tiistai 23. joulukuuta 2014

Balettinäytösten jälkeen kaikki oli kevyempää



Iiri-Olivia Väkeväinen, 10, tanssi Kiinalaisessa tanssissa. Kuva: Jukka Riikonen.

Terveiset Helsingistä, jossa herkutellaan tonnikalapestolla ja odotellaan Ruotsin ja Englannin hallitsijoiden joulupuheita. (Ei, Elizabeth ei luovu kruunusta.)

Oma jouluun laskeutumiseni tapahtui viime viikolla lumisessa Pohjois-Karjalassa, jonka viihtyisässä Joensuun kaupungissa sain osallistua pienen balettistudio Relevén joulunäytöksiin. En sentään itse tehnyt lavalla relevétä (puolivarpaille tai kokovarpaille nousua), en kuperkeikkaa enkä edes kärrynpyörää. Kävin siellä vain napisemassa niitä näitä kahvinjuonnista ja pullansyönnistä, sillä itse esitykset sain seurata yleisön seasta - kaksi kertaa lauantaina ja toiset kaksi kertaa sunnuntaina. Voi kuulkaa, se oli ihanaa!

Näytöspaikkana toimi Joensuun taidemuseo, kaupungin ylväin rakennus, Theodor Deckerin suunnittelema uusrenessanssipalatsi vuodelta 1894. Lava ja sitä ympäröivä katsomo oli rakennettu toisen kerroksen juhlasaliin.

Laura Pajula ja Liisa Lahtela valmiina esitykseen. Kuva: Hanna Hirvikallio.

Balettikoulun joulunäytöksiä edelsi vuorokausien suunnittelu- ja valmistelutyö, josta kaltaisellani etelän kulttuurisnobilla ei ollut paljoakaan kokemusta, mutta johon asiantuntevan työnjohdon alaisuudessa kaikella tarmollani osallistuin, lihasten ja nivelten pronaatiota, ekstensiota, fleksiota ja supinaatiota harjoittaen.

Sain läheltä nähdä, millaisen tunteja kestävän valmistelun pelkkä ennakkoon ostettujen pääsylippujen lajittelu ja nimeäminen aiheuttavat. Kun seuraavan kerran jossain noudan lippuni kutsuvieraskassalta, suon tiskin takana istuvalle kulttuurityöläiselle hellän ajatuksen.

Kahvin ja leivoksen olen väliajalla nauttinut sen kummemmin niiden alkuperää miettimättä. Ensi kerralla maistunevat jonkun muun valmistamat mokka ja makea entistä paremmilta. Tehtäväni oli käydä supermarketissa ostamassa neljä kiloa suodatinkahvia, kahdeksan litraa maitoa ja sokeria, pakata kahvinkeittimet ja kantaa ne esityspaikalle, jossa kuitenkaan ei ollut juoksevaa vettä, vaan se piti noutaa lasikannuilla alakerran keittiöstä kahdella kannulla. Onneksi oli Tanja, sillä samaan aikaan piti hakea neljä tanssimattoa, jotka painoivat pienikaliiperisen takorautatykin verran, mutta eivät totelleet komentoja, ja jotka piti levittää, luututa ja teipata lattiaan. Sen jälkeen niille ei saanut astua, paitsi jos oli tanssija.


Hiiret. Kuva: Jukka Riikonen.

Siinä aamupäivällä mattoja teippaillessa ja tuoleja kantaessa saapuivat eri-ikäiset balettikoululaiset paikalle. Tein niistä havaintoja kuin metsän eläimistä. Aluksi näin yhden päällysvaatteisillaan kaukana oviaukossa. Sitten hain roskapusseja alakerrasta ja vastaan ryntäsi viisi punamekkoista. Palasin takaisin, ja lattialla istui kolme uutta villasukissaan. Joku kuori mandariinia.

Kun olimme kiinnittäneet seinille lappuja, joissa sanottiin että tanssimatolle ei saa astua, ja että kahvi maksaa euron, ja että yleisö päästetään sisälle vasta viisitoista minuuttia ennen esityksen alkamista, kello olikin niin paljon että yleisö piti päästää sisälle. Hiirillä oli hännät, kuutamoluistelijoilla samettitakit, kiinalaisilla päivänvarjot. Kuvaus, valot, alkujuonto, musiikki.



Masurkka. Kuva: Hanna Hirvikallio.


Seiskaluokkalaisten ja aikuisbalettilaisten Masurkka avasi juhlan upeasti. Sitten tultiin Pähkinänsärkijän hiiriin, jotka eivät olleet lainkaan niin pelottavia kuin alkuperäisessä teoksessa, vaan kerrassaan suloisia satu- ja esibalettilaisia värisevine korvineen.

Meira Düsselin Joutsenlammen venäläisessä tanssissa jokainen liike tuntui sopivan kokonaisuuteen, jossa ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Sitten lavalla seisoi vakavia pieniä tyttöjä tummansinisissä samettitakeissa. Alkoi soida Claude Debussyn Clair de lune. Käsivarret avautuivat – tytöt tuijottivat kaukaisuuteen – kuuta kannattelivat. Taivaankappale lepäsi näiden tyttöjen käsivarsilla, taidemuseon salissa, kaupungissa, jossa kaikki muu seisahtui, ja kaikki katsoivat tyttöjä.

Aplodit särkivät esiin, planeetat ja Joensuu alkoivat taas pyöriä, ja tytöt juoksivat takaisin penkeilleen. Lavalle astelivat Lumihiutaleet, joiden aikuinen tekniikka muistutti, että taitoa tämä on, eikä pelkkää taikuutta, senkin höpsö mies siellä katsomossa!


Itämainen tanssi. Kuva: Maiju Ahlholm.

Väliajan jälkeen seurasi herkkukavalkadi Makeishaltijattaren valtakunnasta. Oli kahvia, teetä, kaakaota ja marsipaania. Pyörryttävän, sensuellin ja kauniisti kirjotun kokonaisuuden huipensi kaikki esiintyjät lavalle koonnut Kukkaisvalssi, jonka yhdessä versiossa nuorin esiintyjä oli 3-vuotias, vanhin 65.

Aplodit. Toivoteltiin jouluja, taputettiin taas. Sytytettiin valot, halattiin, puettiin, lähdettiin. Purku!

Kaikki oli kevyempää. Askel, kuu - ja tanssimatot.

Lumihiutaleet Joensuun taidemuseossa. Kuva: Hanna Hirvikallio.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Maailman kaunein konserttisali ja kirkko sijaitsevat...

Antoni Gaudín Sagrada Famílian toivotaan valmistuvan vuonna 2026.

Olkaatte tervehdittyjä jouluun virittäytyvästä Kataloniasta! Bonnin oopperan jälkeen on helppo julistaa, mikä on maailman kaunein konserttisali: Barcelonan Palau de la Música, joka runsaine koristeluineen ja kaakelointeineen muistuttaa jättimäistä kylpyhuonetta (arkkitehti Lluís Domènech i Montaner, valmistumisvuosi 1908).

Itse lavan yläreunalta ovat hurjistuneet oriit syöksymässä yleisön päälle, mutta kuvanveistäjä on juuri oikealla hetkellä onnistunut jähmettämään ne paikoilleen. Lavan takaseinässä jumalatarhahmot odottavat harppuineen ja lyyrineen omaa vuoroaan, mutta antavat aina etusijan kulloisellekin esiintyjälle.

Vaikka sali on maailman kaunein, paikallisen yleisön on vaikea hiljentyä kuuntelemaan pianisti Javier Perianesin soittoa. Beethoven ja Mendelssohn virtaavat kauniisti, mutta ne eivät onnistu hiljentämään matkapuhelimia tai vanhan rouvan yskää.

Seuraavana päivänä pääsen jonottamatta kaupungin turistivetonaulaan, Sagrada Famílian katedraaliin. Heti päälaivaan päästyä on julistettava paikka maailman kauneimmaksi kirkkotilaksi. Eikä se ole vielä edes valmis, vaan valmistuu ehkä vasta vuonna 2026.

Ylistinkö näitä kahta paikkaa nyt riittävästi?



Näkymä Naixement-päädyn tornista.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Bonnin ooppera tarjosi erinomaisen barokki-illan


Jälleen yksi saksalainen oopperatalo: Theater Bonn.

Saksassa on väkilukuun suhteutettuna enemmän oopperataloja kuin missään muualla maailmassa. Tihein keskittymä on Kölnin ympäristössä, josta tunnin matkan sisällä toimii vakituisesti tusinan verran oopperoita, joilla on oma solistikunta. Tässä aarioiden ja alkusoittojen ruuhkassa pistäydyin lauantaina 29.11.2014 tutustumassa Bonnin teatteritaloon (Theater Bonn), joka viikonloppuna esitti kaupungin entisen asukkaan Ludwig van Beethovenin Fideliota ja Georg Friedrich Händelin Rinaldoa.

Oletin parinkymmenen minuutin junamatkan jälkeen saapuvani suureen keskukseen, joka sentään aikanaan palveli Länsi-Saksan pääkaupunkina. Pittoreski kävelykeskusta joulumarkkinoineen lupasi hyvää – samoin se, että kävelymatkan varrella kohosi Pyhän Remigiuksen kirkko, jossa Beethoven lapsena soitti urkuja aamupalveluksissa.

Jakob Huppmann (Eustazio), Susanne Blattert (Rinaldo) sekä tanssijoita. Kuva: Thilo Beu / Theater Bonn.

Sisällä oopperatalossa tunnelma oli kuitenkin lähinnä provinsiaalinen. 1960-luvulla valmistunut teatteri vetää 1037 katsojaa ruskeasävyiseen saliin, jossa on pimeää silloinkin kun valot ovat päällä. Kun kapellimestari Stefan Blunier käynnisti Fidelion alkusoiton, kävi selväksi, että soolocornistilla ei ollut lainkaan hyvä ilta. Akustiikka oli mitä oli.

Taitavien laulajien aloitettua osuutensa muut vitsaukset vähitellen unohtuivat. Jakob Peters-Messerin ohjaus oli vähäeleinen mutta toimiva tämänkaltaisella pienellä näyttämöllä.

Katsottuani väliajalla juna-aikatauluja totesin, että minun oli poistuttava takaisin Kölniin, sillä oopperan päätyttyä saattaisin joutua värjöttelemään kylmässä talvi-illassa tunnin seuraavaa junaa odotellessa.

Sunnuntaina 30.11.2014 palasin paikalle seuraamaan Händelin Rinaldon ensi-iltaa. Tyhjiä paikkoja oli katsomossa enää muutama kymmenen. Rinaldosta nähtiin Jens-Daniel Herzogin ohjaus Zürichin oopperalle 2008, joka sijoittuu 1950-luvun tyyliselle lentoasemalle. Pyörivä näyttämörakennelma sisälsi kolme erilaista muunneltavaa tilaa hisseineen ja liukuportaineen ja solistit oli puettu business-kuvastoa noudattaviin kostyymeihin. Raikasta, toimivaa ja hauskaa!

Sumi Hwang (Almirena) ja Giorgos Kanaris (Argante). Kuva: Thilo Beu / Theater Bonn.
Solisteista korkeimmalle nousi Almirenan roolin laulanut Sumi Hwang, jolle lankeaa myös hittiaarian Lascia ch’io pianga esittäminen. Kaiken Hwang lauloi uskomattoman kauniilla äänellä, legatolla ja fraseerauksella.

Musiikinjohdosta vastasi Wolfgang Katschner, vanhan musiikin spesialisti ja Lautten Compagneyn perustaja, joka Pohjois-Euroopassa tunnetaan turhan huonosti. Hän sai Bonnin Beethoven-orkesterin pienennetyn kokoonpanon kuulostamaan erinomaiselta. Alkupuolella kuultiin myös taiturimaisia nokkahuilisteja ja lopussa etevää trumpettiryhmää. Clemens Flick soitti continuo-cembaloa loisteliaasti.

Kolmetuntisen barokkikokemuksen jälkeen yleisö oli innoissaan. Hwangin lisäksi se tuntui erityisesti pitäneen Arganten roolin laulaneesta baritoni Giorgos Kanariksesta. Katschner sai osakseen myös muutamia buuauksia.

Oopperan päätyttyä Münsterplatzilla suljettiin jo myyntikojuja. Bonnin ooppera osoittautui sittenkin kiinnostavaksi näyttämöksi. Mitähän niissä yhdessätoista muussa lähistön talossa tapahtuu?

Beethovenin syntymätalo Bonngassella.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Sarasteen Bruckner-tulkinta ravisutti Kölnissä


Peter Busmannin ja Godfrid Habererin suunnittelema Kölnin Filharmonia valmistui 1986.


Terveiset Reinin rannalta Kölnistä, jonka maailmankuulu katedraali jättää suotta varjoonsa toisen tuiki merkittävän kulttuurikohteen: vuonna 1986 valmistuneen Filharmoniarakennuksen, jonka suojissa toimii kaksi huippuorkesteria. Toinen on Gürzenich-orkesteri ja toinen Kölnin WDR Sinfoniaorkesteri, jonka ylikapellimestarina on kaudesta 2010-2011 lähtien toiminut Jukka-Pekka Saraste.

Sarasteen ja orkesterin yhteistyöstä olin kuullut paljon hyvää ja jotakin heidän levyistäänkin nautiskellen kuunnellut. Siksi lähdin Sarasteen perjantaina (28.11.2014) johtamaan konserttiin  suurella mielenkiinnolla, varsinkin kun ohjelmassa oli eräs mieliteoksistani, Anton Brucknerin seitsemäs sinfonia.

Olin ennalta nähnyt kuvia Kölnin filharmoniasta, ja ajatellut, että jaaha tuollainen ruma sali ja omituiset penkit. Kun sali sitten oikeasti avautui eteeni, silmäni laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Tasapainoinen pyöreä muoto, lämmin valaistus, kauniit mittasuhteet ja kotoisa vastaanottavuus ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät välity valokuvista. Päästyäni penkilleni oli myös todettava, että WDR oli plaseerannut minut hirvittävän hyvälle paikalle riville 11, johon näkyvyys ja kuuluvuus olivat moitteettomat. Eikä penkki ollut omituinen, vaan mukava.

Kun Jukka-Pekka Saraste ja käyrätorvisolisti Paul van Zelm saapuivat orkesterin eteen, välittyi orkesterin, Sarasteen ja yleisön tervehdyksistä vahva molemminpuolisen tuttavallisuuden ja arvostuksen tunne. Tärkeintä oli tietysti se, että tämä lämpöä huokuva tunnelma jatkui musiikissa ja yleisön keskittyneessä kuuntelussa.

Richard Straussin käyrätorvikonserton nro 2 Es-duuri solisti Paul van Zelm, orkesterin oma soolokornisti, selvitti konserton vaikeudet suurella ammattitaidolla. Orkesterin huippuhetki oli Andanten teemassa, jossa ajauduin taas ihailemaan Sarasteen lyöntitekniikkaa: ykkönen alas todella pienesti, kun se osuu fraasin keskelle ja niin edespäin – finaalin accelerandossa puolestaan nähtiin, miten hyvin bändi hänen puikkoaan seuraa.

Ylimääräisenä Paul van Zelm ja orkesteri esittivät hupinumeron: katkelman jostakin Leopold Mozartin konsertosta, jonka Zelm soitti punaisesta suppilosta, keltaisesta vesiletkusta ja käyrätorven suukappaleesta kasatulla yhdistelmällä. Juonnossaan Zelm piikitteli läheistä metrotyömaata, mikä erityisesti huvitti yleisöä, mutta harmillisesti jäi ulkopaikkakuntalaiselta ymmärtämättä. Itse esitys kohotti tunnelman kattoon, kun Zelm osoitti suppilollaan välillä orkesteria, välillä lattiaa ja huipennuksessa pyöritti sitä ilmassa.

Yskää vastaan on tarjolla makeisia.
Paussin jälkeen tunnelma kääntyi vakavaksi, kun tultiin Anton Brucknerin sielunnäkyjen toista tuntia kestävälle valtamerimatkalle. Saraste johti sinfonian nro 7 E-duuri ilman partituuria, eikä yksikään aihelma eikä kenraalipaussi vilahtanut ohi ilman ajatusta sen paikassa koko sinfoniarakennelmassa. Ensimmäisen osan tempomerkinnän Allegro moderato Saraste toteutti moderato-ohjetta korostaen, maltillisesti, kohtuullisesti, niin että muutos sitä seuraavaan Adagioon loiveni. Aikaa pitkien teemakierteiden luonnosteluun oli runsaasti, huipennusten balansointi huokui malttia ja kypsyyttä.

WDR sinfoniaorkesterin soitinryhmistä ihailin erityisesti matalia jousia ja vaskia. Kaikissa jousissa oli kutkuttavaa vibratoa pianissimoissa. Adagion Wagner-tuubissa nautittiin upottavasta soinnista, johon tietty nokisuus toi tarttumapintaa. Orkesterin ainoana puutteena voisi mainita jousisektioiden ajoittaisen epäyhtenäisyyden. Näitä tilanteita oli konsertin aikana vain muutama, mutta se voi kertoa suuremmasta ongelmasta. Äänenjohtajat konserttimestari mukaan lukien eivät mielestäni joka käänteessä näyttäneet sisääntuloja selvästi.

Viimeisten sointujen kajahdettua yleisö palkitsi Sarasteen ja orkesterin pitkillä ja meluisilla aplodeilla. Kakkoshuilistille annettiin eläköitymiskukat ja vietiin huilu symbolisesti pois. Saraste antoi myös oman kimppunsa hänelle, mikä liikutti muusikkoa entisestään.

Kun sitten Filharmonia-rakennuksesta tällaisen Bruckner-kokemuksen jälkeen poistui ja näki mustaa yötaivasta vasten katedraalin tornit, mietti, olivatko ne siinä äsken.

Saraste sai konsertin jälkeen pitkät ja meluisat aplodit.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Miten näyttää mahdollisimman samalta?


"Missäs se Majken on? Ei kun tuo on Moa. Vai Frida?"

Koko aukeaman ilmoitus Hufvudstadsbladetissa herättää huomion. Noin monta nuorta naista puolilähikuvassa! Vai hetkinen, onko siinä yksi ja sama nainen? Näin hiuksesi pysyvät kauniina kymmenen päivän ajan?

Men nej! Vuoden Lucia-neitoahan siinä haetaan. Keskiviikkoon 26.11.2014 asti ehtii vielä äänestää. Selväksi tulee, minkä mittaista frisyyriä ja ihonväriä Lucian täytyy edustaa. Sen on esiraati jo päättänyt, eikä sen jälkeen enää ole niin väliä, äänestääkö Emilia Nygårdia Sjundeåsta vai Majken Stenbergiä Helsingistä. Rohkein ehdokas, pigmentiltään ruskeahko, on helsinkiläinen Amanda Stenius. Maahanmuuttajataustaisten, lyhyttukkaisten tai rumien on turha tähän kisaan hakea. Valon tuojan pitää olla vaalea ja kaunis ja pukeutua mielellään valkoiseen kauluspaitaan.

Lucia-juhla kuulostaa periaatteessa kannatettavalta: kerrankin pääroolissa on nuori nainen, jonka ympärille koko kaupunki joulukuun 13. päivänä seisahtuu. Nainen, joka tuo valoa, iloa ja toivoa. Nainen, joka ilahduttaa sairaita ja kerää rahaa hyvään tarkoitukseen.

Olin ilahtunut kun feministinen taidefestivaali Pop Up Art House järjesti torstaina Lucia-performanssin Diana-näyttämöllä. Ida-Lina Nyholm, Kajsa Heselius, Catariina Salo, Yasmine Harkimo-Lagerström ja Ida Henrikson kritisoivat Lucia-perinteen ahtaita normeja ja sitä, että se muistuttaa kauneuskilpailua.

Folkhälsanin viestintäpäällikön Camilla Westerlundin vastaus perjantain Hufvudstadsbladetissa oli tunteisiin vetoava. ”Folkhälsan yrittää myös työskennellä ahdasta Lucia-normia vastaan”, hän kirjoittaa, ja kuvailee kuinka tehtävään valittavalla naisella on oltava voimaa kohdata heikkoja, sairaita ja kuolevia. Hän ei kuitenkaan perustele, miksi mustaihoiset, tatuoidut, nenärenkaiset, vammaiset tai lyhyttukkaiset eivät pääse ehdokkaaksi.

Lucia-perinteen uudistumista odotellessa voi käydä kuuntelemassa, miten ehdokkailta sujuu laulu.
Ylen sivuilla jokainen kandidaatti laulaa napolilaisen venelaulun, joka 1900-luvulla yhdistettiin sisilialaisen marttyyrin nimeä kantavaan juhlaan.

Kivasti se sujuu kaikilla, mutta kaksi nousee muiden yli: espoolainen lukiolainen Sara Lindholm (9) ja opiskelija Frida Hasselblatt Vaasasta (5). Äänestäkää heitä. Ovat nättejäkin.