maanantai 8. syyskuuta 2014

Berliinin Staatskapelle huipensi musiikkiviikonlopun



Daniel Barenboim johti Berliinin Staatskapellen Helsingin-konsertin. Kuva: Monika Rittershaus/Helsingin Juhlaviikot.

Olipas mahtava musiikkiviikonloppu! Vasta torstain RSO-konsertista toipuneena sain perjantaina 5.9.2014 nauttia Domenico Cimarosan oopperasta Il Matrimonio segreto Ville Saukkosen riemukkaana ohjauksena. Lauantaina juonsin radion Sävel on vapaa -ohjelmaa kera sopraano Tiina-Maija Koskelan, joka maaliskuussa nousee Kansallisoopperan lavalle Nürnbergin mestarilaulajissa, ja sunnuntaina ravistuin, järistyin ja syvästi liikutuin Berliinin Staatskapellen (Valtionoopperan orkesterin) vierailukonsertissa Musiikkitalossa. Se lienee ollut Musiikkitalon vierailukonserteista tähän mennessä paras – ainakin Staatskapelle pesi kuuluisamman sisarbändinsä Berliinin filharmonikot, joka sekin soitti salissa erinomaisen konsertin kaksi vuotta sitten.

Aloitetaan perjantaista. Ville Saukkosen ohjaama Domenico Cimarosan Il Matrimonio segreto sai Espoon Sellosalissa viime viikolla vain kaksi esitystä, vaikka siinä olisi ainekset jonkin keskisuuren talon vakiohjelmistoon. Toteutus oli yhdistelmä ammattilaisuutta ja amatööri-intoa, mikä häiritsi Hufvudstadsbladetin kriitikkoa Wilhelm Kvistiä (HBL 7.9.2014), mutta miellytti minua. Lavasteet olivat maksaneet jonkun tiedon mukaan 800 euroa ja lavaharjoitukset alkaneet keskiviikkona klo 11, orkesteriosuus oli sovitettu kamarikokoonpanolle ja sopraano Reetta Haavisto jakoi kutsuvierasliput. Lavalla tapahtui koko ajan, ja usein se mitä tapahtui, oli hauskaa. Saukkosella on kyky kuulla musiikin koomiset elementit ja muuntaa ne tapahtumiksi. Esimerkiksi kun orkesterista kaikuu kolme puhallinaihetta, kunkin aikana yksi solisteista saapuu lavalle niin että viimeisen jälkeen on paikalle aikaansaatu koominen muodostelma.

Solisteista pisimmän korren veti  upeaääninen Johanna Lehesvuori, joka opiskelee Tukholman musiikkikorkeakoulussa. Joonas Asikainen kreivi Robinsonina oli loistava, pitelemätön ja salskeaääninen. Väliajalla professori emeritus Pekka Salomaa totesi, että tämä Cimarosahan on kuultu monta kertaa. Niin, Sibelius-Akatemian Kulmakamarissa kyllä, mutta siitä on kuulkaas jo monta vuosikymmentä. Itse olen tähän mennessä saanut nauttia Cimarosan 1700-luvun oopperailoittelusta vain levyltä, joten esittäkää sitä meille uusille sukupolville myös. 

Ohjaaja Ville Saukkonen tapasi aulassa musiikkitoimittaja Paula Nurmentauksen.
 
Sunnuntaina tungeksin loppuunmyytyyn Musiikkitaloon ja näin aulassa naisen, joka itse tuhertamassaan kyltissä ilmoitti ostavansa kaksi lippua. Helsingin Sanomissa väitettiin ettei klassisen musiikin konserteissa käy kukaan. Pötypuhetta. Klassinen on suosittua.

Daniel Barenboimin johtaman Berliinin Staatskapellen konsertin alkunumerona kuultiin Franz Schubertin Keskeneräinen sinfonia h-molli, jolle tällä kertaa oli ohjelmakirjassa annettu järjestysnumeroksi 8. (Selvittäisiinkö Schubertin kahdesta viimeisestä joskus ilman järjestysnumeroita? Pelkkä ”Keskeneräinen” ja ”Suuri C-duuri” kyllä riittäisivät nimiksi.)

Jo ensi tahdeilla kävi selväksi, että orkesteri ei ollut tullut Helsinkiin heittämään mitään välikeikkaa. Jousten säestävä teema oli tarkkaan mietitty ja harjoitettu. Pizzicatoilla mentiin crescendon kautta tahdin ykköselle, joka vieläpä soi leveämpänä. Tämän pitsikudelman päälle oli klarinetin ja oboen helppo keinuva teemansa maalata.

Ensimmäisessä nousussa käyrätorvet näyttivät kellomaisen sointinsa ja patarumpali kapulansa, jotka ehkä olivat Musiikkitaloon ja Schubertiin turhan pehmeät. Ne kuitenkin sopivat siihen romanttiseen kohinaan, jota ykkösviulujen leveähkö vibrato varsinkin toisessa osassa korosti. Kakkosviulujen selkeästi erottuva vastaääni toi tarpeellista struktuuria tähän alusta loppuun saakka kauniisti soivaan pastoraaliin.

Berliinin Staatskapelle villitsi helsinkiläisyleisön.

Väliajan jälkeen sinfoninen juhla-ateria jatkui. Vai oliko se karkkikauppa - Richard Straussin sinfoninen runo Ein Heldenleben? Kaikkea oli, yllin kyllin, niin että silmät kostuivat. Pianissimot olivat leveitä ja soivia, huipennukset yksilöllisiä ja tarkoituksenmukaisia, tempot hetkessä eläviä. Konserttimestari Wolfram Brandl soitti kuuluisat soolot boheemilla otteella ja sydämellä. Barenboimissa on diivan vikaa: yhtäkkiä hän lopetti johtamisen ja alkoi vasemmalla kädellään naputtaa samassa tahdissa pikkurummun kanssa. Eihän sellaisesta soittajille mitään hyötyä ole, mutta tulin ajatelleeksi, että ilman tuota elettä en minä eikä moni muukaan olisi tullut kiinnittäneeksi pikkurumpuun huomiota. Kapellimestari voi tällä tavalla toimia kuin sinfoniakonsertin tv-ohjaaja, joka valitsemalla kuviin tiettyjä soittajia tulee vaikuttaneeksi myös siihen, mitä kerrostumia teoksesta kuullaan.

Yleisö palkitsi huikean konsertin meluisilla suosionosoituksilla ja sai kaksi ylimääräistä. Sibeliuksen Valse tristessä oli äärimmäisen rohkeita piano pianissimoita – en voinut kuin ihmetellä kakkosviulujen yhtenäisiä takapotkuja niin hiljaisessa dynamiikassa. Jälkimmäisessä ylimääräisessä, alkusoitossa Richard Wagnerin oopperaan Nürnbergin mestarilaulajat, oli järinää ja jyrinää, mutta myös puupuhaltimien taitavaa staccatissimoa ja tajunnan räjäyttäviä huipennuksia.

Ei tällaisesta noin vain palaa takaisin maan pinnalle. Berliinin Staatskapelle pitäisi adoptoida Musiikkitaloon residenssiorkesteriksi. Tulisivat joka viikko.

2 kommenttia:

  1. Cimarosan Salaista avioliittoa esitettiin kesällä 2011 Savonlinnasalissa oopperajuhlien aikaan. Lisäksi Suomessa on tehty muutamia oppilaitostuotantoja 2000-luvun aikana. Tämä vaan muistutukseksi, että on sitä elämää pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin...

    Berliiniläisten vierailusta olen samaa mieltä. Huikea ilta ja Barenboimin sakki kyllä näytti ne kuuluisat närhen xxx:t useille muille Musiikkitalossa vierailleille orkestereille.

    VastaaPoista
  2. Kiitos viestistä ja tarpeellisista lisäyksistä!

    VastaaPoista