tiistai 28. tammikuuta 2014

Jenůfan pääroolissa on oikeastaan Päivi Nisula


Kansallisoopperan lämpiö Jenufan ensimmäisellä väliajalla.


Maanantain 27.1.2014 klo 19 kohdalle olin kirjoittanut kalenteriini SKO: Jenufa, Karita, mikä tahtoi sanoa, että istuin Suomen Kansallisoopperassa seuraamassa Leoš Janáčekin Jenůfa-oopperaa, nimiosassa Karita Mattila. Esityksen nähtyäni ajattelen, että yhtä osuva kalenterimerkintä olisi ollut SKO: Jenůfa, Nisula, sillä teoksen päärooli ei ehkä olekaan Jenůfalla. Oopperan voimakeskuksena on nimittäin sopraano Päivi Nisulan esittämä Jenůfan äitipuoli, Kolstelnička Buryjovka, joka surmaa kasvattityttärensä lapsen ja järjestää hänet ilmeisen rakkaudettomaan avioliittoon. Kalpea lukkarin leski hallitsee oopperan tapahtumakenttää myös silloin kun ei ole lavalla.  Nisulan läpeensä eletty roolityö nosti hänet koko esityksen vaikuttavimmaksi hahmoksi - kaikki voimat imeväksi mustaksi myrkkyhämähäkiksi.

Olivier Tambosin vanha ohjaus oli melko pökkelömäistä elehtimistä, sitä samaa mitä Kansallisoopperan lavalla yleensäkin pyörii, eikä se hetkauta puoleen eikä toiseen. Ensimmäinen näytös oli aikamoisen junnaava, hahmot ja heidän taustansa esiteltiin kaavamaisesti ja pikkuista rosmariinia siirreltiin sinne tänne. Kummallinen kalliokumpare yritti työntyä lautalattiasta läpi. Toisessa näytöksessä yritys näytti onnistuneen ja suureksi kiveksihän se paljastui, sellaiseksi johon voi nojata ja jonka taakse sännätä. Ohjaus ei kieltämättä häirinnyt musiikin kuuntelua, paitsi jos erehtyi seuraamaan Sari Nordqvistin harhailua roinan keskellä. Sokeaa vanhusta esittäneellä Nordqvistilla oli silti hurjan hieno äänimateriaali.

Solisteista erottuivat myös hyvässä laulukunnossa oleva Jyrki Anttila, osuvan työnjohtajan roolin tehnyt Juha Kotilainen sekä Mia Heikkinen puhdasäänisenä Jano-paimenpoikana. Ja tietenkin koko ajan sai myös nauttia Karita Mattilan lavakarismasta, loisteliaasta äänestä ja briljantista tekniikasta. Roolin tarvitsemaa tyttömäisyyttä hänessä oli eniten silloin kun tuli aika kirmata loppukiitoksiin. Tämän puolen Mattilasta oli Tambosi ilmeisesti saanut ohjauksessa tukahdutettua.

Kapellimestarina toimi Prahan filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Jakub Hrůša, joka ei tuntunut saavan orkesteria kunnolla soimaan. Hyviä hetkiä kyllä oli, varsinkin toisessa näytöksessä ja kolmannen näytöksen maalaistanssissa, mutta teemanrakennus jäi blokkimaiseksi eikä jousistossa ollut minkäänlaista syvyyttä. Ollitapio Lehtisen viulusoolot olivat kuin sarja yhteenliimattuja tahteja erilaisilla vibratoilla vailla kiinnostusta laajamittaisempaan fraseeraukseen. Loppuhuipennukseen orkesterista irtosi mezzofortea, epävireisiä harmonioita ja muutama kiksi.

Kannattaa tämä kaikesta huolimatta käydä katsomassa, vaikka Kansallisooppera tässä nyt kulkeekin tuttuja latuja: Karita Mattila Janáčekin parissa, toisessa talossa testatulla vanhalla tuotannolla, riskittömällä miehityksellä. Vaikka peruuttamalla ei pääse eteenpäin, niin teoksen castingissa voi silti nähdä kiintoisan symbolitason. Karita Mattilan esittämä Jenůfa naitetaan Lacalle, jota esittää tenori Jorma Silvasti, Savonlinnan oopperajuhlien uusi taiteellinen johtaja. Synopsiksen kaksi viimeistä virkettä kuuluvat: ”Jenůfa antaa Lacan valita, haluaako hän enää sitoutua. Kaikesta koetusta huolimatta Laca haluaa edelleen Jenůfan.”

3 kommenttia:

  1. Herrasmies vältti huolellisesti luonnehtimasta Silvastin esiintymistä. Paukautan suoraan: se oli hyvä rooli lopettaa.

    VastaaPoista
  2. Tuntuu siltä, että Jenufa-kommenttien sävy riippuu siitä, missä vaiheessa pitkää ja moni-iltaista esitysperiodia on oltu kuuntelemassa ja katsomassa. Itse olin siellä viimeisenä iltana, ja huolimatta muutamista käytännön ongelmista (näköesteitä, jättikokoinen henkilö edessäni istumassa) olin tyytyväinen, erittäin tyytyväinen Jorma Silvastiinkin jonka ääni on edelleenkin kaunis ja ilmaisukykyinen. Sille ei hänkään voi mitään, sen paremmin kuin Karita Mattilakaan, että 16 vuotta sitten ensi-illassa ollut ohjaus on rakennettu nuorempien hahmojen ympärille. Herrasmiehen kanssa olen 100% samaa mieltä, että esityksen sankaritar oli Päivi Nisula! tosin en kokenut häntä yhtä pahaksi "voimia imeväksi mustaksi myrkkyhämähäkiksi", mutta ehkä hänen tulkintaansa olikin viimeisessä esityksessä tullut enemmän pehmeyttä. Samoin nyt viulusoolot soittanut konserttimestari Jukka Merjanen sai kyllä soiton sujumaan, ilmeisesti kapellimestarikin! Koko homman olisin mieluusti nähnyt myös ulkoisesti stilisoituna, vanha mikä vanha - vaan ei kyllä niiiiin vanha kuin eräs vuonna 1970 Saksassa tallennettu YouTube-versio... ruma kylläkin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos asiantuntevista huomautuksista ja kommenteista!

    VastaaPoista