torstai 10. huhtikuuta 2014

San Franciscon sinfoniaorkesteri selätti jet lagin


Herbert Blomstedt ja San Franciscon sinfoniaorkesteri Brucknerin jälkeen.

Kuvitelkaa että sinfoniakonsertti alkaa sunnuntaiaamuna klo 6 ettekä ole nukkuneet edeltävänä yönä silmäystäkään. Tällaista jet lag -tunnelmaa pääsin kokemaan San Franciscon sinfoniaorkesterin konsertissa, joka tietysti virallisesti pidettiin lauantai-iltana 5.4.2014 klo 20, mutta koska sisäinen kelloni kiiruhti jo vanhan mantereen sunnuntaiaamussa, olin väliajalla nukahtaa aulan upottavalle sohvalle. Soiton aikana en torkkunut, sillä sen verran inspiroivaa kuultavaa orkesteri kunniakapellimestarinsa, 86-vuotiaan ruotsalaisen Herbert Blomstedtin johdolla tarjosi.

Arvostetun sinfoniaorkesterin kotisali on vuonna 1980 valmistunut 2739-paikkainen Louise M. Davies Symphony Hall, joka sijaitsee tylsällä Van Ness Avenuella pompöösin kaupungintalon naapurissa. Naapurista voi ostaa Subway-patongin ja Hondan. Alue on iltaisin niin levotonta, että minua vakavasti kehotettiin konsertin jälkeen palaamaan taksilla kämpille. Uskaltauduin kuitenkin ihmisvirran mukana metroasemalle ja säästin kymmenen taalaa.

Vaikka sali on iso, sen lämpimät värit ja suojaisat muodot tekevät kotoisan vaikutelman. Sivuparvekkeilta katsoen korkeus huimaa. Akustiikkaa paranneltiin vuonna 1992, jonka jälkeen muun muassa lavan yläpuolisia heijastinpaneeleita on voinut nostaa ja laskea. Ensivaikutelma soinnista oli hämmentävä, sillä en tiedä säästelivätkö orkesteri ja Blomstedt suurimpia äänenvoimakkuuksia, vai eivätkö ne vain yltäneet ykkösparvelle, jonne olin netistä edullisen 40 dollarin lipun ostanut.

Lavan päällä on säädettävät heijastinpaneelit.
Yleisö San Franciscon klassisen musiikin konserteissa koostuu pääosin eläkeläisistä, mutta joukossa vilahtelee siellä täällä myös nuoria aikuisia sekä muutama korealainen musiikinopiskelija. Konserttitoimintaan osallistuu myös 1500 vapaaehtoistyöntekijää. Eläkeläistädit myyvät fanikaupassa lippiksiä, kyniä ja patalappuja ja neuvovat muualta tulleille mielellään kaupungin nähtävyyksiä.

Carl Nielsenin klarinettikonserton solistina soitti orkesterin oma sooloklarinetisti Carey Bell, joka hemmotteli kuulijoita samettisella soinnilla läpi kaikkien rekisterien. Intonaatio kollegojen kanssa oli täydellistä, ja hän karakterisoi jotkut alukkeet jopa rumiksi, mihin teoksen henki toki antaa mahdollisuudet. Hankalassa kadenssissa hän jatkoi viime aikojen perinteitä soittamalla nopeat kuviot äärinopeasti ja hitaat äärimmäisen hitaasti. Tällainen rytmiikan ääripäiden käyttö mielestäni hämärtää kadenssin kaunista melodiikkaa. Musiikin kieli ponnistaa vielä romantiikasta, jolloin tempolliset ääripäät voisivat olla maltillisempia.

Schubertin Suuressa C-duuri-sinfoniassa ihailin orkesterin vaivatonta ja kevyttä yhteissoittoa intensiteetin siitä kuitenkaan kärsimättä. Jos Nielsenin ja Schubertin sävellysten välille jonkun yhteyden haluaa keksiä, voisi se olla muodonannon katkelmallisuuden haasteet vuosina 1826 ja 1928.

San Franciscon sinfoniaorkesterin kotisali.
Jet lagia kannattaa hoitaa säännöllisellä päivärytmillä, joten etsin itselleni mieluisan konsertin myös seuraavaksi illaksi. Sunnuntaina 6.4.2014 ajoin paikallisjunalla Berkeleyn yliopistoalueelle, jossa maineikas Philharmonia Baroque Orchestra esitti Nicholas "Nic" McGeganin johdolla Vivaldin oratorion Juditha triumphans. Solisteista hämmästytti erityisesti virtuoosinen mezzosopraano Vivica Genaux. Judithan aariassa Veni, veni, me sequere fida chalumeau-solistiksi lavan eteen pelmahti tuttu mies Vantaan festivaalilta, historiallisen klarinetin taituri Eric Hoeprich.

Konsertin jälkeen kämppäkaverini keksivät sytyttää takan, jossa paahdetut Marshmallowsit syötyäni vaivuin syvään barokkiuneen. Jet lag oli seuraavana päivänä selätetty, kun sain kuulla, että kapellimestari Herbert Blomstedt viipyi kaupungissa pitempään ja johti keskiviikkona 9.4.2014 vielä Brucknerin neljännen sinfonian, erään mieliteoksistani. Sain sekä siihen että aamun kenraaliharjoitukseen liput ja pääsin paikkoja vaihtamalla todistamaan, miten sointi Davies Hallissa tosiaan kuului vahvemmin permannolle.

Kenraaliharjoitus veti salin lähes täyteen pääosin eläkeläisiä, jotka hitaan osan aikana yskivät niin kovaäänisesti, että Blomstedt sen päätyttyä käännähti yleisöön päin, yskäisi itse ja heristi sen jälkeen sormeaan. Kurinpalautusta kiitettiin aplodein.

Orkesterin saamat Grammy-palkinnot ovat näytillä aulassa.
Illan esityksessä ihailin pasuunojen lämpöä, puupuhaltimien hyvin kuuluvia alukkeita Scherzossa, kokonaisvolyymin hallittua vaihtelua ja kaiken yllä Blomstedtin karismaa: Finaalin accelerandossa nähtiin ilmielävästi, miten koko orkesteri oli hänen tahtipuikkonsa kärjessä. Sen pienimpiäkin liikkeenvaihdoksia seurasi soittajista jokainen.

Blomstedt on eleissään säästeliäs. Haastattelin häntä kerran Helsingissä heti kun hän oli palannut lavalta Beethovenin Eroica-sinfonian johtamisen jälkeen, ja voin juuri ja juuri sanoa erottaneeni maestron otsalla pienen kostean kohdan.

Brucknerin neljännestä sinfoniasta Blomstedt teki huikaisevan maisemamatkan, murean pastoraalin, jonka vaskikoraalit eivät rakentaneet kivikatedraalia, vaan metsäkatedraalin, jonka pylväinä kohosivat Muir Woodsin tuhatvuotiset jättimännyt. Valonsäteitä ja kosteutta tihkui puupuhaltimista ja upeasointisesta jousistosta.

Odotan innolla Blomstedtin syksyistä Helsingin-vierailua RSOn edessä. Silloinkin hän on vasta 87-vuotias, ja jos joku vaivaa, niin se on vain jet lag.

1 kommentti: