lauantai 26. lokakuuta 2013

Tyylikäs ruumisarkku viimeistelee tyylikkään elämän



Arkkuostoksilla Fiskarsissa.

Jotta tyylikäs elämä saisi tyylikkään päätöksen, tarvitaan sovelias viimeinen leposija: yksilöllinen, vainajan persoonallisuutta myötäilevä arkku.

Tämä mielessäni vierailin kauniina syyspäivänä Fiskarsissa tapaamassa maineikasta puuseppää Kari Virtasta, joka on ansioitunut yksilöllisten ruumisarkkujen suunnittelijana. Nykyään Virtanen ohjaa kyselyitä paljon entiselle oppilaalleen Marko Escartínille, joka on luonut arkuista vakiomalliston. Escartín käy asiakkaiden luona mukana kulkevan pienoismallikokoelman kanssa, jonka pohjalta keskustelu materiaaleista ja malleista on helpompi käydä.

Virtanen kertoo, että idea arkkujen teosta sai alkunsa, kun hänen ystävälleen Kaj Franckille vuonna 1989 järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Sopimushautaustoimisto oli hoitanut hautajaisiin ruotsalaisen barokkiarkun, joka kiilsi kuin flyygeli. Ystävät ajattelivat, ettei arkku lainkaan sopinut Franckin tapaisen muotoilijan tyyliin.

Kun Virtanen teki ensimmäistä arkkuaan, muut verstaan työntekijät pelästyivät nähdessään sen höyläpenkillä. Arkku herättää kunnioitusta, vaikka sen ideoinnissa kukkii usein musta huumori.

Asiakkailla on ollut mitä erilaisimpia toiveita. Joku halusi käsittelemättömästä niin kutsutusta karvalaudasta tehdyn arkun, minkä jälkeen laudan pinta käsiteltiin tuhkalla. Lopputulos oli kuulemma erittäin kaunis. Kaikenlaiset koristukset onnistuvat, mutta malleja katsellessani huomaan, miten kaunis pelkästään taitavasti sahattu puun pinta voi olla. Puusepän käsittelyssä mistä tahansa puulajista voi tulla jalo.

 
Marko Escartín ja arkkujen pienoismallit.

Omaan arkkuuni ideoimme kuusikannen, koska se on akustisilta ominaisuuksiltaan paras. Sivulaudat voivat olla tammea ja kanteen saa jousisoittimista muistuttavan s-kuvion. Arkku täytetään männystä hioituilla lastuilla, joiden päällä on pehmeä levätä ja jotka tuoksuvat hyvältä.

Escartín kertoo, että viime aikoina on yleistynyt toive käyttää omaa arkkua elinaikana johonkin muuhun tarkoitukseen, esimerkiksi eteiskaappina tai sohvapöytänä. Keksin heti, että haluan säilöä omaan arkkuuni vuosikertaviinejä. Siinä olisivat juomat muistotilaisuuteen valmiina. Tyylikäs päätös tyylikkäälle elämälle.


Marko Escartín ja Kari Virtanen.

Musiikit:
Rameau: Tambourin en rondeau oopperabaletista Heben juhlat. Pierre Hantaï ja Skip Sempé.
Debussy: Arabeski nro 1 E-duuri. Emmanuel Pahud ja Mariko Anraku.
Anonyymi: Danza del hacha. Hesperion XXI, joht. Jordi Savall.
Sibelius: Il tempo largo sinfoniasta nro 4 a-molli. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.
Fucik-Linnavalli: Gladiaattorien tulo. Lasse Mårtenson ja Esko Linnavallin orkesteri.
Bach: Sinfonia Jouluoratoriosta. Wienin Concentus Musicus, joht. Nikolaus Harnoncourt.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Neuvoja radionkuuntelijoille täksi viikoksi



Sopraano Soile Isokoski sunnuntain konsertin väliajalla.


Olipas musiikintäyteinen sunnuntai! Heti puoliltapäivin olin musiikkiäänittäjien herrojen Littunen ja Rantakaulio kanssa Musiikkitalon suuressa konserttisalissa seuraamassa Helsingin Barokkiorkesterin kenraaliharjoitusta. Orkesterin riveissä näytti istuvan moni nimekäs modernimmankin musiikin soittaja: Laura Vikman, Lilli Maijala ja Jaakko Luoma muiden muassa.

Konsertilla oli mielenkiintoinen teema, Mozart Prahassa, joka sisälsi mainitun mestarin lisäksi erään Franz Xaver Duschekin sinfonian. Mozart rakasti Prahan vilkasta musiikkielämää ja yöpyi siellä vieraillessaan aina Duschekien luona. Rouva Josepha Duschkova oli kohuttu oopperasopraano, jolle Mozart kirjoitti mm. konsertissa kuullut kaksi aariaa. Olisivatpa perinteiset sinfoniakonsertitkin näin ajatuksella kokoonpantuja!

Helsingin Barokkiorkesterin konsertin voitte kuunnella Ylen Areenasta. Aapo Häkkinen johtaa, solisteina ovat traversonsoittaja Pauliina Fred ja sopraano Soile Isokoski.

Kuuluisa pianisti näytti ja kuulosti väsyneeltä

Musiikkitalolta matkani jatkui kivenheiton päähän Kansallisoopperaan, jossa pidettiin PianoEspoo-festivaalin päätöskonsertti. Suuressa salissa esiintyi kuuluisa Marc-André Hamelin, joka oli kuitenkin onnistunut houkuttelemaan paikalle vain harvalukuisen yleisön. Puolet permannosta paistoi tyhjänä ja toinen ja kolmas parvi oli kokonaan myymättä, vaikka esimerkiksi Hufvudstadsbladet oli huomioinut vierailun etukäteen näyttävästi. Yleisön joukossa näin paljon musiikin asiantuntijoita, mm. professori Eero Tarastin ja harmonikansoittaja Mika Väyrysen, jonka uusi Bach-levy on sivumennen sanoen hienoa kuultavaa.

Hamelin saapui yleisön eteen voipuneen näköisenä, eikä tuntunut saavan tulkintoihinsakaan energiaa. Minulla oli suuret odotukset Lisztin h-molli-sonaattia kohtaan, mutta ne eivät täyttyneet. Hamelin oli toki se sama taituri kuin levyilläänkin, mutta tietty ponnettomuus ja omakohtaisuus jäivät esityksistä uupumaan. Siksi tuntui aivan turhalta, että hän tällaisen illan päätteeksi jakeli ylimääräisiä kuin liukuhihnalta: yhteensä viisi pikkukappaletta Chopinista Mozatin kautta Alkaniin. Häiritsevä yksityiskohta oli toisella puoliskolla permannolle kantautunut narina, jota ilmeisesti tihkui sekä kaikupedaalista että pianonpenkistä.

Kannustan silti kuuntelemaan Hamelinin pianoresitaalin Ylen Areenasta. Olisi mielenkiintoista kuulla lisää mielipiteitä.

Ilouutinen on, PianoEspoon uudeksi taiteelliseksi johtajaksi on valittu Paavali Jumppanen. Hänen tulkintansa Lisztin h-molli-sonaatista Kuhmossa muutama vuosi sitten on edelleen parasta mitä teoksesta olen kuullut.

Päätoimittaja emerita Leena Nokela tarjosi kahvit

Suurenmoisin tapaus viime päiviltä oli, kun pääsin tapaamaan pitkän elämäntyön antiikkijournalismin parissa tehnyttä Leena Nokelaa. Nokela innosti kymmenettuhannet suomalaiset antiikin pariin: kirjoitti lehtiin, perusti ensimmäisen suomenkielisen antiikkiin keskittyneen aikakauslehden, josta ensimmäisen vuoden jälkeen tuli Glorian Antiikki, ja julkaisi tietokirjoja. Ansioistaan Nokela sai kolme vuotta sitten valtion journalistipalkinnon.

 
Päätoimittaja emerita Leena Nokela.

Nykyään Nokela viettää eläkepäiviään kauniissa kodissaan Helsingin Kruununhaassa, joka tietysti on lattiasta kattoon asti antiikilla sisustettu. Tyylikkäinä aksentteina vanhan seassa näkyivät uudet taide-esineet, joihin Nokela on viime aikoina ihastunut.

Nokela oli mitä sydämellisin emäntä, teki sinunkaupat ja tarjosi kahvit ja pasteijat kustavilaisessa ruokasalissa. Radiohaastattelun sain tehdä Louis XVI:n aikaisella nojatuolilla istuen. Kaiken voitte kuulla Hienostelua-ohjelmasta.

Kirjoituspöydän äärellä voi ihailla Tuomiokirkon kupolia.

Musiikit:
Bach: Gigue Ranskalaisesta sarjasta nro 4 Es-duuri. Mika Väyrynen.
Poulenc: Sanctus Messusta G-duuri. Ruotsin radiokuoro, joht. Peter Dijkstra.
Lawes: Aire. Phantasm ja Daniel Hyde, urut.
Byström: Allegro viulusonaatista B-duuri. Tuija Hakkila ja Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch.
Gilmore-White-Anderson: Mamma är lik sin mamma. Siw Malmkvist.
Sibelius: Intermezzo Karelia-sarjasta. Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä.

Kustavilaisen ruokasalin nurkassa komeilee kakluuni.


torstai 17. lokakuuta 2013

Seppo Kimanen teki lähtöä Kuhmosta monta kertaa





Sain tutustua Kuhmon Kamarimusiikin perustajaan Seppo Kimaseen kymmenisen vuotta sitten, kun pääsin musiikkitieteen opintojen ohessa toimittamaan festivaalin ohjelmakirjaa Iltasoittoa. Työ ei kuulosta vaativalta, mutta sitä se on. Iltasoitto on aikakauslehden kokoinen julkaisu, joka sisältää jokaisen festivaalikonsertin ohjelman, eli lähes sadan musiikkitapahtuman tarkat teostiedot ja osien nimet. Niiden esiin kaivamisessa ja oikeinkirjoituksen tarkistamisessa on puuhaa kuukausiksi. Onneksi en aloittanut sinä vuonna, kun teemana olivat tšekkiläiset säveltäjät. Kun kaikki on valmista, ohjelma kirjoitetaan uudestaan englanniksi, jolloin mm. venäjänkielisten nimien translitterointi usein muuttuu.

Heti ensimmäisessä toimituskokouksessa Kimanen suhtautui minuun kunnioittavasti ja kiinnostuneesti, vaikka olin varmasti erittäin ärsyttävä nuorimies. Ehdotin pelokkaasti, että Iltasoittoon voisi pyytää kesän taiteilijoilta etukäteen kommentteja soitettavista teoksista. Näin yleisö saisi tietoa esiintyjien suhteesta kuunneltavaan musiikkiin. Ällistyksekseni Kimasen silmät välähtivät ja hän sanoi: ”Erinomainen idea, tällainen sopii juuri tämän kesän festivaalille”. Tuottaja Ritva Eerola lisäsi, että myös käytännössä kommenttien keruu olisi helppo toteuttaa, sillä ne kulkeutuisivat osapuolelta toiselle sopimusfaksien liitteenä. Iloksemme lyhyitä tekstejä alkoi kevään mittaan tippua suurelta osalta taiteilijakuntaa. Myöhemmin jonkin erikoiskysymyksen esittäminen taiteilijoille on tullut osaksi Iltasoiton toimitustyötä ja he ovat saaneet kertoa vaikkapa mielilukemisistaan, ruoanlaitosta tai matkakohteista. Kommentit on kursiivilla liitetty taiteilijoiden biografioiden loppuun.

Tällaiset muistot Seppo Kimasesta ja Kuhmon Kamarimusiikista ovat viime päivinä tulvahdelleet mieleeni, kun olen lukenut Kimasen juuri ilmestynyttä muistelmateosta Kimasen lento. Yli 400-sivuinen kirja on mitä parhainta luettavaa ja herättää nälän saada tietää lisää. Muutamista insidenteistä Kimanen jättää yksityiskohtia ruotimatta. Usein se on sivistynyt tapa kunnioittaa tapausten toisia osapuolia, joista kaikki eivät enää ole joukoissamme kertomassa omaa näkemystään. Sain toki Kuhmon Kamarimusiikissa nähdä Kimasen myös raivostuvan, mutta niidenkin tapausten myötä kunnioitukseni häntä kohtaa kasvoi, sillä hän halusi selvittää asiat, perusteli näkökantansa ja vieläpä esitti jollekin osapuolelle anteeksipyyntönsä. Kimasella on etelämaalainen temperamentti, itämaista sivistystä ja ultrajuoksijan kestävyys.

Jätettyään taiteellisen johtajan tehtävät Seppo Kimanen (oik.) kävi 2009 konsertoimassa Lentiiran kirkossa puolisonsa Yoshiko Arain kanssa. Vasemmalla nykyinen taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn. Kuva: Stefan Bremer.


Kuhmon Kamarimusiikin vaiheiden ohella muistelmista voi lähietäisyydellä seurata Euroopan lähihistoriaa vuoden 1966 Prahasta sotaa odottavan Dubrovnikin kautta Lontoon pommi-iskuihin. Kimanen, Goffriller ja Bernardel -sellot sekä Lupot-jousi ovat liikkuneet siellä missä tapahtuu. Herkullisia väläyksiä ovat lounas Viscontin kreivin palatsissa Venetsiassa, jonka päätteeksi seurue katselee parvekkeelta Canal Grandea pitkin lipuvaa regattaa, ja esiintyminen Kalevi Sorsan salaisilla illallisilla, joilla ilmeisesti sovittiin Kemiran räjähdysainekaupoista.

Kimasen muistelmia lukiessani ymmärsin, miten hankalana aikana sain hänen työtään seurata. Olin pöljä enkä ymmärtänyt lainkaan, minkälaisia emootioita esimerkiksi viimeisenä kesänä liikkui. Kuhmon Kamarimusiikin 2000-luku merkitsi sitä, että Kimasen päätös taiteellisen johtajan tehtävän jättämisestä oli kypsynyt. ”Normaali festivaalin jälkeinen väsymys ei tuntunut enää lainkaan haihtuvan tällä kertaa", Kimanen kirjoittaa. ”Monista pienistä vihjeistä muodostin käsityksen, että työni oli jotenkin niin eriytynyttä, ettei oma festivaaliorganisaationi aina ymmärtänyt mihin tähtäsin."

Toisaalta samanlaisia tuntemuksia ja epäröintiä oli ollut jokaisella vuosikymmenellä. 1970-luku: ”Halusin lopettaa koko touhun. Purskahdin itkuun pitäessäni loppupuhetta muusikoille ja yleisölle”. 1980-luku: ”Syvä uupumus alkoi”. 1990-luvulla vaivasivat Kuhmo-talon rakennuttaminen ja pettymys Virtuosi-osaamiskeskuksen käynnistämiskiemuroista: ”mittani tuli täyteen”.

Vilkkaan ajattelukyvyn omaava Kimanen on jatkuvasti asettanut tekemisensä itsekritiikin alaiseksi ja pystynyt sen takia uudistumaan ja herättämään työllään kiinnostusta. Kirjan luettuaan voisi todeta, että kaikki festivaalivuosikymmenet ovat olleet onnellisia samalla tavalla, ja onnettomia omilla tavoillaan. Tällaisia elämäntöitä ja -tarinoita ei montaa ole.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Soitto palasi Segersbyn kartanolle



Kim Söderholm kotiurkujensa äärellä.


Kävin jokin aika sitten miellyttävällä syysretkellä Pernajan kartanoalueella, jolla sijaitsee Segersbyn tilan vanha päärakennus. Saadessani nähdä tämän hiljattain korjatun arvotalon tulin kovin iloiseksi, sillä uusi isäntäväki, Kim ja Li-Lo Söderholm, ovat kunnostaneet paikat niin, että 150 vuotta kestäneen elämisen jäljet saivat jäädä näkyviin. Sellainen ei nimittäin kaikkialla ole lainkaan itsestään selvää. Olen kuullut kauhujuttuja hämäläisistä maanviljelijöistä, jotka ovat jyränneet vanhan hirsitalon sisustat suoriksi, tasaisiksi, kiiltäviksi ja ennen kaikkea valkoisiksi. Ulkoapäin idylliseltä näyttävän talovanhuksen sisätilat saattavat ahkeran kotikunnostajan jäljiltä muistuttaa sisätautiklinikkaa.

Segersbyn kartanolla kaikki on toisin. Porvoon ja Loviisan välissä sijaitsevan tilan päärakennus on peräisin 1860-luvun lopulta. Talossa on aina asunut Kim Söderholmin äidin puolen Ruuth-suku, mutta vuodesta 1981 vuoteen 2007 se oli tyhjillään. Helsingistä tulleet Söderholmit asuvat Segersbyssä nykyään ympäri vuoden. Kim on eläköitynyt yrittäjä, Li-Lo käy töissä Porvoossa.

Musiikkisali on palautettu alkuperäiseen asuunsa.

Talossa on kaksi pääsisäänkäyntiä, joista toinen tuo keittiöön, ja toinen, paraatisisäänkäynti, suoraan musiikkisaliin vievään välikköön. Paraatiovesta avautuu heti kaunis kylmäkuisti, joka on maalattu taivaansiniseksi. Kuistin kaarevat ikkunat ja niiden valkoiset karmit ovat vanhempia kuin itse talo. Saattaa olla, että ne ovat peräisin samalla paikalla sijainneesta 1700-luvun rakennuksesta. Auringonvalo siivilöityy vanhoista aaltoilevista ikkunalaseista kauniisti sisään.

Eteisvälikössä on kohta, johon Kim ja Li-Lo ovat säästäneet vanhoja tapettikerroksia. Kuudesta kerroksesta vanhimmassa näkyy sinistä kukkakuviota. Muutkin vanhimmat ovat väritykseltään tummia, joten entisaikojen kehnon valaistuksen kanssa tilojen yleisilme on voinut olla synkeä.

Väliköstä pääsee heti suureen kulmahuoneeseen, musiikkisaliin, jonka aistikas väritys ja kahdelta puolen tulviva valo houkuttelevat taidenautintojen pariin. Seinät on rapattu vaaleanpunaisiksi, katossa roikkuu alkuperäinen vihreä kristallikruunu. Salin komistus ovat vanhat urut, jotka loviisalainen puuseppä tilaa varten vuonna 1879 rakensi. Söderholm kertoo, että edellisenä viikonloppuna salissa oli konsertoinut Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog runsaalle 30 kuulijalle. Enemmänkin väkeä saliin mahtuu: Söderholmin pojan häissä ihmisiä oli ollut 115.



Musiikkisalin vierellä on kirjasto, jonka niteet Söderholm sai takaisin Ruotsissa asuvalta sukulaiselta. Vanhimmat kirjat ovat 1500-luvulta, ja niiden aiheet ulottuvat kirkollisista teksteistä lääketieteen kautta maantietoon.

Talon sydän on keittiö ja sen jättimäinen leivinuuni - pienen pakettiauton kokoinen. Sen lämmittämiseen kuluu nelisen tuntia, minkä jälkeen pizzan voi paistaa neljässä minuutissa. Hauska yksityiskohta on uunin edustan lattialankkuihin muodostunut kuoppa, joka kertoo kuinka paljon keittäjä on paikalla seissyt.

Jotain moderniakin talossa on: leivinuunin vastapäiseen nurkkaan on rakennettu uusi keittiö, seinän taakse kylpyhuone ja tekniset tilat. Kaikkia uuneja ei ole kunnostettu, sillä vintin hormijärjestelmät ovat monimutkaiset ja Söderholm haluaa olla tulen kanssa varovainen. Kunnostuksen yhteydessä taloon asennettiin maalämpö, jota kovimmilla pakkasilla täydennetään asukkaiden villavaatteilla.

Ihmisten lisäksi talossa viihtyvät hiiret. Viime talvena niitä pyydystettiin 29, tähän mennessä satimeen on päätynyt neljä.

Segersbyn tilan päärakennuksesta on jälleen tullut suvun ja ystävien kokoontumispaikka. Söderholm muistaa lapsuudestaan, miten talossa asuneet tädit pudottelivat lasten iloksi vintiltä karamelleja ruokasalin katossa sijainneen reiän kautta. Vuosikymmenten saatossa reikä oli peitetty, mutta kunnostustyön yhteydessä Söderholm löysi sen uudelleen. Nyt on hänen vuoronsa pudotella karkkeja sen kautta lapsenlapselleen.



Isäntä löysi katosta vanhan karamellireiän.

Musiikit:
Händel: Lascia ch’io pianta oopperasta Rinaldo. Lautten Compagney.
Haydn: Menuetti ja trio D-duuri. Bart van Oort.
Mendelssohn: Presto konserttikappaleesta nro 1 f-molli. Kari Kriikku, klarinetti, Osmo Linkola, basettitorvi, ja Arto Satukangas, piano.
Panufnik: Maisema. Tampere filharmonia, joht. John Storgårds.
Wernicke-Walter: Das Fräulein Gerda. Die Metropol-Vokalisten ja Eugen Wolff orkesterineen.
Mozart: Rondo (Allegro) konsertosta huilulle, harpulle ja orkesterille C-duuri. Susan Palma, huilu, Nancy Allen, harppu, ja Orpheus-kamariorkesteri.