perjantai 22. elokuuta 2014

Toronton sinfoniaorkesteri kärsi huonosta johtamisesta



Peter Oundjian johti Helsingissä Toronton sinfoniaorkesteria. Kuva: Sian Richards.

Olipas huono konsertti. Torstai-iltana 21.8.2014 Helsingin Musiikkitalossa esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Kanadan-vieras, Toronton sinfoniaorkesteri ylikapellimestarinsa Peter Oundjianin johdolla. Alkunumerona kuultiin kanadalaisen Claude Vivierin Orion vuodelta 1979, jossa melodiafragmentit vuorottelevat sointikenttien ja itämaisten kellojaksojen kanssa. Yksi lyömäsoittajista sai huutaa kaksi kertaa ”he-o”. Kapellimestari Oundjian ei saanut soinneista tai dramaturgisista käänteistä paljon irti.

Illan solistinumero, Pjotr Tšaikovskin viulukonsertto D-duuri, oli orkesterin osalta toivottoman huono. Heti johdannossa kävi selväksi, ettei edes yhteistä pulssia tahdo löytyä. Syy löytyi podiumilta kapellimestari Oundjianin lyöntitekniikasta, joka muistutti pilkkimistä. Näin myös muutaman aivan epäloogisen lyönnin, kuten hurjan vasemman käden iskun soolohuilistin insatsille. Miksi?

Orkesterihuipennukset jäivät karkeiksi ja soinniltaan harjoittamattomiksi. Soolopuhaltajat tuntuivat rakastavan sointiaan niin paljon, että heidän venyvien ja vanuvien soolojensa aikana tempo oli hidastua. Esimerkiksi canzonetassa klarinetin staccatosäestysten pitäisi kai jatkaa solistin melodialinjaa eikä elää omaa elämäänsä.

Konsertin pelastajaksi kohosi viulusolisti James Ehnes, jonka osuus klassikkokonsertosta oli kuin toiselta mantereelta. Teoksessahan on mieletön määrä toistoa, mutta Ehnes hahmotteli jokaisen kertauksen ja kertauksen kertauksen aina uudella ja kiinnostavalla tavalla, moitteettomalla soinnilla ja intonaatiolla. Ylimääräisenä numerona hän soitti Bachin Largon.

Väliajan jälkeen torontolaisten tuliaisina oli Sergei Rahmaninovin Sinfoniset tanssit op. 45, joka teosvalintana sopisi hyvin myös jonkin musiikkileirin iloiseen päätöskonserttiin. Rahmaninovia oli Oundjian ilmeisesti ehtinyt harjoittaa, sillä dynamiikan vaihteluihin oli saatu väriä ja eloa. Sen takasi myös hillitön jousisto kolmenkymmenen viulun, kymmenen alttoviulun ja sellon sekä kahdeksan kontrabasson voimin. Ylimääräisenä numerona orkesteri soitti kolmannen osan Allegro molto vivace Tšaikovskin kuudennesta sinfoniasta vailla suurempaa tunteenpaloa tai kerronnan imua.

Jos sinfoniaorkesterivierailut ovat näin huonosti harjoitettuja ja valmisteltuja, niiden merkitys jää kyseenalaiseksi.

Ohjelmalehtiseen kaipaisi tarkkaa tietoa siitä, kuka soittaa missäkin teoksessa mitäkin stemmaa. Nyt tarjolla on vain kaikkien soittajien nimilista, eikä saksofonistia nimetä lainkaan. Siitäkin tulee olo, ettei kuulijaa arvosteta.

6 kommenttia:

  1. Herrasmies osaa olla ankarakin kriitikko, mikä ei tee tästä hänen jutustaan huonoa, päinvastoin. Se lisää kuulijan korvien tarkkuutta. En nimittäin eilen ollut tilaisuudessa kuunnella sitä suorana, joten kuuntelen nyt parhaillaan sitä tuon kirjoituksen luettuani netistä ensin näin taustamusiikkina, sen jälkeen vielä uudestaan. Pyrin pääsemään sisälle tähän musiikkiin ja silloin on tilaisuus tarkkailla, pystyvätkö omat korvani huomaamaan mitään epätäydellisyyttä edes kohdissa, joita Herrasmies mainitsee epätyytydyttäviksi. Epäilen etten ole yhtä taitava. Mutta mielenkiintoista kokeilla korviensa tarkkuutta.

    Viimeksi kun kirjoitin tänne Orangosta kommenttia, esittelin jo huonon musiikkituntemukseni. Puhuin aikamme musiikista, tarkoitin sillä lähinnä atonaalista musiikkia. Aikamme musiikkihan on hyvin monipuolista. Siihen mahtuu sekä perinteistä tonaalista että atonaalista, jonka säveltäjistä molemmat mainitsemani säveltäjät tietääkseni sävelsivät kumpaakin lajia.Ja molemmat ovat mielisäveltäjieni joukossa. Luin vain jostain saksalaisen Schönbergin atonaalisten sävellysten vastaanotosta, jolloin kesken konsertin osa yleisöä poistui mielenosoituksellisesti ja buuaten. Toinen venäläinen säveltäjä, Šostakovitš, joutui vaikeuksiin Stalinin takia. Siitä oli hieno esitelmä radiossa.
    Molemmat voi laskea aikamme musiikin edustajiksi, en muista syntymävuosia, mutta molemmat elivät tietääkseni vielä 1900-luvulla. Pitäisi ottaa asioita selville, ennen kuin tulee tänne kirjoittelemaan. Mutta toisaalta: minähän olen vain pelkkä kuuntelija, joka pitää klassista musiikkia ainoana oikeana musiikin lajina. Se kertoo tietysti vain rajoittuneisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä. Radio- ja tv-miksauksessa orkesterin balanssi on varmasti erilainen kuin salissa.

      Poista
  2. Tämä on tärkeä, mutta tietääkseni harvoin esitetty pyyntö: kyllä kaikkiin konsertteihin pitäisi saada ohjelman väliin samanlainen slippi kuin Kansallisoopperassa on illan miehityksestä (tosin ei sielläkään ole tätä tietoa orkesterista). Jos Herrasmies tai joku muu saisi aikaiseksi aiheesta adressin, osallistuisin kernaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä, olen samaa mieltä. Asiaa voisi alkaa pitää esillä.

      Poista
  3. Osuvaakin osuvampi kirjoitus. En muista, milloin olisin ollut konsertissa näin pitkästynyt.

    Johanna

    VastaaPoista