perjantai 21. maaliskuuta 2014

Kankea La Bohème itkettää oopperassa


Illan ihanin harppu viritettiin väliajalla.

Tämä oli taas niitä iltoja, kun olisi pitänyt jäädä kotiin tiskaamaan. Mutta ei, läksin Kansallisoopperaan todistamaan uudeksi kutsuttua versiota Giacomo Puccinin oopperasta La Bohème. Sitä seuratessa aikani kävi pitkäksi, mutta lähelläni istui kalliisti pukeutuneita tätejä, jotka kyynelehtivät. Tätä lukiessaan he ottavat lasit nenältään ja kivahtavat minulle: perustele, poika!

Rauha rauha, tranquillo. Tämä versio varmasti palvelee hyvin sellaista yleisöä, jonka luulen Kansallisoopperan penkkejä eniten jo valmiiksi kuluttavan. Lavastusten talon seinä näyttää oikeammalta kuin talon seinä, tuhmuuksia ei ole, eikä ohjaus suututa. Teos on umpituttu ja lopussa makaa ruumis. Solistit ovat hyviä, osa kauniitakin, ja väliajalla saa leivoskahvit.

Vaikka pitkästyin, niin olihan siinä paljon hyvää. Erityisen onnistunut on loppukuva, jossa Mimìn kuoltua kaverukset tarttuvat matkalaukkuihin, kimppakämpän takaseinä nousee ylös ja miehet kävelevät kohti valoa. Matti Leinosen tekemä valaistus oli muutenkin toteutuksen helmiä. Se seurasi tunnelmia väreillä ja lämpötiloilla ja kerran asetti Musettan aariassaan dramaattiseen vastavaloon.

Solisteista onnistunut kiinnitys on tenori Zach Borichevsky Rodolfona, joka osasi laulaa myös hiljaa. Vaikutuksen teki myös Stephen Gadd Marcellona. Mimìn rooliin oli kiinnitetty Stefanna Kybalova, jonka ilta oli epätasainen. Välillä tuntui että äänestä hävisi tuki, sitten se palasi hetkeksi, kadotakseen taas jonnekin. Ihmettelen, miksi sopraano Marjukka Tepponen on sijoitettu kakkosmiehitykseen.

Ilonaiheisiin lukeutui myös Michael Güttlerin johtama Kansallisoopperan orkesteri, joka soitti nautittavasti, ja joukosta erottui ainakin hienoja huilu- ja harppusooloja.

Ohjaaja Katariina Lahti oli tehnyt kankean perusoopperan, jossa tempo pysyi samanlaisena alusta loppuun saakka. Toisen näytöksen joukkokohtauksessa tapahtumattomuus ja hitaus soti jo musiikin kieltä vastaan. Eloa tuli vasta soittokunnan saapuessa. Lapsikuoro ja kuoro olivat vain massakuoroja, eikä näyttämöllä kunnolla käytetty mahdollisuutta tehdä heistä joukkoa yksilöitä. Hienosti he kuitenkin lauloivat.

Mimìn hidasta riutumista katsellessa voi palauttaa mieliin tutut tulkinnat tämänkin kuolemisen merkityksistä. Siinä kuolee toivo, siinä kuolee mennyt maailma ja viattomuus.

Ei voi mitään, mutta tänä iltana näin Mimìn kuoleman myös symbolina klassikko-oopperoiden nykytilalle.

9 kommenttia:

  1. "Lavastusten talon seinä näyttää oikeammalta kuin talon seinä, tuhmuuksia ei ole, eikä ohjaus suututa."

    En ole nähnyt tätä esitystä, joten kommentoin yleisellä tasolla: miksi seinä ei saisi näyttää seinältä, miksi Bohemen kaltaisessa oopperassa pitäisi olla tuhmuuksia, ja miten ihmeessä ohjaus olisi jotenkin parempi jos se suututtaisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jaakko Kuusisto, kiitos viestistä. Saa näyttää seinältä, ei tarvitse olla tuhmuuksia eikä ohjaus olisi parempi jos se suututtaisi.

      Poista
  2. Janne hyvä, en ota tietenkään kantaa tuohon esitykseen, en ole sitä nähnyt ja taitaa olla että en tule katsomaankaan.

    Kirjoitat uossa lopussa klassikko-oopperoiden nykytilasta. Ehkpä niiden kuihtumisesta jne. voi olla vinha perö. Ja miksi näin on?

    Youtubesta saa nähdä ja kuulla Teatro alla Scalan esityksen vuodelta1979 ja huippuesiintyjin:

    Mimi : Ileana Cotrubas
    Rodolfo : Luciano Pavarotti
    Marcello : Lorenzo Saccomani
    Musseta : Lucia Popp
    Schaunard : Giorgio Giorgetti
    Colline : Evghenij Nesterenko
    Parpignol : Saverio Porzano
    Benoit : Claudio Giombi
    Alcindore : Alfredo Giacomotti
    Sergente dei Doganieri : Carlo Meliciani
    Un Doganiere : Giuseppe Morresi
    Un Venditore : Regolo Romani

    ELi miksi lähtisin kun saan nauttia todella upeasta esityksesta vaikkapa kititeatterini valkokankaalta?

    Esitys on soitteessa: https://www.youtube.com/watch?v=kHAS7r8Pd0k

    VastaaPoista
  3. Näin La Bohèmen kenraaliharjoituksessa, jossa Mimìn roolissa loisti Marjukka Tepponen. Esitys tarjosi lukuisia kyynelehdittäviä hetkiä ja oli kaiken kaikkiaan hyvin onnistunut niin esittäjien kuin lavasteidenkin puolesta. En vaihtaisi kokemusta mistään hinnasta leffa- tai kotiteatterimuotoon!!

    Ehkäpä jotkut näkevät Puccinin oopperoita liian usein ja kaipaavat niihin vaihtelua, mutta kun itse harvoin kuulen Puccinia, odotan saavani kuulla ja nähdä tutun kaunista. Sama kauneuden kaipuu ajaa minut myös esimerkiksi aina uudelleen Italiaan ihastelemaan Caravaggioita ja Botticelleja. Ehkä sielu kaipaa myös vähän pysyvyyttä.

    Sen sijaan, jos todella halutaan jotain uutta, niin eikö sitä pitäisi etsiä jostakin muualta kuin vanhojen ja tuttujen oopperoiden restauroinneista, siis kokonaan uusien oopperoiden esittämisestä? Kumpa saisimmekin kuulla paljon lisää aivan uutta, ajanmukaista ja vaikka yhteiskunnallistakin oopperaa Suomen kansallisoopperassa! Sen kuuntelemiseen tosin olisivat ihan toiset syyt kuin Puccinin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tanja Tiekso, kiitos hyvistä näkökulmista! Oopperataiteen tilannetta voisi verratan puheteatteriin. Ohjelmistossa olisi siis suuri määrä Shakespearen ja Molièren klassikkonäytelmiä niin että niitä varotaan uudelleentulkitsemasta, ja uusia näytelmätekstejä tulisi lavalle ehkä kerran kahdessa vuodessa. Itse nauttisin kyllä klassikoista, mutta olisiko yleisöä silloin koko taiteenlajilla vähemmän? Nykyisellään puheteatteri on Suomessa varsin suosittua.

      Poista
  4. Luin äsken toisen arvion samasta teoksesta. Se on osoitteessa:
    http://tarkkaamo.blogspot.fi/2014/03/boheemielamaa-toolonlahdella.html?spref=fb
    Mielestäni siinä on jotain samaa...
    Nimimerkki Oscarin linkki kiinnostaa. Mahtava esiintyjäkaarti! Kiitos Oscarille!

    VastaaPoista
  5. Kävin katsomassa La Bohemen eilen ja pidin siitä kovasti. Pidin erityisesti lavastuksesta, joka oli hyvin elokuvallinen ja toi mieleeni esim Moulin Rougen. Varsinkin toisen näytöksen fantasiamainen lavastus antoi hyvän vastapainon tarinan "inhorealismille" Toki on muistettava että tämä on ooperan realismia. Omana aikanaan tällaiset veristiset oopperat aiheuttivat kovasti porua juuri tällä "realistisuudellaan" Sellaista ei oltu totuttu oopperalavoilla näkemään. Joka tapauksessa lavastus antoi vastakohda tarinalle kurjuudesta, köyhyydestä, sairaudesta ja kuolemasta, toki myös elämää suuremmasta rakkaudesta. Se on totta että ohjauksen kautta olisi ehkä voitu tuoda lisää lämpöä ja yhteisöllisyytta esim. bohemien välille. Tämä kuitenkin on tärkeä osa tarinaa.
    Pääosan tenori Zach Borichevsky oli aivan mahtava. Hänestä kuullaan varmasti vielä paljon. Olen samaa mieltä, että Mimin roolin laulanut Stefanna Kybalova ei ehkä saanut äänellisesti ihan sitä lämpöä ja loistoa kuin olisi odottanut. Kun lauletaan Puccinia silloin kai laulaja saa oikein hehkuttaa, varsinkin aarioissa!!!
    Kokonaisuutenaan tämä produktio oli kuitenkin onnistunut siinä, mitä usein oopperassa kaipaankin. Sitä oli hieman modernisoitu, mutta perinteitä kunnioittaen. Tänä päivänhän näyttää oopperaohjaajilla olevan tapana modernisoida aivan kaikkea ja tästä tuleekin silloin usein itsetarkoitus!! Tarinat hukkuvat modernisoinnin alle. Avaruuspuvuissa loikkivat Don Carlokset ja Don Josét eivät kiinnosta, eivätkä edes naurata.
    Toisaalta pääosassa on aina musiikki. Niin myös Puccinin kohdalla. Voisi aivan hyvin sulkea silmänsä ja vain kuunnella. Kaikki se mitä lavalla näytetään ja kerrotaan on siellä musiikissa, aivan kaikki!!!

    VastaaPoista
  6. Kiitos viestistä! Hienoa että nostit oopperan syntyajan kontekstin esiin. Itse toivon näkeväni joskus Yön kuningattaren avaruuspuvussa.

    VastaaPoista