lauantai 30. elokuuta 2014

Uusi Figaron häät vetää pisteet kotiin – muttei sen pidemmälle


Mari Palo, kreivitär Almaviva. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Perjantaina 29.8.2014 sai Kansallisoopperassa ensi-iltansa uusi produktio Mozartin klassikosta Figaron häät. Anna Kelon ohjauksessa teoksesta tulee kamarikokoinen iloittelu, jossa solistit tavoittavat rooliensa ytimen. Suurimman vaikutuksen tekee syötävän makea visuaalinen toteutus. Painokas turvautuminen kotimaisiin tekijävoimiin johtaa paikoin epätasaisuuteen.

Ennen musiikin alkua lavan marmoriportaille oli sommiteltu lyhyt juoksenteluprologi. Alkusoiton Susanna Mälkki johti hirmuisen kovassa tempossa, joka ei partituurin valossa sovi ajan henkeen; pelkästään sen puhallinstaccatot neuvoisivat ottamaan maltillisemman vauhdin.

Figaron ja Susannan alkuduettino sujui kömpelösti, vaikka lavastuksessa tapahtui vekkuli käänne: heidän makuukamarinsa laajeni kevyesti väliseinää työntämällä, mikä aiheutti kattokruunujen hissiliikkeen. Lässähtänyt tunnelma jatkui duettinossa La notte ti chiama, jossa laulajien vuorottelut huilun ja oboeiden kanssa kangistivat tempoa kohta kohdalta. Kun sitten Bartolo kärrättiin pyörätuolissa etuportaille ja La vendetta alkoi, niin orkesterimonttu ja solisti eivät millään tahtoneet pysyä samassa pulssissa, enkä edes kuullut basso Koit Soaseppin laulusta paljoakaan. Ajattelin, että tästä ei nyt tule mitään. Auttaisiko se, että Mälkki käyttäisi tahtipuikkoa? Tai jakaisi tahteja enemmän, eikä löisi niin paljon yhteen tai kahteen? Vai eivätkö laulajat seuranneet?

Käänne parempaan koitti, kun söötti Melis Jaatinen kohkasi Cherubinona paikalle ja valloitti sydämet niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Tommi Hakalan liityttyä joukkoon tapahtumat saivat hänen karismaattisesta kreivi Almavivastaan tarpeellisen kiintopisteen. Hakalan legatoissa on savuisaa elämänkärsimyksen tuntua, joka antaa kaikki mahdollisuudet kuulijan ravisuttamiseen.

Toisen näytöksen aarioissa ja ensembleissa kreivin juksaaminen eteni hauskasti, kun ohjaus näytti parhaat puolensa ja esiintyjätkin tuntuivat nauttivan. Varsinkin tertsetossa kuultiin mainiota dynaamisten ääripäiden rohkeaa käyttöä. Ongelmat montun ja lavan välillä olivat ratkenneet ja Nicholas Söderlund teki oivallisen hölmön puutarhurin.

Jälkipuoliskolla nautin sujuvan musiikin ohella erityisesti Jani Uljaksen luomista silmiä hivelevän kauniista lavasteista. Tanssiaissalissa näyttämön suulle muodostui leveät mustat reunukset - mikä dramaattinen ennustus tulevasta, empiretyylin kosketuksella! Puutarhanäkymän avautuessa olin myyty. Keskelle oli rakennettu murattien peittämä, toimiva rauniosuihkulähde. Realismia, satua, siirappia, mutta niin ihanaa. Kun Mari Palo Susannaksi pukeutuneena kävi suihkulähteen reunalle loikoilemaan, toivoin pulahdusta, mutta ei, hän sai morsiuspuvussaan luvan vain kiusoitella veden äärellä. Emme saaneet Töölönlahdelle omaa Anita Ekbergiä.

Hauska idea oli laittaa taideteos katsomaan yleisöä Figaron aariassa Aprite un po’ quegl’occhi, jossa Figaro kehottaa herroja katsomaan daamejaan sarjan sinisiä valonheittimiä osoittaessa katsomoon. Koominen vastaus koitti lopussa, kun valot osoittivat taas näyttämölle ja yleisö sai katsella likomärkää sulhasta ja kreiviä. Valaistuksen oli suunnitellut Mikki Kunttu, joka sai lavasteiden suuret väripinnat ja Erika Turusen upeat puvut laulamaan. Yksi illan kauneimmista näkymistä oli kreivittären makuuhuone ikkunoineen, leivoslautasineen ja kukka-asetelmineen. Ainoastaan vitivalkoiseksi jätetty katto oli esteettinen (ja historiallinen) kömmähdys, mutta se näkyikin vain permannolle.

Jätkät kastu. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Jussi Merikanto Figarona ja Hanna Rantala Susannana tekivät hienot suoritukset ja saavat kokemuksen myötä varmasti lisää karismaa. Mari Palon sopraano liversi kauniisti. Teemat hän fraseerasi pienehköissä paloissa, mikä toi kreivittäreen sievyyttä. Ajoittainen ylävireisyyden tuntu johti keveyden vaikutelmaan ja kääntyi voitoksi.

Kansallisoopperan orkesteri soitti Mozartinsa täyteläisellä jousisoinnilla, loistavalla intonaatiolla ja puhuvalla fraseerauksella. Mälkki sai dynamiikan vaihteluista paljon irti.

Resitatiiveissa kiinnitti huomiota taitavasti fortepianoa käytellyt muusikko. Ohjelmalehtisestä luin, että sehän oli Tuija Hakkila, Sibelius-Akatemian tuore pianomusiikin professori.

Esityksen jälkeen kotiin kävellessäni suussani oli makean koivunmahlan tuntua. Säestäjänä toimi naapurikorkeakoulun pianoprofessori, solistina saman oppilaitoksen opiskelija, valosuunnittelijana alan kansainvälinen tähti. Yhteistä heille on saman eurooppalaisen kansallisvaltion passi. Vaikka Kansallisoopperan imago provinsiaalisena kulttuurilaitoksena näin vahvistuu, kannattaa viihdyttävä esitys silti käydä katsomassa.

9 kommenttia:

  1. Tästä samasta esityksestä luin äsken Tarkkaamo-blogista. En voinut olla vertailematta kokemuksia näissä kahdessa arvioinnissa. Hämmästyin miten samansuuntaisia ajatuksia oli molempien blogien kirjoittajissa tämä Mozartin Figaro herättänyt. Tavallisesti ihmiset kuvaavat asioita hyvinkin erilailla, jokaisella on oma näkemyksensä.
    Kirjoittajien sanankäyttö on tietenkin erilaista, mutta kokemukset tästä oopperasta olivat kuitenkin, niin kuin sanottu, samansuuntaisia.

    Mielestäni se vahvistaa uskoa molempien kirjoittajien asiantuntemukseen. Se oli mukava huomio. Kuvittelen vain, miten minä olisin siitä kirjoittanut! Hullusti, luulisin. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos viestistä! Huomasin myös HBL:n Jan Granbergin esittävän varauksia. Yhtä kaikki, esitys kannattaa käydä katsomassa.

    VastaaPoista
  3. 2.9. oli kakkosmiehitys. Oli pettymys kuten ohjauskin. Olen silti menossa uudestaan, katsomaan loppupään esitystä "ykkösmiehityksellä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä. Miten mahtoi montun ja lavan synkka toimia?

      Poista
    2. Sikäli kuin osasin seurata, pääosin hyvin. Ensembleiden osalta huomasin ajoittaista rakoilua, mutta ovathan ne toki vaativia ja samalla niin kauniita, että hurmaavat lepattaenkin. Orkesterin suorituksesta pidin, sähinää oli selvästi tavallista enemmän. Jossain ensi-iltaa arvioineessa tekstissä moitittiin alkusoiton vetelyyttä, nyt ainakin oli aivan päinvastoin.

      Poista
    3. Ok, hyvä tietää. Itselleni alkusoitto oli tempoltaan liian hätäinen.

      Poista
  4. Tuuli Takalan Susanna oli niin hieno kokemus, että jo pelkästään sen takia kannattaa mennä katsomaan ns. kakkosmiehitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täysin samaa mieltä. Kakkosmiehitys toimi eilisessä näytöksessä aivan loistavasti ja nuorten laulajien ensembletyöskentely oli nautittavaa. Komiikan kukkasen voisi antaa Päivi Nisulalle. Ihana tätsy!
      Ohjaus oli äärimmäisen tarkkaa, libretto oli luettu ja ymmärretty ja tehty ymmärrettäväksi yleisöllekin loistavan suomennoksen myötä.

      Poista