tiistai 28. tammikuuta 2014

Jenůfan pääroolissa on oikeastaan Päivi Nisula


Kansallisoopperan lämpiö Jenufan ensimmäisellä väliajalla.


Maanantain 27.1.2014 klo 19 kohdalle olin kirjoittanut kalenteriini SKO: Jenufa, Karita, mikä tahtoi sanoa, että istuin Suomen Kansallisoopperassa seuraamassa Leoš Janáčekin Jenůfa-oopperaa, nimiosassa Karita Mattila. Esityksen nähtyäni ajattelen, että yhtä osuva kalenterimerkintä olisi ollut SKO: Jenůfa, Nisula, sillä teoksen päärooli ei ehkä olekaan Jenůfalla. Oopperan voimakeskuksena on nimittäin sopraano Päivi Nisulan esittämä Jenůfan äitipuoli, Kolstelnička Buryjovka, joka surmaa kasvattityttärensä lapsen ja järjestää hänet ilmeisen rakkaudettomaan avioliittoon. Kalpea lukkarin leski hallitsee oopperan tapahtumakenttää myös silloin kun ei ole lavalla.  Nisulan läpeensä eletty roolityö nosti hänet koko esityksen vaikuttavimmaksi hahmoksi - kaikki voimat imeväksi mustaksi myrkkyhämähäkiksi.

Olivier Tambosin vanha ohjaus oli melko pökkelömäistä elehtimistä, sitä samaa mitä Kansallisoopperan lavalla yleensäkin pyörii, eikä se hetkauta puoleen eikä toiseen. Ensimmäinen näytös oli aikamoisen junnaava, hahmot ja heidän taustansa esiteltiin kaavamaisesti ja pikkuista rosmariinia siirreltiin sinne tänne. Kummallinen kalliokumpare yritti työntyä lautalattiasta läpi. Toisessa näytöksessä yritys näytti onnistuneen ja suureksi kiveksihän se paljastui, sellaiseksi johon voi nojata ja jonka taakse sännätä. Ohjaus ei kieltämättä häirinnyt musiikin kuuntelua, paitsi jos erehtyi seuraamaan Sari Nordqvistin harhailua roinan keskellä. Sokeaa vanhusta esittäneellä Nordqvistilla oli silti hurjan hieno äänimateriaali.

Solisteista erottuivat myös hyvässä laulukunnossa oleva Jyrki Anttila, osuvan työnjohtajan roolin tehnyt Juha Kotilainen sekä Mia Heikkinen puhdasäänisenä Jano-paimenpoikana. Ja tietenkin koko ajan sai myös nauttia Karita Mattilan lavakarismasta, loisteliaasta äänestä ja briljantista tekniikasta. Roolin tarvitsemaa tyttömäisyyttä hänessä oli eniten silloin kun tuli aika kirmata loppukiitoksiin. Tämän puolen Mattilasta oli Tambosi ilmeisesti saanut ohjauksessa tukahdutettua.

Kapellimestarina toimi Prahan filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Jakub Hrůša, joka ei tuntunut saavan orkesteria kunnolla soimaan. Hyviä hetkiä kyllä oli, varsinkin toisessa näytöksessä ja kolmannen näytöksen maalaistanssissa, mutta teemanrakennus jäi blokkimaiseksi eikä jousistossa ollut minkäänlaista syvyyttä. Ollitapio Lehtisen viulusoolot olivat kuin sarja yhteenliimattuja tahteja erilaisilla vibratoilla vailla kiinnostusta laajamittaisempaan fraseeraukseen. Loppuhuipennukseen orkesterista irtosi mezzofortea, epävireisiä harmonioita ja muutama kiksi.

Kannattaa tämä kaikesta huolimatta käydä katsomassa, vaikka Kansallisooppera tässä nyt kulkeekin tuttuja latuja: Karita Mattila Janáčekin parissa, toisessa talossa testatulla vanhalla tuotannolla, riskittömällä miehityksellä. Vaikka peruuttamalla ei pääse eteenpäin, niin teoksen castingissa voi silti nähdä kiintoisan symbolitason. Karita Mattilan esittämä Jenůfa naitetaan Lacalle, jota esittää tenori Jorma Silvasti, Savonlinnan oopperajuhlien uusi taiteellinen johtaja. Synopsiksen kaksi viimeistä virkettä kuuluvat: ”Jenůfa antaa Lacan valita, haluaako hän enää sitoutua. Kaikesta koetusta huolimatta Laca haluaa edelleen Jenůfan.”

lauantai 18. tammikuuta 2014

Oulun Tuntematon sotilas -ooppera iski kultasuoneen


 
Tuntemattoman sotilaan tekijöitä perjantain 17.1.2014 ensi-illan jälkeen. Nicholas Söderlund (vas., Koskela), Juha Pikkarainen (Rokka), Markus Lehtinen (kapellimestari) ja Lauri Maijala (ohjaaja).


Ensin tunnustan ennakkoasenteeni. Minua on pitkään kiusannut Suomessa esitettyjen uusien oopperateosten juuttuminen kansallisesti sulkeutuneisiin aiheisiin. Tiedättehän: nämä maakuntaoopperat pohjalaisuudesta ja suurmiehistä. Parhaiden journalististen perinteiden mukaisesti kysyin perjantaina, miten asian laita on Ruotsissa. Oulun kaupunginorkesterin ruotsalainen ylikapellimestari Johannes Gustavsson vastasi, ettei hän ole havainnut Ruotsin oopperakirjallisuudessa Suomen kaltaista vahvaa kansallista juonnetta, ja mainitsi esimerkiksi Karl-Birger Blomdahlin avaruuteen sijoittuvan oopperan Aniara (1959).

Tottakai suomalaisessakin oopperahistoriassa on epäkansallisia aiheita, mutta erityisesti viime aikoina tuotantoon ovat tuntuneet päätyvän lähinnä kansallista kertomusta rakentavat tai vahvistavat teokset. Suomalainen oopperakeskustelu on pahimmillaan sitä, että pohditaan kenestä suomalaisesta suurmiehestä pitäisi tehdä ooppera. Hienostuneempi muoto keskustelusta on ihmetellä miksei suomalaisista naisista ole tehty oopperoita. Aletaan luetella; Helene Schjerfbeck, Minna Canth, Tove Jansson, ööö, ööö… Apua, happea!

Kun vuosi sitten ensimmäistä kertaa kuulin, että Oulun kaupunginorkesteri oli tarttumassa Tauno Pylkkäsen unhoon jääneeseen oopperaan Tuntematon sotilas, en varsinaisesti riemastunut. Taasko veteraanit loukkaantuisivat? Onhan kyseessä läpikoluttu kansalliskirja, se ainoa, jonka uudelleentulkinnat voivat päätyä paskalehtien lööppeihin.

Varovainen kiinnostus heräsi vasta kun kuulin oopperan tekijävoimat: ohjaaja Lauri Maijalan ja kapellimestari Markus Lehtisen. Lopullisen uteliaisuuden viritti Kansallisoopperan päädramaturgin Juhani Koiviston teoksesta esittämät kehut, joiden muotoiluun hän muistaakseni käytti epätutkijamaista sanastoa.

Tadam, täällä sitä nyt ollaan, Oulussa Tuntemattoman sotilaan ensi-illan jälkeisissä tunnelmissa, ravistuneena, vaikuttuneena ja muutaman kyyneleenkin nielaisseena. Parhaimmillaan kansalliset aiheet ovat tietysti vain keino kertoa jotain universaalia. Tässä se onnistuu sodan mielettömyydestä suoraa huutaen, ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista oopperakokemuksistani. Olkoot aiheet kansallisia, kunhan ne kertovat ihmisyydestä!

Oulun Tuntematon sotilas on tulkinnan tulkinta kirjasta, joka on tulkinta tositapahtumista, joten en jaksa alkaa yksityiskohtaisesti käydä läpi henkilökaartia ja sen käsittelytavan eroavaisuuksia kirjan tai elokuvien ratkaisuista. Lajiniiloille sellainen sopii, mutta ei nähdäkseni ole oopperaelämyksen vaikuttavuuden arvioinnissa olennaista.

Karmein kohtaus. Sotilaspoika (Lauri Vasama) kuolee Kariluodon (Petrus Schroderus) käsiin. Kuva: Jussi Tuokkola.

Esityksen aluksi näyttämön ylle heijastettiin lähikuvia sodassa kuolleiden kasvoista. Joltain puuttui päästä puolet. Veri oli sentään ehtinyt hyytyä. Vaienneiden miesten kasvoja katsoessa näki myös kuoleman kauneuden. Ja ajatteli, että jos siinä olisi velipoika. Anteeksi, tämä on pateettista, mutta myös totta. Ihmisyyden alkutunteiden juurille johdattivat myös toistuvat veriroiskahdukset, lyhyt puklauskohtaus ja ulostusjälki - muut ruumiineritteet jäivät käsitteellisemmiksi. Ruumiillisuuden osoittaminen tällä tavoin oli perusteltua ja tuotti katsojalle erikoisen puhdistautumisen tunteen, samanlaisen, johon muista oopperaohjaajista on kyennyt esimerkiksi Calixto Bieito.

Markus Lehtinen ja Oulun kaupunginorkesteri saivat Pylkkäsen musiikin jokaisen punoksen ja kudoksen täyteläisesti soimaan. Soitinryhmät olivat valppaina ja ihailin niistä oikeastaan jokaista. Jousistossa oli syvyyttä, vaskissa voimaa ja puut artikuloivat yhtenäisesti. Kauniita sooloja kuultiin huilulta, ja fagotti matki veikeästi Rokan kuorsausta. Pylkkäsen musiikin kuulemisen jälkeen minun on vaikea ymmärtää Suomen musiikin historiateokseen kirjoittaneen Erkki Salmenhaaran moitteita teoksen tyylillisestä hajanaisuudesta tai henkilöhahmojen epäuskottavuudesta.

Jatkuvasti sai ihailla Lauri Maijalan ohjausratkaisuja. Hänellä on ollut taitoa luoda näyttämölle eri tempoisia tilanteita ja myös tarpeellisia suvantokohtia. Laulajat joutuvat fyysisen suorituskykynsä äärirajoille. Erityisen taitavia he olivat hankalissa lattialiikkeissä, joita hyödynnettiin paljon. Katsokaa vaikka, miten ketterästi Matias Haakana selällään kierähtää.

Ylitse kaikkien nousi Rokkaa esittänyt Juha Pikkarainen, oikea löytö. Ryhtiä, hymyä ja volyymejä myöten hän on paholaismaiseksi tyylitelty alikersantti, jonka jykevillä hartioilla toisen näytöksen välihuipennukset liikkuvat. Kaiken kaikkiaan casting on se, jossa tuotanto on iskenyt kultasuoneen. Koelaulutilaisuudessa Maijala oli testannut pyrkijöitä mielikuvituksellisilla tavoilla ja löytänyt jämerän rivin kaikkeen pystyviä uroita. Ai niin, yksikään nainen ei tässä teoksessa laula, huutaa vaan. Raiskauskohtaus Veeruskan kanssa kuvasti sattuvasti hyökkäyssotaa vanhan rajan yli.

Teoksen vaikuttajanaiset löytyvät lavan sijaan taustatiimistä. Lavastaja Maija Tuorila vierittää ensimmäisessä näytöksessä lavalle kaljuja puunrunkoja. Niiden epäsäännöllisesti haarautuvat ja katkeilleet oksat ovat kuin dramaturginen kaavio teoksen tapahtumista. Katossa pyörivä diskopallo heijastaa tähtitaivasta myös yleisöön, mikä katsomoa kohti ampumisten ohella kietoo yleisön mukaan kerronnan naturalismiin. Teatteritilaa ei muuten hyödynnetä sivuista tai takaa käsin, muttei olisi tarviskaan. Tyhjän mustan näyttämön runsas käyttö on rohkeaa ja vaikuttavaa.

Ja jottei pääkerronnassa olisi tarpeeksi sulateltavaa, Maijala on luonut kaksi vierekkäistasoa. Näyttelijä Risto Tuorila esittää vanhaa Sarastietä rollaattorin kanssa ja sinetöi lopun tarttumalla konepistooliin ja köpöttelemällä samaan riviin nuorempien kanssa. Tuorila esitti Koskelaa Rauni Mollbergin elokuvassa (1985), jonka Maijala on maininnut yhdeksi esikuvistaan. Aikatasojen vierellä kulkee toinen olemassaolon ulottuvuus. Nicholas Söderlundin vahvasti esittämä Koskela on kalpeaksi meikattu haamu, jonka seuraan tapettu poika liittyy. Erikoista, kiintoisaa!

Oulun kaupunginteatterissa esitettävällä Tuntemattomalla sotilaalla on vielä yhdeksän esityskertaa. Esiintyjät vitsailivat, että vierailuesitys Pietariin ei ehkä tulisi kyseeseen. Miksei? Kun tähtitaivas ensimmäisessä näytöksessä aukenee lavan ja yleisön ylle, on selvää että teoksella on kansallisten rajojen ylittävä merkitys. Suomen oloissa uudelleen esityksillä olisi käyttöä ainakin juhlavuonna 2017 - kenties silloin jopa pääkaupungissa?

Oulun kaupunginteatteri.


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Varoitustarra jokaisen herrasmiehen toilettiin

Varoitustarra Musiikkitalon taiteilijakahvilan miesten vessassa.

Hyvää uutta vuotta 2014, arvon lukijat! Vuoden aluksi ilahduin kovasti vieraillessani Helsingin Musiikkitalon miestenhuoneessa. "Parempi liepeet lattialla kuin hännykset pöntössä", kävijöitä neuvotaan. Tällainen varoitus olisi tarpeen jokaisen herrasmiehen kotona.

Kritiikkiä tulee kuitenkin siitä, että neuvo on ylöskirjattu vain suomen kielellä. Siksipä julistan kilpailun oheisen tekstin kääntämiseksi ruotsin ja ja englannin kielille - muitakin kieliä sopii ehdottaa. Käännöksiä saapi alkaa julkaista tämän bloggauksen kommentteihin.