin ei päästä, kun täytyy muutama sana varata kantaatin alkuperäiselle esitysajankohdalle ja tekstin välittämille tunteille.

Mahlerin neljännessä sinfoniassa olemme kiintoisalla alueella: teos ei kuulu kummankaan mielimusiikkiin. Kannattaako tätä edes mainita lähetyksessä? Ajattelin aluksi, että sen voisi hauskana sivuhuomautuksena sanoa lopussa. Mutta voiko sittenkään? Varmasti moni kuulijoista on teoksesta pitänyt ja kokenut musiikillisia elämyksiä, ja jos sen jälkeen pudottaa pöytään jotain kielteistä, se ei ehkä tunnu kivalta.

Klassisen musiikin piirissä olen silloin tällöin havainnut, että ihmisten on hankala suvaita erilaisia makumieltymyksiä ja mielipiteitä esityksistä ja sävellyksistä. Esimerkkinä tällaisesta ilmastosta voisin nostaa esiin Jouni Kaipaisen kirjoittaman teosesittelyn. Hän siteeraa Mahlerin aikalaiskriitikkoa, joka oli pitänyt neljännen sinfonian kuunteluun käyttämäänsä tuntia "tuskallisimpana kidutuksena, mihin oli joutunut alistumaan". Kirjoittajan tuntemuksen Kaipainen kuittaa kirjoittamalla, että "eipä ollut ensimmäinen väärässä ollut kriitikko, eikä toki viimeinenkään". Mistä Kaipainen tietää että tuntemus on ollut väärä? Siitäkö että Mahler on myöhemmin kanonisoitu? Toivottavasti tämä on ajattelemattomuutta, vai elämmekö todella sellaisen musiikkigenren keskellä, jossa vallitsevat käsitteet "oikea" ja "väärä"? Testatkaa perjantaina, ja olkaa iloisia jos mielipiteitä on useita.