sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Los Angelesin Walt Disney Concert Hall tarjosi hyviä salaatteja



Korallipuu kukkii Walt Disney Concert Hallin edustalla.

Anton Brucknerin neljännen sinfonian vielä soidessa korvissa oli hauska lähteä kuuntelemaan John Adamsin (s. 1947) 45-minuuttista orkesteriteosta Naive and Sentimental Music, joka sai alkunsa vuonna 1998, kun säveltäjä kuuli Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen soittavan juuri Bruckerin neljättä. Adams innottui ja lähti luomaan modernia versiota Brucknerin tavasta lähestyä sinfonista muotoa.

Ja täällä minä nyt olin, Los Angelesissa, Walt Disney Concert Hallissa, John Adamsin johtaessa omaa musiikkiaan, bändinä Los Angelesin filharmonikot. Täydellistä? Melkein.

Ensinnäkin muutama käytännön sana tapahtumapaikasta. Los Angeles todella on yksityisautoilun hallitsema kaupunki. Asuinpaikastani Santa Monicasta on matkaa keskustaan ja konserttisalille puolesta tunnista kahteen tuntiin, ruuhkista riippuen. Perjantai-iltana 11.4.2014 matkustin välin paikallisbussilla tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Konserttien iltamyöhällä päätyttyä bussiyhteyttä takaisin Santa Monicaan ei enää ole. Taksilla matka maksaa viitisenkymmentä dollaria.



Tulin paikalle niin aikaisin, että minulla oli aikaa ihailla tätä vuonna 2003 valmistunutta, paljon huomiota herättänyttä rakennusta kaikilta kanteilta. Näkemiini valokuviin verrattuna paikka näytti ulkopuolelta paljon intiimimmältä ja paremmin hahmottuvalta. En ollut tiennytkään, että sen toisella reunalla kukkii viehättävä puutarha Blue Ribbon Garden, jossa tipuana- ja korallipuut, orkideat sekä punasilkkiyrtit luovat suojaisia nurkkia villisti aaltoilevan konserttisalin vierustalle.

Ennen konserttia kannattaa myös tutustua talon kahvilaan, jonka tarjonta sai leukani loksahtamaan. Ladoin itselleni kukkurallisen herkkuja salaattibaarista, jossa oli tuoretta syötävää jos jonkinlaista, erilaisista rapeista salaateista kananpaloihin, auringonkukansiemeniin ja krutonkeihin. Oheen ostin kalkkunapatongin, omenamehua ja vadelmatryffeliä. Iso tarjottimellinen apetta tuli maksamaan kaksikymmentä dollaria.

Sitten oli aika siirtyä lämpiötiloihin, joiden lämpimänsävyiset käytävät ovat jotain aivan muuta kuin mitä rakennuksen teräksinen ulkokuori antaa odottaa. Jonkinlainen sekavuus lämpiötä leimaa, mutta toisaalta kulkijalla on siellä kotoisa ja turvallinen olo.

Lämpiö.
Tuntia ennen konsertin alkua aulan auditoriontapaisessa nurkkauksessa järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa illan säveltäjät John Adams, Michael Gordon ja Terry Riley keskustelivat melko yhdentekevistä aiheista. Oli silti elämys omin silmin nähdä legendaarinen Terry Riley, yksi minimalismin perustajahahmoista, teoksen In C (1964) säveltäjä, solmitussa parrassaan ja mongolialaislakissaan fantisoimassa siitä että yleisö lähtisi rivi kerrallaan pois hänen teoksensa esityksestä.

Keskustelun päätyttyä salin ovet avattiin ja pääsin ensimmäistä kertaa silmilläni ahmimaan tätä paljon kehuttua akustista tilaa. Vaikka sali on valtavan kokoinen, se loi miellyttävän, kotoisan vaikutelman, ja kaarevassa muotokielessä kukki myös huumori. Yleensä toffeenvärisenä.

Olin saanut edullisen, 58 dollarin lipun orkesterin takaa aivan urkujen vierestä, josta ensimmäisen teoksen jälkeen pääsin onneksi vaihtamaan sivuparven tyhjille istuimille, joita olikin yllättävän paljon. Aluksi orkesteri soitti Michael Gordonin (s. 1956) kymmenminuuttisen rämistelyn Sunshine of Your Love, jossa orkesteri on jaettu neljään eri ryhmään. Ryhmistä jokaisella on oma viritystaso, joten ennen alkua viritysääniä (a) annettiin neljä erilaista. Eri viritysten sisällöllinen merkitys ei minulle teoksen aikana täysin auennut, sillä kaikki tuntui peittyvän valtaisaan yleismeluun, johon tuli puolen välin jälkeen ihmisääntä muistuttavia piirteitä. Gordonin teos oli täyteen pakattua, tukahduttavaa raakamassaa, joka kuitenkin onnistui ylläpitämään mielenkiinnon loppuun saakka. Korkealle kohonneet energiatasot lopahtivat yli kymmenen minuuttia kestäneen väliroudauksen aikana.

Would you care for a drink, Sir?

Kun lavalle oli saatu mm. Hurricane Mama -urkujen valtava soittopöytä, oli illan kantaesityksen vuoro. Se oli Terry Rileyn urkukonsertto At the Royal Majestic, jonka solisti Cameron Carpenter saapui lavalle kimalteisessa mustassa takissa ja nahkaisissa pillihousuissa. Kolmiosaisen teoksen aikana kuultiin tonaalisuuteen tukeutuvia svengaavia välikkeitä, materiaalin hajottava hidas osa ja hienoja loppunousuja. Innoitusta Riley on saanut niin Adolf Wölflin lyijykynäpiirroksesta kuin Tiibetin pyhästä Kailas-vuoresta.

Väliajan jälkeen vuorossa oli John Adamsin Bruckner-vaikutteinen Naive and Sentimental Music, Esa-Pekka Salosen tilaus, jonka hän viisitoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa johti. Nyt orkesterinjohtajana oli säveltäjä John Adams itse, minkä seurauksena Salosta tai jotakuta muuta kapellimestaritaiteen huippuammattilaista tuli paikoin ikävä. Adamsin keskittyminen pulssin ylläpitoon jätti teemanrakennuksen vähemmälle huomiolle, mistä muun muassa ensiosan jousicantilena väistämättä kärsi. Teoksen lopusta bongasin mahdollisen Kevätuhri-sitaatin. Ja mikä siinä on että kaikissa teoksissa kummitteli Olivier Messiaen?

Ilta Los Angelesin Walt Disney Concert Hallissa päättyi innostuneisiin, mutta lyhyisiin aplodeihin, jotka herättivät torkkuvat koululaisetkin. Sulateltavaa riittää tässäkin salaattilautasessa, jossa päältä katsoen on amerikkalaista nykykulttuuria, mutta joka sisältääkin koko maailman.

Cameron Carpenter, John Adams ja LA Philharmonic Rileyn urkukonserton jälkeen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti